Tänään olin sitten Vaasassa etsimässä itselleni niitä YO-juhlakenkiä. En jaksanut kauheasti innostua siitä kiertelemisestä, niin roikuin sitten äitini työpaikalla. Siellä on ihan mielenkiintoista. Kun mennään ensin sisään ja tulee vastaan joku tyyppi, niin sitten kun hän on kuulomatkan ulkopuolella, äiti sanoo, että siinä oli syyttäjä. Sitten mennään hissiin ja hissiin tulee joku tyyppi, joka jää kerrosta aikaisemmin pois. Sitten äiti sanoi, että siinä oli ulosottomies. Jotenkin kauhean hauskaa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ja äiti meni kahville ja minä jäin hänen huoneeseensa pelaamaan pasianssia. Ja sitten siivooja tulee sisään. Sain aika sätkyn, kun tajusin, että minähän tunnen sen siivoojan! Se oli neiti PA. Me oltiin samalla luokalla koko yläaste ja hän oli samassa lukiossakin, eri luokalla vain. Näin se meni:

 

Äiti: "Mä lähen nyt kahville. Siivooja varmaan tulee pelottelemaan sua tänne."

Amia: "Ääh."

Äiti: *menee*

Amia: *näpyttelee pasianssia, kun ovi aukeaa*
Neiti PA: "Hei, sun äiti sanoi, että sä oot täällä. Hei, sä oot leikannu hiukset!"

Amia: *on ällistynyt ja katselee mykistyneenä, kun neiti PA lakaisee vähän lattiaa ja tyhjentää roskiksen* "Sä oot töissä täällä?"

Neiti PA: "Mä oon SOL:lla (osoittaa merkkiä työasussaan) ja mä oon vähän siellä sun täällä. Alotin heti ku koulu loppu. Ootko sä löytänyt mitään työtä?"

Amia: "En."

Neiti PA: "No, mä tästä meen..."

 

Tosi hieno keskustelu ihmisen kanssa, jonka kanssa en ole vaihtanut varmaan kuin pari sanaa koko sinä aikana kun olen hänet tuntenut. Äitini ei edes tunnistanut häntä, kun minä tiukkasin, että miksi hitossa hän ei ollut sanonut, että neiti PA on heillä siivoojana. En tiedä sitten, mistä neiti PA oli päätellyt, että kyseessä oli juuri minun äitini. Toisaalta, ei siihen kauheasti ihmeellistä päättelyä tarvitakaan, kun meidän sukunimi on suhteellisen harvinainen (*tarkistaa väestörekisterikeskuksen sivulta*). Joo, Suomessa näkyy olevan vain sataviitisenkymmentä ihmistä, jolla on sama sukunimi kuin minulla. Ja minä tunnen heistä... 12? Vai enemmänkin? No joo, kaikki lähisukulaiset ja oma perhe. Heh.

 

Käytiin myös äidin kanssa katsomassa sitä minun YO-lahjaani. Siis kannettavaa tietokonetta. Vaasassa ne koneet näytti kaikki samalta ja eikä niissä ollut mitään tarjouksia, mutta täällä kotipaikkakunnan pikkuliikkeessä (jossa myydään kaikkea lampuista telkkareihin ja tietokoneisiin) saatiin kiva tarjous kun hankitaan samalla Office-paketti ja lisämuisti ja hiiri ja tietoturva ja kaikki. Ja ne asentaa kaiken sinne valmiiksikin, että hieno juttu. Vielä tuntee molemmat myyjät, niin jotenkin hauskaa. Paitsi että toinen heistä oli se pirulainen, joka hävitti meidän koneesta kaiken silloin kerran, kun sitä korjattiin. Murh.

 

Ja sain vielä itse valita mallinkin. Vaikka minulla oli pitkä matikka ja fysiikka ja kaikkea, niin en tiedä tietokoneista suunnilleen yhtään mitään. Niin että jos ne tyypit selittää jotain, että "siinä on niin ja niin tehokas prosessori ja tuossa se on vain niin tehokas", niin en minä tajua siitä suunnilleen mitään. Valitsin sen koneen sitten niin, että mikä näyttää kaikkein miellyttävimmältä. Sattumalta se oli myös halvin kone ja äiti tietysti tykkäsi siitä, että minulla oli halpa maku. Halusin myös langallisen hiiren enkä langatonta, koska minä haluan, että se hiiri on kiinni koneessa, että sen sitten löytää kanssa, eikä se mene vain niin helposti hukkaan. Tehtiin sopimus ja minun hieno kannettavani on nyt siellä pakattavana ja siihen tungetaan ne kaikki ohjelmat.

 

Ja sovittiin taas vaihteeksi Nanin kanssa siitäkin, että tavataan taas. Tarkalleen ottaen sunnuntaina. Mitähän hän sanoo minun uusista hiuksistani... Äidistä ei ainakaan saa ikinä irti mitään. Kun sanoin, että harkitsen hiusteni värjäämistä mustaksi, niin äiti sanoi, että ei sopisi minulle yhtään. Silloinkin penkkareissa näytin kalpealta ja pullealta kasvoista. Yritin sitten sanoa äidille, että olisiko ollut se kasvoväri tai hampaat, mutta äiti jankutti, että se oli se musta peruukki, joka sai minut näyttämään kauhean lihavalta. Tosi rohkaisevaa. Mutta sittenpähän olisi taas uusi syy laihduttaa.

 

Näin tänään kylläkin varmaan yhden laihimmista koskaan oikeassa elämässä näkemistäni ihmisistä. Hän oli töissä vielä McDonald's:ssa. Hänellä oli t-paita ja kädet olivat ihan tikkulaihat ja kyynärpäistä näkyi kaikki luut (minun määritelmäni mukaan ihmisen laihuuden näkee parhaiten olkapäistä ja kyynärpäistä). Hän oli jo niin laiha, ettei se minunkaan mielestäni näyttänyt enää kauhean kauniilta. Ja se on siis todella laiha.

 

twiggy.png

 

Vähän kuin tuollainen, mutta sanoisin, että jopa vielä hieman laihempi. Mitä te ajattelisitte, jos tuonnäköinen tyttö tulisi tuomaan teidän pöytäänne hampurilaisen ja sanomaan "hyvää ruokahalua"? Kauhea. Kun tuon jälkeen katsoo omia kuvia, tulee että voihan hitto. En ole taas pitkään aikaan googlannut netistä niitä thinspiration-kuvia, niin jotenkin sitä on turtunut omaan ulkonäköön. Turtunut siihen, että pyörii edelleen laihdutusyrityksistä huolimatta siinä -2-0 –tienoilla. Mutta olin jo suunnitellut, että nyt viikonloppuna ollessani taas yksin kotona, pudotan painoa vaikka väkisin ainakin sen kolme kiloa. Ja jos huomiseen mennessä saisin pidettyä painoni edes -2 kilossa, niin sitten olisin jo maanantaina -5 kilossa. Sekin on vielä paljon, mutta siitä sitten vielä ennen lakkiaisia se neljä kiloa, niin sitten alkaa olla jo aika hyvä.

 

Paitsi että. Minähän leikkasin tukkani. Kuinka paljon tukka painaa? Pitääkö minun nyt lisätä lopputulokseen itseni punnitessa vielä puoli kiloa tai jotain? Eihän hiuksia periaatteessa pitäisi laskea mukaan painoon, mutta minun painoni onkin suhteellista. En ilmoita sitä täälläkään kiloina. No, pääasiassa siksi, että en ikinä kehtaisi, mutta muutenkin. En tiedä, mikä todellinen painoni on. Meillä on elektroninen vaaka, joka näyttää eri tulosta, jos nojaa taaksepäin kuin jos nojaa eteenpäin. Minä nojaan eteenpäin, koska se näyttää siten enemmän. Olen tehnyt niin aina yhdeksännen luokan terkkarikäynnin jälkeen, kun aloin melkein itkeä, kun terkkari merkitsi papereihinsa sen minun mielestäni aivan liian suuren kilomäärän, kun meidän puntari näytti puolitoista kiloa vähemmän. Muutenkin sai silloin kuulla valitusta, että miten se paino nyt näin menee, mutta kuitenkin se harmitti silloin paljon enemmän, että niihin papereihin merkittiin se niin iso luku.

 

Olisikin vielä siinä. Painan suunnilleen kymmenen kiloa enemmän kuin silloin. No, tulipahan leikittyä vähän omilla rajoilla ja selvitettyä, että jaa, tuossa kilomäärässä jää kuukautiset pois ja tuohon kilomäärään pystyy laihtumaan, kun syö tämän verran päivässä, mutta jotta pääsisi sillä vähällä liikunnallani vielä alemmas, täytyisi lopettaa syöminen kokonaan. Eikä minusta ole edes kuvia siltä ajalta, joten en tiedä, miltä ruumiini näytti.

 

Tekisi mieli deletoida nyt nuo edellisen kirjoituksen ennen ja jälkeen –kuvat. Niissähän näkyy minuakin. Mutta -9 kiloon kun pääsee, niin ehkä sitten äitikään ei voi sanoa, että kasvoni näyttävät lihavilta tai pulleilta. Kai kasvotkin laihtuvat, kun paino putoaa? Eikö? Kauhea kompleksi taas. Voi kun voisi näyttää edes kerrankin elämässään siltä, että voisi sanoa: "Minähän näytän oikein hyvältä ja kauniilta." Pahus.

 

Tänään on vielä soittotuntikin. Mahdollisesti viimeinenkin, saa nyt nähdä.