Tuli laulettua mukana (oletettavasti, möly oli niin kova, ettei omaa ääntä oikein kuullut) ja ujellettua biisien jälkeen. Vähän oli sen jälkeen kurkku kipeä, mutta minkäs teet! Oli hauskaa. Biisit olivat ihan mahtavia.
Miljoonarockissa oli kyllä jotain muutakin. Sallinette minun esittää sen keskustelun avulla.
Nan: *näyttää pelästyneeltä* "Kato oikeelle!"
Amia: *huolestuu ja katsoo pelästyneenä oikealle ja ympärilleen muutenkin, mutta ei näe mitään ja katsoo hämmentyneenä Naniin*
Nan: *siirtyy* "Kato mun pään yli."
Amia: *katsoo* "VOI HYVÄ LUOJA!"
Se oli NN. Täsmälleen NN ja Mitch. Minä aikaisemmin ajattelin kirjoittaa tänne ennen miljoonarockia, että ehkä nämä nykyään taas kauheasti yleistyneet NN-unet liittyvät siihen, että minä elättelen surkeita toiveita siitä, että hän olisi miljoonarockissa myös. Mutta en sitten kirjoittanut, koska pidin sitä itse niin epätodennäköisenä, että se ei olisi ollut mitään muuta kuin sellainen tyypillinen ja naiivi "voi, mitä jos" –toivomus.
Mutta hän oli siellä. Nan huomasi hänet ensin. Hän sanoi kylläkin minulle, ettei ollut varma heti aluksi, olivatko ne he, koska hän ei tunnistanut NN:ää, vaan pelkästään Mitchin (miten älytöntä!). Mutta kyllä ne olivat. He vain istuivat jotain alueen reunakaidetta vasten ja juttelivat. Hän näytti niin paljon paremmalta kuin muistinkaan. Pelkäsin jo, että saan sydänkohtauksen tai jotain, kun sydän hakkasi niin kovaa.
Me mentiin sitten etsimään Nanille korvatulppia ja Nan sanoi, että hän oli myös vähän toivonut, että NN olisi ollut siellä, mutta ei ollut kuitenkaan aivan uskonut siihen. Hän kysyi myös, että menenkö minä juttelemaan NN:lle. Vastaus siihen oli aika totaalisen tyrmistynyt: "EN!" Joten en sitten mennyt. Tultiin sitten myöhemmin takaisin siihen samaan kohtaan, joka oli NN:n ja Mitchin paikan lähistöllä.
On ajat siitä kun näin hänet viimeksi ennen tuota, mutta ei se tunnut siltä. Se oli melkein kuin olisi mennyt viikonlopun jälkeen takaisin kouluun ja nähnyt hänet siellä. Ja minä tiedän myös, että hän näki minut. Ja se edellinen "teh viimeinen katse" menee nyt uusiksi. Hän katsoi minuun. Aivan niin kuin aina ennen sitä, kun pyysin häntä ulos. Tai niin kuin silloin viimeisenä päivänä, kun sen ulospyynnin jälkeisen ensimmäisen katseen jälkeen se palautui ennalleen. Hän katsoi minuun sen jälkeen kuten ennenkin. Nytkin hän katsoi minuun kuten ennenkin. Kuin olisi ollut koulun käytävällä Nanin kanssa ja vilkaissut sitten vain hieman päätä kääntäen NN:n suuntaan ja nähnyt, että hänkin katsoi minuun.
Nan oli sitten taas vaihteeksi erityisen innoissaan. Melkein pomppi riemusta ja sanoi, että nyt minä sitten vain odottelen sitä, että NN ottaa yhteyttä. En välttämättä oikein usko siihen, mutta en voi olla ajattelematta, etteikö tämä näkeminen tuolla olisi yhtään vaikuttanut mihinkään.
Tuo kaikki on niin outoa. Hän sanoi minulle ei ja sen jälkeen me välteltiin toisiamme niin onnistuneesti kuin yhtään kukaan vaan voi. Se ei särkenyt minun sydäntäni. Ei edes se, kun hän sanoi ei. Tai kun sitten tuli "viimeinen päivä kun koskaan näkisin häntä". Minä olin pelännyt sitä ensimmäistä katsetta. Kerroin siitä täälläkin, miten minua hirvitti se, miten erilailla hän taatusti katsoisi minua. Ehkä hän katsoisi minua sillä lailla inhoten tai kääntäisi katseen äkkiä pois, kun pelkäisi, että minä saan siitä väärän kuvan ja alan taas lähestyä häntä.
Mutta ei se mennyt niin. Ensimmäinen katse oli kyllä melko kiusaantunut, mutta sen jälkeen kaikki oli kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Hän katsoi minuun samalla lailla kuin ennenkin, oli lähelläni ja olisi saattanut jopa hipaista minua kulkiessaan ohi, jos sellainen tilaisuus olisi tullut. Niin kuin aina ennenkin. Ja nyt se katse oli kuten aina ennenkin. Hän vain katsoi minuun. Ei mitenkään salaa tai vaivihkaa tai sillä lailla ujoillen, että olisi kääntänyt päänsä salamannopeasti pois heti kun minä vilkaisin. Sillä lailla suoraan. Avoimesti. Tiiviisti. Sillä lailla kuin aina ennenkin, silloin, kun kuvittelin, että ne katseet merkitsisivät sitä, että hän oikeasti välittää minusta.
Alan kylläkin kallistua sille kannalle, että hän todella välittää minusta. Ei luultavasti lainkaan samalla tavalla kuin minä välitän hänestä, mutta kaikki vaikuttaa siltä, että hän tuntee minua kohtaan ainakin jotain. Vähintäänkin sellaista velimäistä kiintymystä tai jotain. En tiedä, johtuuko se sitten siitä vai mistä, mutta hän ei ole koskaan tämän kevään aikana todella särkenyt sydäntäni. Odotin sitä. Pelkäsin, että niin kävisi, mutta tätä en odottanut.
Tiedät-kai-kenen kanssa välit vain viilenivät ja haalistuivat ja hän unohtui. Ei lainkaan niin kuin nyt NN:n kanssa. Tuntuu kuin meidän välimme olisivat kuin ennenkin – paitsi eivät ihan. Hän tietää, että minä pidän hänestä niin paljon, että pyysin häntä ulos. Hän tietää olevansa minulle erityinen. Mutta se ei näytä vaivaavan häntä. Monet ihmiset olisivat tuollaisessa tilanteessa yrittäneet alkaa pitää etäisyyttä tähän ihastuneeseen henkilöön, mutta NN ei.
Se on jostain syystä niin kauhean huojentavaa. Tiedän nyt, että on olemassa ihminen, joka ei vihaa minua. Jos hän ajattelisi, että olen jotenkin outo tai jotenkin vajaamielinen tai muuten vain jotenkin epämiellyttävää, niin eihän hän tekisi näin? Joten voinko minä nyt nukkua rauhassa ja olla rauhassa pyörittelemättä mielessäni jatkuvasti sitä, että ajattelevatko kaikki minun kanssa jatkuvasti IRL-tekemisissä olevat ihmiset, että olen vajaamielinen ja epämiellyttävä?
Varmaan kuulostaa oudolta, mutta kun NN sanoi ei, niin minun olisi sen jälkeen jatkuvasti tehnyt melkein mieli pyytää anteeksi sitä, mitä tein. Pyytää anteeksi sitä, että hän ei pitänyt minusta. Että aiheutin hänelle sillä päänvaivaa, sillä tiedän, miten epämiellyttävää tuollainen voi olla. Mutta kun hän käyttäytyy näin, niin melkein voin ajatella, että hän sanoisi: "Se on okei."
Vaihteeksi itken NN:n takia. Tällä kertaa kuitenkin liikutuksesta. Tuntuu melkein kuin olisin vihdoinkin saavuttanut jotain, mitä olen aina toivonut. Joku, josta minä pidän kauheasti ja jota minä kunnioitan, ja joka käyttäytyy kuin minä olisin myös hyvä ja kunnioitettava. Jos minä kunnioitan häntä ja hän näyttää kunnioittavan minua ainakin jonkin verran, niin tarkoittaisiko se sitten sitä, että minun tulee kunnioittaa itseäni myös? Ainakin siis ihan vähän.
Minä välitän hänestä aina vain yhtä paljon. Mikään ei ole sen suhteen muuttunut. Pelkäsin jo, että olen pilannut sen, mitä meillä oli ennen. Sen, joka sai minut tuntemaan, että voisin ehkä kelvata, voisin ehkä olla jotenkin erityinen jollekin. Onko ihan tyhmää välittää jostain ihmisestä suureksi osaksi tuollaisen takia? Se, miten hän katsoi minuun aina niin, mutta ei katsonut niin kehenkään muuhun. Miten hän oli kaikille aina kauhean epäystävällinen, mutta minuun hän suhtautui ainakin hieman erilailla.
Se tuntui niin ihanalta. Ajatella, että vaikka minua on kiusattu niin kauan ja syrjitty ja ystävät ovat hylänneet, eikä uusia ystäviä ole tullut, vaan suurin osa tuntuu vain ajattelevan, että olen jotenkin friikki ja vääränlainen, mutta sitten vaikutti olevan kuitenkin joku, joka näytti näkevän jotain, mitä muut ihmiset eivät. Ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana tuntui siltä, että oli joku, joka oli niin paljon kuin minä, että hän ymmärsi minua ja minä ymmärsin häntä. Etten minä – eikä hänkään – ollut vääränlainen, vaan pelkästään poikkeuksellisen erityinen, jota vain hyvin harva ihminen koskaan huomaisi saati sitten ymmärtäisi.
Oli kiva nähdä hänet. Toivon, että näen hänet vielä jatkossakin joskus. Ehkä jonain päivänä meistä voisi tulla jopa ystäviä. Me olimme kerran jo melkein ystäviä ja vaikka minä tunnenkin häntä kohtaan niin paljon, ei olisi mitenkään pettymys olla hänen kanssaan "vain" ystävä.
Vaikka sataakin ihan kaatamalla ja olen edelleen muuttamassa ihan vieraaseen kaupunkiin, josta en tunne yhtään ketään ja joka on 250 kilometrin päässä ainoasta ystävästäni, jotenkin maailma ei kuitenkaan tunnu enää niin synkältä kuin aikaisempina päivinä.
"Innocence reborn once more."
