23 PÄIVÄÄ ÄIDINKIELEN ESSEEKOKEESEEN!<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

25 PÄIVÄÄ MATIKAN YO-KIRJOITUKSIIN!

27 PÄIVÄÄ ENGLANNIN KIRJALLISEEN YO-KOKEESEEN!

30 PÄIVÄÄ KEMIAN YO-KIRJOITUKSIIN!

39 PÄIVÄÄ BIOLOGIAN YO-KIRJOITUKSIIN!

 

***

 

Minä en tiedä. Minä olen miettinyt kauheasti NN:ää. En tiedä, mistä se toivottomuus iski taas. Minä vain katsoin telkkaria ja mietin samalla, että jos kerran ”tiesin”, että NN välitti minusta, niin mitä sitten, kun kyseenalaistaisin sen. Miten minä pystyisin uskomaan siihen kuukauden verran? Ja sitten minä pelkäsin, etten pystyisikään, vaan että vaipuisin taas epätoivoon ja niin minulle sitten kävikin.

 

Koska tietää paremmin? Silloin, kun näkee toisen, vai silloin, kun pyörittelee asioita mielessään eikä näe tätä? Minä en tiedä. Minulla on aina ollut se, että kun tauon jälkeen näkee toisen, niin silloin tulee se fiilis, että onko ajatellut positiivisemmin vai negatiivisemmin kuin todellisuus on. Nyt on kolme kertaa putkeen, kolme kertaa (marraskuun lopulla olleen koeviikon jälkeen, joululoman jälkeen ja nyt tämän koeviikon jälkeen), tuntunut siltä, että olen ajatellut liian negatiivisesti. Kun tulee se tunne, se on kuin saisi edes vähän informaatiota. Vähän niin kuin jos piirtäisi jotain kuvaa mallista. Sen näkee aluksi, mutta sitten jos ei katsokaan mallia enää uudestaan, vaan piirtää sen mukaan, mikä tuntuu järkevältä ja loogiselta ja miten muisti sanoo, että se on, niin siitä tulee ihan erinäköinen kuin siitä mallista. Mutta sitten jos yrittää aluksi piirtää muistin ja logiikan varassa, mutta sitten katsookin taas mallia, niin sitten tulisi se olo, että noinhan se meneekin!

 

Se on vähän sama tässäkin. Toisaalta kyse voi olla myös jostain muusta. Siitä tulee tuo fiilis, mutta kysehän voisi olla vain minun onnellisuudestani. Se tuntuu ihan käsittämättömän oudolta, ihan käsittämättömän erilaiselta, kun katsoo silmiin sellaista, josta pitää. Se tuntuu niin taivaalliselta, että eikö olisi sitten väärin perustaa käsityksiään asioista sellaisiin hetkiin? Se tuntuu niin todelliselta, niin sellaiselta, että ”näin se menee!”, mutta mistä tiedän, onko se yhtään lähellä totuutta vai että olenko vain ollut subjektiivinen ja ”nähnyt” jotain, mitä olen halunnut nähdä?

 

Ainakin yksi konkreettinenkin ero tosin on. Minä olen nähnyt taas koko yön NN-unia. NN-aiheiset unet alkoivat vähentyä yhdessä vaiheessa ja sen jälkeen muutkin unet alkoivat jäädä enemmän unohduksiin siten, että en muistanut niitä enää aamulla. Mutta nyt muistankin koko yön täydeltä unia ja NN oli niissä kaikissa. Eivät ne olleet mitään erityisiä: olin vain koulussa ja NN oli siellä myös ja minä vilkuilin häntä ja hän vilkuili takaisinkin jonkin verran. Niissä unissa ei ollut oikein mitään juonta, vaan ne olivat vain yleistä sähläystä. NN lähti sitten unessa yhdessä vaiheessa kotiin, kun oli saanut yhden pakollisen tehtävän tehtyä, ja minulle tuli unessa ikävä häntä. En olisi halunnut, että hän lähtee. Lähtiessäänkin hän vielä vilkaisi minuun.

 

Eli veikkaisin, että NN:n näkeminen ja minun tulkintani hänestä ovat vaikuttaneet ainakin jonkin verran, kun kerran yhtäkkiä unenikin taas pursuilevat häntä. Ja minulla on häntä taas ikävä. Ja mietin taas, että miten minä voin uskoa siihen, että se, mitä näin ja aistin ja tunsin eilen, joka oli silloin niin varmaa ja todellista, ei ollut pelkkää harhaa? Kuinka minä voin uskoa siihen, että hän välittää, kun en voi saada siitä kuukauteen yhtään mitään (edes tulkinnanvaraista) merkkiä?

 

Minä haluaisin voida uskoa. Eilen se tuntui niin mahtavalta. Minä olin niin onnellinen ja olokin tuntui jotenkin enemmän todelliselta taas. Nyt se tuntuu taas enemmän harmaalta ja harhaiselta. Ehkä eilistä ei edes tapahtunut lainkaan. Ehkä se oli vain uni. Ehkä se oli vain kuvitelmaa. Harhaa. Ehkä mitään ei tapahtunut. Ehkä vain kuvittelen, että olin pukeutunut vampyyriksi ja ehkä kuvittelin, että NN oli ollut pappi ja ehkä kuvittelin koko abikierroksen. Se oli ollut niin ihana ja hauska, enkä ollut ollut edes surullinen, kun se loppui. Miten sellainen voisi olla totta?

 

Illalla olin katsomassa, kun Nan tanssi wanhat. Se meni hyvin ja Nan näytti hienolta. Hänen parinsa näytti olevan suunnilleen onnesta soikea, kun sai tanssia Nanin kanssa. Kun katselin sitä, miten he tanssivat, tuli oikein mieleen, että pitääpä kysyä Nanilta, mitä hän tästä pojasta ajattelee. Nan on sanonut hänestä vain sen, että hän on okei, mutta hän vain pelkää, että tämä on ihastunut häneen. Nan ei omien sanojensa mukaan tunne mitään häntä kohtaan. En edes kyseenalaistanut sitä aikaisemmin, mutta kun näin Nanin tanssimassa hänen kanssaan, niin jotenkin tuli fiilis, että tuntui kuin heidän välillään olisi ollut molemminpuolisesti jotain enemmänkin.

 

Jotenkin se tuntui oudolta. Siis olla katsomassa niitä tansseja. Minä olin tanssinut viime vuonna ja se oli takuuvarmasti ihan totaalisen erilainen kokemus kuin Nanin. Nanin kaikki kaverit tanssivat myös ja he olivat peräkkäin ja juttelivat tanssien välissä ja kaikkea. Tanssin jälkeen sitten he kerääntyivät yhteen juttelemaan ja kaikki sukulaiset ottivat heistä kuvia ja kaikkea. Minä olin ollut tansseissa ihan yksin. Ei se ollut haitannut, koska se oli tuntunut silti vähemmän yksinäiseltä, mitä tuntui nyt olla parvella ja katsoa Nania ja hänen ystäviään.

 

No joo, Nan tuli vaihtamaan sitten pari sanaa minullekin, mutta jotenkin minulla oli vain sellainen mitätön olo. Minun ei olisi tarvinnut tulla sinne. Nanin molemmat vanhemmat olivat siellä ja pikkusisko ja pikkuveli ja isovanhemmat ja perhetuttuja ja kavereita. Minulla ei ollut silloin ketään muuta kuin äitini ja Nan. Ei minulla kai koskaan ole ketään muita.

 

Ja soittotunnillakin opettajani ihmetteli, että mitä hittoa minä teen soittotunnilla penkkaripäivänä ja vielä selvin päin. Minäkin mietin sitä vähän. Okei, alkoholi ei ole minun juttuni, mutta eilinen tuntui sellaiselta päivältä, että olisi voinut vähän ottaakin. Mutta en ottanut. Miksi olisin? Kenen kanssa olisin? Minulla ei ole ketään, jonka kanssa pitää sillä lailla hauskaa. En minä ole sitä kaivannutkaan, paitsi joskus. Ainoa ”juhlinta” mitä on, on sellaista, että ollaan joko meillä tai sitten mennään Nanille ja ollaan kaksistaan ja syödään keksejä ja juodaan limsaa ja jutellaan ja mahdollisesti pelataan jotain peliä.

 

En ole oikeastaan koskaan nähnyt kauheasti humalaisia ihmisiä. Joskus pienempänä olen ja silloin se oli minun mielestäni kauhean pelottavaa. Ajattelinkin, että se olisi vain pelottavaa. Mutta kun herra JuT oli koulussa ihan umpikännissä, niin se oli lähinnä vain huvittavaa. Hiljainen ja rauhallinen ja tasaisella äänellä puhuva tyyppi toikkaroi ympäriinsä ja kailotti kovalla äänellä.

 

Ja muutenkin, kun kerran suunnilleen puolet porukasta oli enemmän tai vähemmän kännissä, niin olisin voinut ajatella, että se olisi vain kauheaa ja epämiellyttävää, mutta ei se ollut. Tunnelma oli rento ja yhteishenki oli korkealla ja fiilis oli muutenkin hyvä. Herra Tumppikin huudatti välillä bussia huutamalla megafoniin: ”Jee jee jee jee je!” ja sitten koko bussi huusi takaisin: ”Jee jee jee jee je!” Se oli huippua. Ja herrat M(P) ja M(M) vetivät duettona kaikenlaisia biisejä siihen megafoniin. En toisaalta tiedä, olivatko he ottaneet jotain, kun kerran he tekevät sellaista ihan selvinpäinkin, mutta kuitenkin. Tunnelma oli mahtava.

 

Ja se salin ohjelmakin oli mahtava. Aamunavaus ei ollut kauhean erityinen, mutta oli se silti okei. Ainakin osittain. Meidän äidinkielenopettaja sijainen sai kauheasti vinoiluja, mutta hän onkin huippu tyyppi. Siinä aamunavauksessa olikin yksi huippu kohta:

 

”Jaa... ja öö... Nyt meni lähetys poikki... Mitähän mun pitikään sanoa?”

[Alkaa soimaan biisi, jossa lauletaan: ”Ja sinä teit sen taas.”]

”Öööööö...”

[”Ja sinä teit sen taas.”]

”Jotain tuosta pilkutuksesta... Öööööö...”

[”Ja sinä teit sen taas.”]

 

Tuo oli huippua. Samoin kuin se, miten me testattiin meidän rehtorin tietämystä meidän opettajista ”Kuka sanoi näin?” –kysymyksillä. Ja kaikki on tietysti jotain, mitä ne opettajat on sanoneet meille. Yksi oli meidän lyhyen matikan ja kemian opettajan, Maukan, booliohje:

 

1 dl mehua

1 l viinaa

Sekoitetaan keskenään. Jos mehu maistuu liikaa, jätä se pois.

 

Ja Maukalta oli paljon muutakin. Minä olen ollut kemiassa ja siellä hän oli sanonut melkein kaikki ne hauskimmat jutut. Kuten seuraavankin.

 

”Jos pontikkaa keittää omassa autossa, niin jos siitä jää kiinni, niin poliisi voi takavarikoida sen auton. Jos pontikkaa keittää omassa metsässä ja siitä jää kiinni, niin poliisi voi takavarikoida sen metsän. MUTTA, jos pontikkaa keittää naapurin metsässä tai naapurin autossa, niin sitten poliisi ei voi takavarikoida sulta mitään.”

 

Sitten oli vielä hyvä yksi lainaus meidän psykologian opettajalta, joka on myös opo:

 

”Kun mä olin synnyttämässä mun toista lasta, niin mulle annettiin ilokaasua, mutta mä imasin sitä liikaa ja sitten näytti ku sillä kätilöllä olis ollu sädekehä ja ku se puhui, niin sen ääni oli kauhean matala ja sen huulet liikkui eri tahtiin.”

 

Ja sitten oli ohjelmana myös opettajien Talent. Siinä oli taitoina voimistelu, jonglööraus, karaoke (”Aikuinen nainen”, heh), hulahulavanteen pyörittäminen ja abin koulutus. Abin koulutus oli huippu ja se voitti. Kouluttajina olivat Maukka ja sitten meidän filosofian&saksanopettaja. Ja abina toimi neiti R, joka oli siis pukeutunut leijonaksi. Hän meni siihen mukaan ihan täydellisesti ja konttasi lattialla ja kun saksanopettaja heitti hänelle mynthoneita, niin hän yritti napata ne suullaan (ja jos ei onnistunut, hän noukki ne suullaan lattialta) ja sitten hän haki lehden (suullaan, taas) ja sitten kun Maukka yritti saada hänet hyppäämään renkaasta läpi, niin hän suostui tekemään sen vasta kun rengas oli tarpeeksi matalalla ja sitten hän konttasi ensin läpi renkaasta ja sitten Maukan jalkojen välistä. Ja sitten yhdessä vaiheessa hän hinkkasi päätään saksanopettajan jalkoihin. En tiedä, oliko hän ottanut jotain, mutta veikkaisin, että aika todennäköisesti.

 

Se oli myös hyvä, kun meidän luokan luokanvalvojan (joka on sellainen pieni varmaan alle kolmekymppinen nainen) piti pyörittää sitä hulavannetta, mutta hänellä oli vyö, joka häiritsi, niin hän otti sen nopeasti irti, pyöräytti pari kertaa ja heitti sitten abien joukkoon. Porukka repesi totaalisesti. Myös tuomariston kommentit olivat hyviä. Tuomaristossa olivat herrat PK, M(P) ja M(M) ja sitten neiti AL. Herra M(P) vain sanoi, että esitys oli ihan hyvä, paitsi että hän säikähti kamalasti, kun ne vaatteet rupesi lentelemään. Ja herra M(M) sanoi, että esitys oli hyvä ja tunnelma oli ollut hyvä: ”Se tekemisen ilo näkyi sun kasvoilta. Susta ihan selkeesti näki, että sä HALUSIT pyörittää sitä vannetta.”

 

Huippu oli myös psykologian opettajaopon ja meidän äikänopettajan sijaisen vetämä karaoke-esitys. Vähän lattea ehkä, mutta huippu kuitenkin. Saatiin hyvät naurut. Ja muutenkin päivä oli vain niin täydellinen. No okei, ei täydellinen, mutta ainakin törkeän lähellä sitä. Lopuksi kuulin vielä, kun oltiin palattu jo koululle ja minä olin lähdössä, miten neiti M ja R ärsyttivät herra JuT:a ja käskivät hänen kokeilla sanoa ”kirkon peräpilarin heilurirele”. Herra JuT sanoi: ”Prkl:een prkl.” Ja edelleen ihan umpikännissä, niin sekään ei meinannut oikein onnistua.

 

Mutta NN:stä en tiedä, miten hän on juhlinut, vai onko ollenkaan. Ykkösellä hän sanoi minulle kerran, kun meidän piti keskustella yhdestä aforismista, että se on hänen mielestään vähän sellainen, mitä voi krapulassa keksiä. Sitten hän sanoi, että krapulassa on kyllä kaikkein paras inspis aina. Sarjassamme Amian ja NN:n järkevät keskustelut. Tuossa oli kyllä herra MO myös osittain mukana, mutta kuitenkin.

 

Me ei olla NN:n kanssa käyty varmaan yhtään normaalia keskustelua. Me ollaan keskusteltu... Hmm... Tuosta krapulajutusta, laskuvarjohyppäämisestä, hipeistä, siitä mitä pitäisi tehdä kun radiosta tulee huonoa musiikkia, siitä millaisista pojista minä pidän (köh) ja... mistäs vielä? Ainakin se, että hän kerran leveili osaavansa laskea espanjaksi kymmeneen. Ja jotain muutakin on vielä, mutta ne on joko tylsempiä ja lyhyempiä eivätkä edes kunnon keskusteluja enkä muista mitään muuta kauhean hienoa enää. No joo, hienoa ja hienoa... Tuosta saatte jotain kuvaa meidän sananvaihdoista. Ei sillä, ne on suurin osa olleet kauhean hauskoja ja minusta on ainakin tuntunut, että molemmat ovat olleet sitä mieltä ja nauttineet niistä.

 

Mutta ei nykyisin enää. Nykyisin NN:llä on neiti EH, jonka kanssa jutella tuollaisia. Ja neiti EH on varmaan paljon parempikin tuollaisissa keskusteluissa kuin minä. En tykkää kauheasti puhumisesta ja olen muutenkin niin tylsä, että kuka minun kanssani haluaisi keskustella, jos on kerran joku muukin?

 

Jotenkin päädyin taas jaarittelemaan ja muistelemaan. Jotenkin tyhmää muistella. Ne hyvät hetket on menneet jo. Tai ehkä olen vain luonut nekin päästäni.

 

Mutta kuitenkin. Haluaisin uskoa, että NN välittäisi, että hän pitäisi minusta, mutta miten minä muka pystyn siihen? Ja jos minä en pysty ja jos epätoivo valtaa taas alaa, niin mitä jos sitten onkin liian pitkä aika seuraavaan toivon pilkahdukseen. Tälläkin kertaa tuntuu siltä, että tuo eilisen onnellisuus tuli viime tipassa. Se oli sitä ennen vähän niin kuin sen viiltelyjutunkin kanssa silloin pari viikkoa sitten. Kun istuin vain kirjoituspöydällä ja kysyin itseltäni: ”Mitä jos?” ja vastasin: ”Miksipäs ei.” Samalla tavalla joka päivä jossain vaiheessa on tullut kysymys: ”Mitä jos kuolisi tänään?” Täsmälleen samalla tavalla kuin jos kysyisi itseltään, että haluaako mieluummin makkarakeittoa kuin kalakeittoa. Siihen on tullut kuitenkin vielä vastaus: ”Hmm... Nääh... Ehkä joskus toiste.”

 

Se on kamalaa. Sitä ei voi edes kuvata millään sanalla, koska se tuntuu ihan järkyttävältä. Silloin kun olo on tuollainen, kaikki tuntuu epätodelliselta. Vaikka katsoisikin ulos ikkunasta, niin ei kunnolla tajua, mitä siellä on. On melkein kuin katsoisi vain jotain piirrettyä kuvaa jostain muualta. Olo tuntuu epämukavalta. Melkein kuin olisi monen tonnin painot painamassa minua kohti lattiaa. Mikään ei huvita. Ei tunnu siltä, että haluaisi kuunnella edes musiikkia. Se olo tuntuu niin tyhjältä. Tuollaisina päivinä nukun epätavallisen paljon. Ei ole muutakaan tekemistä, niin pakotan itseni nukkumaan. Se on lohduttavaa: melkein kuin kuolisi hetkeksi. Sitten kun olen nukkunut päivällä, en saa yöllä unta, vaan olen ihan sekaisin ja puolinukun suunnilleen koko yön ja olen tuskastunut ja ahdistunut ja tuntuu, että olen tulossa hulluksi. Jos tuota jatkuu monta päivää, monta viikkoakin, niin sitä ei vain kestä.

 

Ja sarjassamme lukion hienot järjestelyt: tentit alkavat jo maanantaina. Silloin on äidinkielen tentti ja keskiviikkona minulla on myös kemian tentti. En ole lukenut kemiaa vielä lainkaan ja se on ollut minulle aika hankalaa. Että kiva. Seuraavat sentään menevät sitten hiihtoloman jälkeiselle viikolle, että on sentään vähän aikaa lukea.