Tänään seurasin netissä tulevan A2-illan chattia, jossa keskusteltiin, mistä voitaisiin puhua. Avasin Facebookin kautta jonkun Ylen uutisen ja sitten näin jossain sivussa maininnan siitä chatista ja vieläpä juuri siihen aikaan, kun se keskustelu oli käynnissä. Se oli jotenkin kivaa se keskustelu, tuli sellainen olo, että hienoa, että ihmiset pystyvät vielä oikeasti keskustelemaan netissäkin jostain ilman kärjistettyjä trollauksia ja vääntämistä. Myöhemmin menin sitten yliopistolle, meidän yksi opettaja mainosti eilen infotilaisuutta, joka oli tänään, jossa käytiin läpi sitä, että mitä muutoksia Suomen yliopistoissa ollaan tekemässä, jne. Sekin oli suurimmaksi osaksi kivaa, mutta siellä nyt oli lähinnä opettajia, meitä opiskelijoita oli varmaan vähemmistö, mietin jälkeenpäin, että ei kai sinne olisi itsekään tarvinnut mennä, mutta ajattelin, että jos en mene, niin sitten se jää vaivaamaan, kun miettisin, että onkohan nyt infottu jotain, mitä minun pitäisi tietää.

Mutta englanninopetukseen ei tule muutoksia, mikä on tosi kiva. Jotenkin kun siellä puhuttiin aluksi rahoituksesta ja sitten puhuttiin siitä, miten on saatava säästöjä useampi satatuhatta euroa, niin se avasi silmäni jotenkin. Aluksi kun menin sinne, mietin vain, että voi pahus, jos jotain ollaan lopettamassa, vain jotenkin tunteen perusteella ajattelin, että kun on ennenkin opetettu näin montaa eri kieltä tässä yliopistossa, niin että olisi jotenkin itseisarvo, että niin olisi jatkossakin. Sitten kun asiaa avattiin, niin tajusin, että niin, ei kai ole pointtia, että yliopisto ei toimi niin että se olisi kannattavaa.

Tilaisuudessa oli myös jonkinlainen "opiskelijatempaus", ja iso banderolli ja opiskelijoita vaatimassa, että vironkielen opetusta ei saa vähentää meidän yliopistossa. Kun viro on kuitenkin suomen sukulaiskieli, ja meillä on historiallisia yhtäläisyyksiä, ja virolaisia on Suomessa paljon, ja suomalaisyrityksiä siirtyy Viroon, niin näiden opiskelijoiden mukaan on väärin, että opetusta ollaan vähentämässä. Siihen se tilaisuuden vetäjä sanoi, että hän on erittäin jyrkästi samaa mieltä heidän kanssaan, mutta että näillä näkymin näyttää siltä, että se ei vain ole mahdollista. Ja viroa voisi kuitenkin opiskella vielä jonkun verran (sivuaineena), että kokonaan sitä ei poistettaisi meiltäkään. Sitten meille näytettiin lukuja siitä, että kuinka paljon niitä vironlukijoita on sitten meillä, ja kun sitten kerrottiin, että viimeisen kolmen vuoden aikana vain yksi opiskelija on suorittanut sen kaikkein laajimman viro-kokonaisuuden. Ja vaikka itsekin olen sitä mieltä, että olisihan se hyödyllistä, että olisi ihmisiä, jotka osaisivat viroa, mutta jos käytännössä melkein kukaan ei vain opiskele sitä, niin onko järkeä pitää sitten yllä sitä mahdollisuutta? Lisäksi opiskelijat väittivät, että joillekin yliopiston hallituksen (tms.) opiskelijajäsenille se tämän päätöksen ehdotelma oli lähetetty myöhässä. Siihen joku näytti intrasta, että tuona päivänä on kaikille jäsenille (ja varajäsenille) asetettu saataville se sama aineisto ja myös lähetetty sähköpostilla, joten jos kyseiset henkilöt eivät vain ole sitä huomanneet, niin sille he eivät voi mitään.

Ärsyttivät ne opiskelijat: syyttivät kaikenlaisesta ja väittivät kaikenlaista ja vaativat kaikenlaista. Reaaliteetteja ei ilmeisesti haluttu ymmärtää. Toisaalta ymmärrän heitä myös. Tavallaan. Minun kai pitäisi olla heidän puolellaan, mutta jostain syystä sympatiat ovat tässä tapauksessa yliopiston puolella. Lisäksi kun yliopistonkin puolesta myönnettiin, että vironkielellä olisi potentiaalia kasvaa opiskeltavana aineena, mutta että on muodostunut ongelmaksi se, että mistä niitä opiskelijoita sitten saataisiin, keille siitä pitäisi infota enemmän, niin sitten opiskelijat taas syyttivät, että no onhan teillä hienot systeemit joilla merkitään opintopisteet ja sieltä kautta näkee se, että ketkä ovat jotain vironkursseja suorittaneet, ja netistähän löytyisi etsimällä joitain sähköpostiosoitteita, jne. Siihen vastattiin, että heillä ei vain ole aikaa sellaiseen tiedonhakuprosessiin yksittäisten mahdollisten opiskelijoiden ylipuhumiseksi jollekin kurssille.

Mutta pääasiassa se oli jotenkin todella hyvin vedetty tilaisuus ja mieleeni tuli se, nyt vaalien alla, että miksei poliittista keskustelua voisi käydä yhtä rakentavasti. Katsoin tässä joku aika sitten sen MTV:n vaalitentin, josta myöhemmin oli tullut nettiin joku pilaversiokin, jossa kaikki puhuvat toistensa päälle ja toistelevat "saisinko nyt puhua loppuun" -mantraa. Siinä pilavideolla se tuntui vähän huvittavalta, mutta kun seurasin sitä keskustelua silloin telkkarista, niin ärsytti todella paljon. Miksei vaan voida rauhassa puhua asioista, vaan se menee heti kinaamiseksi ja nokitteluksi ja päällepuhumiseksi ja vähättelemiseksi ja letkautteluksi ja ties miksi. Kun kaikkihan me ollaan kuitenkin samalla puolella (vaikka politiikan suhteen ei todellakaan tunnu siltä).

Terapiassa tuli mietittyä sitä, että miten realistinen kuva minulla on siitä, miten hyvä ihminen voin olla. Se liittyy osittain ehkä siihen tarinani päähenkilöönkin, koska olen kirjoittanut häntä tavallaan vähän kuin sellaiseksi ihannekuvakseni, joka minulla on. Haluaisin itsekin olla sellainen, ja yritän olla sellainen, joka ottaa kaikki eri näkökulmat huomioon ja pohtii niitä, ehkä erityisesti nostan mielessäni esille omat heikkouteni. En halua unohtaa niitä, sillä olen tuntenut ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet olevan täysin sokeita omille virheilleen.

Niin kuin vaikka Thes yläasteelta. Kun tutustuin häneen, hän kertoi että häntä oli kiusattu, ja hän oli keksinyt nimiä omille kiusaajilleen (Harry Potter -sarjan pahiksia: Voldemort, Malfoy, jne), joita käytti näistä pelkästään. Tiestysti asetuin silloin heti hänen puolelleen, katselin välillä niitä hänen nimeämiään henkilöitä koulussa ja mietin, että miten he voivat olla niin ilkeitä, mutta näyttää niin tavallisilta. Lopulta tutustuin yhteen ikäiseeni tyttöön, jonka kanssa juttelin joskus jonkun hyppytunnin keväällä samalla kun istuttiin nurmikolla, ja hän sitten kysyi, että niin sä olet sen Thesin kaveri, he olivat samassa koulussa, jne. Mainitsin Thesille tästä, ja hän katsoi minua tiukasti ja sanoi, että hän on niitä pahoja myös, ja vaikka ei suorastaan pahimpia, mutta ilkeä kuitenkin. Se hämmensi minua, koska minusta se tyttö oli yksi mukavimmista mitä olin tavannut, ja hän oli minua kohtaan vielä lukiossakin ihan kiva, välillä sanoi jopa jotain, mikä oli kivaa. Kun taas Thes sitten suuttui minulle ja Nanille ja kolmannelle jostain, mitä ei suostunut sanomaan, minkä jälkeen pääsin lopulta sopuun hänen kanssaan, minkä jälkeen hän suuttui minulle siitä, kun olin jutellut jollekin meidän yhteiselle tutulle, jolle hän oli päättänyt olla vihainen. Minun olisi pitänyt olla puhumatta ihmisille, joille hän oli suuttunut jostain syystä, mitä hän ei suostunut edes sanomaan, jotta olisimme voineet olla kavereita.

Minua hämmensi se hänen varmuutensa siitä, että juuri hän on oikeassa, ja että nämä muut eivät ole vain väärässä, vaan yksiselitteisesti pahoja ihmisiä. Joo, mutta yläasteellahan ollaan vielä lapsia, ja niin edelleen, mutta nyt aikuisenakin olen törmännyt ihmisiin, joilla on vaikeuksia tulla toimeen muiden ihmisten kanssa, mutta he eivät vain kykene näkemään yhteyttä siihen, että miten he itse kohtelevat muita. Sen sijaan he kokevat, että melkein kaikki muut ovat heitä vastaan, ja että he eivät ole tehneet mitään ansaitakseen sen. Niin kuin vaikka tämä tyyppi, joka kuoli.

Minä en halua pitää elämässäni ihmisiä, jotka kohtelevat minua kurjasti. En silti usko, että he ovat pahoja ihmisiä. En vain halua olla kuin he, haluan välttää sellaista yksisilmäisyyttä kaiken uhalla. Haluaisin vain olla hyvä ihminen. Ja koen, että ollakseni hyvä ihminen, minun pitää vähän väliä muistuttaa itselleni niistä heikkouksistani. Olen miettinyt Alisaa viime aikoina. Hän oli siis nainen, jonka kanssa tuli hengattua aika paljon joskus muutama vuosi sitten. Tutustuin häneen mielenterveyspiireissä, ja hengattiin paljon hänen, Jaskan ja Leevin kanssa. Välit häneen menivät sitten loppujen lopuksi sen takia, koska hän oli todella ihastunut Leeviin ja minä olin vähän ihastunut häneen myös. Toki siinä oli paljon muutakin, hän oli pikkuhiljaa alkanut ärsyttää minua enemmän ja enemmän, mutta en vain ollut osannut mitenkään sanoa siitä. Viime aikoina olen miettinyt, että mitähän hänelle kuuluu, osittain olen leikitellyt ajatuksella, että jos laittaisi hänelle jonkun viestin. En oikein tiedä miksi. Ehkä olen vähän yksinäinen ja toivoisin, että saisi pelkästään niitä hyviä puolia takaisin.

Luin joskus jostain jonkun ohjeen (se oli kylläkin tarkoitettu muistaakseni parisuhteille), että ei kannata ylläpitää tai jatkaa ihmissuhdetta, vain sen takia, että toivoo/odottaa, että se toinen osapuoli muuttuu. Tuo oli huonosti ilmaistu, mutta kai siinä tuli se pääpointti. Ja kun mietin viestin lähettämistä Alisalle, tajuan, että siitä voisi seurata jotain kivaa vain jos hän olisi jotenkin merkittävästi muuttunut. Muutoin tulisi takaisin se sama Alisa, joka kiristää minua syömättömyydellään, jotta torjuisin jonkun miehen, josta me molemmat pidämme. Ja sen lisäksi tulisi takaisin joku, joka sanoo ääneen kaikki kalorit ja puhuu läskistä ja laihtumisesta. Minulle on ihan tarpeeksi, että joudun näkemään vaivaa, että saisin itseni edes suhtautumaan ruokaan terveesti.

Mutta ehkä tuo välien meneminen Alisaan oli osittain tehty tunteella. Olin loukkaantunut, kun Leevi valitsi Alisan eikä minua. Muistan, miten kauheasti itkin sitä. Minusta tuntui, että he olivat vähintäänkin pettäneet minut. Jälkeenpäin mietittynä olen hieman pettynyt siihen, että en osannut suhtautua jotenkin paremmin, jotenkin objektiivisemmin. Terapeuttini kyllä sanoo, että se ei vain ole mahdollista, että pystyisin näkemään asian kaikista eri näkökulmista ja ymmärtämään niitä kaikkia, ja vaikka olisikin, se tulisi sen hinnalla, että mitätöin omat tunteeni. Ja osittain ymmärrän sen, koska tiedän, että eihän kaikkea tunnetta vain pysty poistamaan, mutta jotenkin silti ajattelen, että pystyisin olemaan vähän enemmän täydellinen siinä suhteessa. Tuo on ehkä tyhmä ajatus, koska tiedän, että se ei ole mahdollista, mutta jotenkin silti tavoittelen sitä.

Siksi mietin elämäni tilanteita uudestaan aina välillä ja punnitsen asioita uudestaan, ja vähän niin kuin testaan, että olenko edelleen samaa mieltä kuin olin joskus aikaisemmin. Toisaalta mietin, että onko se välttämättä viisasta, että tietoisesti palautan mieleeni joitain omia heikkouksiani, tai kyseenalaistan kaiken mitä olen tehnyt tai ajatellut, mutta minusta tuntuu silti, että se on silti kannattavaa. Se ehkä hieman masentaa, mutta se on mielestäni pieni hinta siitä, että en tulisi samanlaiseksi kuin ne jotkut yksisilmäiset ihmiset, jotka eivät näe omia virheitään lainkaan. Mietin välillä sitäkin, että jos joku on kohdellut minua huonosti, niin olenko tehnyt jotain, että ansaitsisin sen. Se on varmaan kaikkein tuskallisinta. Mietin kiusaamista yläasteella ja lukiossa ja sitä miten minua kohdeltiin kotona, ja yritän miettiä objektiivisesti, että olinko itse tehnyt jotain tarpeeksi väärin, jotta se olisi oikeutettua.

Toisaalta se rauhoittaa minua, että suurimmaksi osaksi olen sitä mieltä, että käytökseni on ihan objektiivisesti (subjektiivisesti objektiivisesti) kestävällä pohjalla. Ehkä pitäisi tehdä tuota vähemmän ja hyväksyä myös se, että minullakin on tunteita ja että nekin saattavat joskus vaikuttaa, ja ehkä niiden myös pitäisi antaa vaikuttaa. Kun se tulee minullakin mieleen tuosta, että lähinnä ne negatiiviset jutut, ne jotka harmittavat, ovat sellaisia, että niihin liittyy joku tunne. Ne eivät ole silloin niin loogisia kuin haluaisin.

Se minun tarinani päähenkilö on mestari tuossa objektiivisuudessa, ja jotenkin se on vähän niin kuin "etiikkapornoa" minulle, ja innostaa melkein niin kuin Thinspiration-kuvat innostavat laihtumiseen. Mutta hän ei ole täydellinen, koska hän on samalla todella passiivinen, hän ei tee varsinaisesti virheitä, koska hän ei ylipäätään tee mitään. Ei sillä, voihan tekemättä jättäminen olla vähintään yhtä iso virhe kuin aktiivinen tekeminenkin. Vähän niin kuin tohtori Frankenstein siinä kirjassa. Ja nimenomaan se tohtori, ei se hirviö, sekin on jotenkin inhimillisempi kuin se ihmistohtori. Ehkä pitäisi lukea enemmän klassikoita. Vaikka kesällä sitten, kun en suunnittele opiskelevani tänä kesänä ehkä mitään. Saa nähdä, mitä siitäkin tulee. On ollut niin helppoa, kun on vain joku lista novelleista ja katkelmista ja kirjoista, jotka pitää lukea, niin yleensä kurssin aikana tulee vastaan ainakin yksi todella kolahtava teksti. Mutta oikeassa maailmassa sitten kirjasto on täynnä kaikkea, eikä tiedä yhtään mistä aloittaisi.

Tulipas höpötettyä taas. Nyt kun on taas viikko ohi (yliopisto- ja terapiaviikko), niin pitäisi keskittyä siihen esseeseen. Jotenkin olen siitäkin vähän innoissani. Se on vähän kuin tekisin tällaisen blogitekstin, mutta minun on vain perehdyttävä siihen paremmin ja hion yksittäisiä sanamuotoja ja rakennetta ja kaikkea, ja sitten lopuksi siitä saa kasan opintopisteitä. Ja mikä voisi olla kiinnostavampi aihe kuin nettikeskustelu yhdistettynä journalismiin?

Jotenkin aina välillä tulee tällainen ylivoimaisen hyvä tunne, kun tajuaa, että opiskelee jotain, mikä oikeasti kiinnostaa ja innostaa.