Tulin juuri autokoulun pimeänajosta ja täytyy sanoa, että oli aika lailla kauheampaa mitä odotin. Ei sinänsä se ajaminen, vaan se, että meitä tuli kolme tyyppiä per auto ja autojakin meni samaan paikkaan kolme. Jee. Ja jos samaan autoon tunkee yhden kaksikymppisen lukion suorittaneen amistyypin, tavallisen amistyypin ja Amian, niin kaikki tietää, ettei siitä seuraa mitään hyvää. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tiesin molemmat tyypit, toinen heistä oli ”kolmas ja toinen”, eli yksi tyyppi yläasteelta, joka oli minun mielestäni joskus söötti. Hän oli söötti ehkä kaksi päivää. Sen jälkeen hänen nimityksensä muuttui hyperidiootiksi, joka oli mukana haukkumassa minua ja tekemässä yläasteestani enemmän tai vähemmän (yleensä enemmän) tuskallista. Sen toisen tiesin vain ulkonäöltä: hän oli lukion kolmosella silloin kun minä olin lukion ykkösellä. Ilmeisesti nykyisin jossain AMK:ssa tai sitten ihan tavallisessa amiksessa erikoistumassa joksikin.

 

Molemmat tiesivät autoista aika paljon ja kyselivät siltä meidän mukana olevalta autokoulutyypiltä kaikkia yksityiskohtia siitä autosta. Ja minä olin tietysti ihan pihalla. Paitsi sen suhteen, mistä se auto oli ostettu. Onko jotenkin paha, että NN:n isä on autokauppias? Minusta se on. Mutta hyvää oli ainakin se, että minä tiesin edes jossain vaiheessa, mistä he puhuivat.

 

Minä istuin aluksi takapenkillä ”kolmas ja toisen” kanssa. Hmph. Idiootti. Sai kohdata aivan uuden Amian. Minä huomaan sen kaikkein selviten, miten paljon olen muuttunut, kun joudun tekemisiin entisten kiusaajatyyppien kanssa. Ja tietysti, koska olen nykyisin hyvin paljon NN-mäisempi Amia kuin silloin kun he tunsivat minut, minulla oli kauhea tarve todistaa se heille myös. Yläasteella välttelin heidän katseitaan, jotta he eivät olisi sanoneet mitään ilkeää, ja tein melkein kaikkeni välttääkseni heitä. Nyt sitten istuin tyynesti takapenkille ja otin sen tilan mitä koin tarvitsevani, enkä yläastelais-tapaani käpertynyt mahdollisimman pieneksi jonnekin nurkkaan.

 

Kun puhutaan jostain toisesta ihmisestä, fyysisestä kosketuksesta ja Amiasta samassa lauseessa, tiedetään, että kyse on melko varmasti jommastakummasta seuraavaksi mainittavasta asiasta. Ihmiset, jotka koskevat minuun, ovat sellaisia, joihin luotan. Pystyn kyllä aika hyvin välttämään sellaisten ihmisten kosketuksia, joita en mistään hinnasta halua koskea. Tai vaihtoehtoisesti – ja hyvin epäloogisesti – minuun koskevat ihmiset ovat sellaisia, joihin en todellakaan luota ja joihin en edes halua luottaa ikinä, vaan joille yritän todistaa, että minä en pelkää heitä enää, enkä liioin mitään muutakaan.

 

No, siis minä en periaatteessa koske itse aktiivisesti muihin ihmisiin, jos ei ole ihan pakko. Nyt ei onneksi ollut, vaan molemmat tyypit onnistuivat hoitamaan sen koskemisen. Eivät he minua mitenkään käpälöineet (olisi kyllä kiva nähdä, miten joku muka yrittäisi...) vaan kyse oli siitä, että kun he avasivat turvavyön vaihtaakseen ajajaa, niin sitten minun ja senhetkisen takapenkkiläisen olkapäät kolahti vähän yhteen. Tai toisen tapauksessa hän vaihtoi asentoa ja kolautti minun polveani omalla polvellaan. Ja minä annoin käydä niin, koska halusin itsepäisesti (ja ylpeästi?) todistaa, että en pelännyt heitä.

 

Enkä minä pelännytkään, mutta en voi väittää, etteikö olisi yhtään hermostuttanut mennä ratin taakse niiden kahden (+autokoulunopettajan) tuijottamana. Ja heti kun pääsin istumaan ja sain turvavyön kiinni, kysyin, mistä saa pitkät valot. Ne muut, jotka olivat molemmat ajaneet ennen minua, olivat jotenkin ihmeellisesti löytäneet itsekseen sen vivun, mutta minä en tiennyt edes, että missä sellainen on meidän omassa autossa.

 

Se autokoulutyyppi sitten selitti ja minä onnistuin kytkemään ensiksi vilkun päälle, sitten parkkivalon ja vasta sitten pitkät valot. Eh... Ja kun säätää aluksi jotain ihan epämääräistä, on ylimääräistä yleisöä ja pitäisi vielä ajaa pimeällä tiellä, ei henkiset olosuhteet sille ole niin kauhean hyvät. Ajoin sitten ja koska me ajettiin vain yhtä tietä, meidän piti tehdä aina U-käännös siellä tien päässä. Olin tietysti hyvin tyytyväinen, kun sain auton käännettyä kerralla, missä se toinen joutui yhden kerran peruuttamaan ja kääntämään vasta sitten. Ja ensimmäisen U-käännöksen jälkeen herra ”kolmas ja toinen” totesi pohtivalla äänellä, että olikos se muuten niin, että U-käännöksessä piti näyttää vilkkua. Molemmat olivat ajaneet ennen minua, eikä kumpikaan ollut näyttänyt vilkkua U-käännöstä tehtäessä tasan yhtään kertaa. Mikä pakko hänen oli ilmoittaa siitä juuri kun minä ajan ja kaiken lisäksi vielä juuri sen jälkeen kun minä olen jo tehnyt U-käännöksen ilman vilkkua? Häh?

 

Sitten heti tämän jälkeen se autokoulutyyppi sanoi, että joo, nyt kokeillaan pysähtyneen auton ohittamista ja minä saan olla ensimmäinen, joka tekee sen. Ääh... Kiva sitten, kun hän selitti nopeasti sen, mitä minun piti tehdä: ”Ajat ekaks pitkät päällä, sitten ku oot tarpeeks lähellä, sitten laitat ne pois, ja sitten ku oot taas tarpeeks lähellä, väläytät pitkiä, sen se näyttää vilkkua oikeelle, jonka jälkeen sä näytät vilkkua vasemmalle ja laitat rinnalla pitkät päälle ja sitten näytät vilkkua taas oikeelle.”

 

Kyllä minä ymmärsin sen tosin, ongelmia tuli vasta sitten, kun minun piti tehdä nuo kaikki asiat yhtä aikaa ja ohittaa kaksi pysäköityä autoa, jotka olivat noin 30 metrin välein. Eli siinä tuli kauhea kiire, että missä vaiheessa mikäkin valo ja mikäkin vilkku ja kaikkea, joten tietysti minä onnistuin säätämään sitten siinäkin. Ei mitenkään ainakaan helpottanut sitä ajamista. Ja kaikki, jotka ovat joskus ajaneet autolla, tietävät, että kun ajaessa alkaa hermoilla liikaa, on liian epävarma ja stressaantunut, ajaminen kärsii.

 

Siinä yhdessä vaiheessa sitten, kun ajoin tuon ensimmäisen kaksoisohituksen jälkeen sitä tietä pitkin (ja minusta tuntui, että osuin sen tien jokaiseen kuoppaan), tuntui hetken siltä, että en minä osaa yhtään, en minä osaa, en minä halua ajaa. Se on raskasta muutenkin, kun pitäisi olla yli-itsevarman oloinen, kun itseluottamus on saanut kovan kolhun. Minä onnistun aika hyvin peittämään sen normaalisti, mutta autolla ajaessa se tulee paremmin näkyviin. Vähän niin kuin pianolla soittaessakin. Ulkopuolinenkin huomaa sen helposti, joten pitää tehdä kahta kauheammin töitä pitääkseen suorituksen edes siedettävänä.

 

Melkein sain ahdistuskohtauksen siinä ajaessani, kun vanha kiusaajani istui takapenkillä, oli nähnyt, miten möhlin, oli huomauttanut U-käännökseni jälkeen virheestä, jonka tein... Minä olin ainoana tyttönä niiden amislaisten kanssa, koska minulle ei ollut tilaa missään muussa autossa. Tukkanikin oli huonosti, koska en ollut ajatellut, että sinne tulisi niin paljon kaikenlaisia ihmisiä, joten en ollut vaivautunut laittamaan sitä turhan paljon. Ja sitten he naureskelivat jutuille, joita en tajunnut, puhuivat autojen teknisistä ominaisuuksista ja kaikkea, jotka menivät minulta totaalisesti yli hilseen.

 

Luojan kiitos radiosta tuli Amaranth ja se autokoulutyyppi Nightwish-fanina käänsi sen kovemmalle. Kuuntelin sitä sitten, yritin hengittää syvään ja olla rauhallinen ja itsevarma. Sitten kun se biisi loppui, autokoulunopettaja totesi, että kyllä Tarja Turunen oli paljon parempi. ”Kolmas ja toinen” naurahti siihen aika tylyyn sävyyn ja sanoi ”no emmä nyt tiedä”. Kun se autokoulunopettaja sitten totesi sovittelevasti ”niin joo, onhan se tosiaan, että mistä tykkää...”, minä aloin nähdä punaista (ja ei, kyseessä ei olleet edellä ajavan auton takavalot). Sain sitten lisää päättäväisyyttä ja vedin oman vuoroni kunnialla loppuun.

 

Tämän jälkeen se toinen tyyppi (ei ”kolmas ja toinen”) siirtyi rattiin ja ensimmäisessä kaksoisohituksessaan hän sääti vähintäänkin yhtä paljon kuin minäkin. Hah! ”Kolmas ja toinen” ei kylläkään sählännyt kuin yhdessä vaiheessa valojen kanssa, mutta mutkitteli tiellä kauheasti, kun yritti väistellä niitä kuoppia, mutta se tuntui enemmän siltä kuin hän olisi varta vasten yrittänyt nimenomaan osua niihin kuoppiin. Mutta hän oli hyvä ajamaan. Jotenkin ärsyttävää. Mieluummin olisi se toinen saanut olla niin hyvä mitä hän, jos ”kolmas ja toinen” olisi sählännyt suunnilleen saman verran kuin minäkin.

 

Tuon edellisen kirjoituksen jälkeen olen ollut myös fysiikankokeessa. Johon minä muuten pääsin, kun palautin ne tehtävät opettajalle. Mikä oli muuten kaiken huippu. Palautin sen vihon opettajalle, niin hän ei edes katsonut sitä! Ei vilkaissutkaan, vaan olisin päässyt kokeeseen, vaikken olisi laskenut yhtään laskua, vaan kirjoittanut pelkästään ”ähäkutti” jokaiselle sivulle! Ja minä olen viimeisen viikon laskenut niitä tehtäviä, mutta sitten niitä ei olisi edes tarvinnut!

 

Koe oli vaikea, ihan törkeän vaikea. En tule pääsemään läpi. Ensimmäisen vartin käytin siihen, että laskin yhden laskun (päin mäntyä oletettavasti) ja loput pakolliset 45 minuuttia siihen, että käytin mielikuvitustani ja keksin kaikenlaisia hienoja selityksiä yhteen tehtävään, miksi joku asia on niin. Eh... Siinä oli kaikki, mitä osasin. Tai pikemminkin: mitä EN osannut. Varmaan jätän koko kurssin pois, kun en halua nelosta painamaan sitä keskiarvoa alas.

 

Mutta kyse ei ollut pelkästään minun puutteellisista taidoistani, sillä neiti PM, joka teki myös saman kokeen, kuin ihmeen kaupalla puhui minulle kokeen jälkeen lähtiessään samaan aikaan. Tosi viehättävä keskustelu:

Neiti PM: ”Hei Amia, vähän p*rseestä toi koe.”

Amia: ”No jotenkin!”

*yleistä höpinää tehtävistä*

Neiti PM: ”Mutta pitää sanoa sille opettajalle, että kyllä p*skan kokeen laittoi! Stna!”

 

Joo, tästä näkee sen, millaisten ihmisten kanssa Amia tulee toimeen. Ne kiltit nätisti puhuvat pääasiassa ovat kuin minua ei olisikaan, mutta tuollaiset vähän räväkämmät heittävät minulle joskus sanan tai pari. Mutta neiti PM on ihan kiva. Minun lisäkseni ainoa tyttö, joka opiskelee fysiikkaa nykyisin.

 

Ei kai ole paljon muuta. Paitsi että NN lintsasi kaksi viimeistä tuntia. En tiedä miksi. Hän lintsaa nykyisin aika paljon. Ei sillä, se on kauhean yleistä kolmosella, mutta kuitenkin. Minua harmittaa, kun en näe häntä koulussa. Huomennakin on päivä, kun en näe häntä yhtään (koska todennäköisesti hän lintsaa matikan, koska se opettaja on sellainen lepsu, joka ei piittaa, ovatko oppilaat tunnilla vai eivät). Harmittaa. Hän on taas ollut omassa sosiaalisessa maailmassaan, joten kun hän nyt ei yhtäkkiä olekaan enää (ei ainakaan tänään ollut), niin minusta tuntuu, että se on hänelle jotenkin hankalaa, eikä hän tiedä, mitä pitäisi tehdä. Sympatisoin häntä hieman ja minusta tuntuu hieman pahalta hänen puolestaan.

 

Miksi ihmisten täytyy olla joskus hukassa? Ei kukaan varmaan sitä haluaisi, mutta silti ihmiset tekevät paljon asioita, joilla saavat muut hieman eksyksiin. A bit lost. Ja kun ei sovi siihen riehakkaaseen yltiösosiaaliseen rajojarikkovaan extreame-elämään, mutta takaisin vähemmänsosiaaliseen ja jokapäiväiseen taviselämään palaaminen tuntuu siltä, että palaisi häntä koipien välissä kotiin... Se on vaikeaa. Enkä puhu tässä NN:stä, vaan itsestäni. Mutta voisin olettaa, että kaikki ihmiset eivät kuitenkaan ole niin kauhean erilaisia tässä suhteessa. Ainakin voisin kuvitella, että hieman eksyksissä olo oman sosiaalisen aseman suhteen on tuttua (liian) monelle.

 

Nyt alkaa jo unettaa aika paljon. Pitää varmaan yrittää tänään mennä nukkumaan tarpeeksi hyvissä ajoin, että ehtii nukkua edes hieman univelkoja pois. Ensin vain biologiantehtävät, mutta sen jälkeen nukkumaan.