Aina vain huonompi fiilis. Tänään jumppasin kilon nilkkapainot kummassakin jalassa ja rannepainot otin pois vain siksi, että meidän kaikkien piti ottaa käsipainot. Otin sitten kahden kilon sellaiset - kotona minulla on kilon käsipainot ja olen tehnyt niillä ties kuinka monta kuukautta jo paljon, ja nyt olisi tarkoituksena hankkia ehkä kolmen kilon painot kotiin.
Tehtiin paljon käsipainoilla, mutta minä jaksoin tehdä kaikki. Tehtiin vatsalihasliikkeitäkin erikseen kummillekin vinoille ja sitten vielä syville alavatsalihaksille, mutta minulla ei ollut mitään ongelmia. Päinvastoin, minua jäi harmittamaan, ettei perusnostoja tehty yhtään.
Sitten kävin mukana kävelyllä. En kylläkään siksi, että olisin halunnut, vaan siksi, koska Mira halusi mennä kävelylle. Joo, voitte sanoa, että on tyhmä syy mennä mukaan, vaikka ei itse halua, mutta Miralla menee aika huonosti nykyään. Hän kuulemma vain juo koko ajan, koska ei halua joutua ajattelemaan. Nyt hän ehkä siirtyy kolmoselle, ympärivuorokautiselle osastolle, parin päivän päästä tai joskus. Hänelle ei voitu antaa kunnollisia rauhoittavia, vaikka häntä ahdistaa ihan kauheasti, koska he pelkäsivät kuulemma, että hän vetää niitä yliannostuksen.
Erica lähti osastolta aikaisin ja Mira anoi häneltä, ettei hän lähtisi vielä. Erica kuitenkin lähti ja sen jälkeen Mira tuntui takertuvan minuun. Olisin tietysti voinut ajatella, että hän on ollut melkein aina se, joka on jättämässä minua pois jostain keskustelusta tai ryhmästä, mutta en minä ajatellut sitä tänään. Mira vaikutti vain niin pelokkaalta - jos se nyt on oikea sana kuvaamaan ihmistä, joka ei todennäköisesti ikimaailmassa myöntäisi pelkäävänsä yhtään mitään. Hän ei ollut koskaan ennen ollut mukana kävelyllä, mutta nyt hän halusi. Eikä hän olisi voinut tietenkään mennä sinne ilman minua, koska sellainen mentaliteetti hänellä on, kuten myös Ericalla myös hieman. Joten minä menin kävelylle myös.
Sen jälkeen oli enää vartti ennen kuvataideterapiaa. Tiesin jo, mitä piirtäisin ja ajattelin sitä ennen rentoutua hieman täyttämällä puoliksi tehtyjä ristikoita. Suuri osa muista osastolaisista teki viereisessä pöydässä jotain pienistä helmistä. Mira sitten katsoi heidän tekemisiään - vaikka on useimmiten aina se, joka hymähtelee jo pelkästään sanalle "askartelu" - ja kysyi minulta, että mennäänkö tekemään. Minä sitten sanoin, että minä olen tehnyt jo kauheasti niistä helmistä. Ei oikein mikään suora vastaus, mutta vihjaava. Kuitenkin Mira hetken päästä kysyi uudestaan minulta, että mentäisiinkö tekemään.
Sitten ajattelin, että kyllä minä voisin uhrata sen verran sosiaalisuudelle, etenkin kun minun pitäisi muutenkin olla aktiivisempi sillä saralla. Mentiin sitten tekemään ja minäkin aloin laittamaan joitain helmiä nauhaan ennen kuin piti lähteä kuvataideterapiaan.
Ja kuvataideterapiassa siitä minun piiroksestani tuli ihan mahtihieno! Ainakin se konsepti on sellainen, että pitää joskus lavastaa se tilanne ihan reaalielämässä ja ottaa valokuva.
Ja rotat... Niin. Kaikki sanovat, että varmaan on tosi kivaa, kun on niitä pieniä rottia, kun ne ovat niin energisiä ja söpöjä ja kaikkea. Ja pelkästään kun sanoin, että se päivä, kun minä hain ne, ei ollut kovin hyvä, niin omahoitajani ainakin ihmetteli, että tosi outoa, kun kerran sain sinä päivänä ne rotatkin.
Tiedän oikein hienon nimenkin tälle minun tunteelleni, mutta en silti osaa oikein suhtautua siihen. Sen hienon sanan nimi on Muutosvastarinta. Välillä minun tekisi mieli vain päästää ne pienet rotat häkistä, vaikka ne eivät ehkä tulisikaan takaisin. Tekisi mieli myös välillä viedä ne pihalle, päästää irti ja mennä itse sisään. Tuntuu niin pahalta, ne pienet tuntuvat niin vierailta, tuntuu kuin en saisi niihin kontaktia lainkaan.
Niillä on vain on ja off -vaiheet. Joko ne nukkuvat ihan taju kankaalla tai sitten ne juoksevat nopeammin kuin siitä pystyy edes seuraamaan silmällä tai pomppivat tai kiipeilevät pää alaspäin jossain häkin katossa. Tuntuu että minun omilla pikkuisillani olisi myös muutosvastarinta. Tai ehkä se johtuu minusta - yritän tiedostomatta oikeuttaa sen oman muutosvastarintani ajattelemalla, että rotillani on se ja että ajattelen niiden parasta.
Heti kun avaan rottien uuden ja hienon ja fiinin superhäkin luukun, molemmat isot pienet möhkyläiseni ovat tunkemassa ulos. Eivät ne ennen tehneet koskaan niin, ainakaan eivät ennen kello kuutta illalla. Mutta nyt ne haluavat ulos koko ajan. Nytkin päästin ne ulos kunnolla joskus seitsemän jälkeen. Siinä vaiheessa ne yleensä haluavat jo vahvasti ulos ja tutkimaan olohuonetta. Mutta nyt ne kulkivat uuden hienon häkin luukulta sen reilun metrin matkan vanhan häkin luukulle ja hyppäsivät siitä sisään.
Ja minulle tulee siitä niin surullinen olo, kun se vanha häkki on ihan tyhjillään, kun sen tavaroista suuri osa on siirretty sinne uuteen häkkiin. Mutta vaikka siellä olisi vain yksi repaleinen riippukeinu ja vanha haiseva pahvilaatikkomaja, niin ne näyttävät olevan siellä paljon onnellisempia kuin uudessa lukaalissa niiden pikkuisten seurassa, jotka minä hankin niille.
Ja minusta tuntuu pahalta, koska kun minä sain Tolstoin ja Dostojevskin, niin minä ihastuin niihin heti ikihyväksi, vaikka niiden kanssa olikin ihan järjettömästi ongelmia. Mutta minä rakastuin niihin ja nyt minun sydämeni särkyy, kun nuo uudet fiinit sinertävät rotat untuvaisen pentuturkkinsa kanssa ovat niin aktiivisia ja kilttejä ja täydellisiä ja rekisteröityjäkin ja oikeasti haluttuja ja arvokkaita poikasia. Eivät ne tunnu omalta, eivät ne tunnu niin ihanilta mitä ne vanhat. Enkä minä haluakaan, että ne tuntuisivat. En halua, että ne vanhat ikinä kuolisivat. Ei minua lohduta ajatus, että sitten on sentään joitain rottia, vaan kun ajattelenkin sitä, että sen jälkeen joutuisin jaksamaan noita pieniä ja sinisiä ja tylsiä ja mukamas lepertelemään niille ja siivoamaan pissoja ja kakkoja, niin sitten tekee vain entistä enemmän vain mennä heittämään ne hankeen.
Eikä äitikään tee tätä nykyhetkeä helpommaksi. Ei liity rottiin mitenkään, vaan telkkariin ja siihen, että minä kirjoitan juuri nyt koneella. NCIS jäi tänään pois ohjelmistosta Oscar-gaalan takia. Äitini kysyi, että mitä minä aion katsoa illalla. Sanoin sitten, että joko NCIS:ssää DVD:ltä, tai. Ehdin sanoa vain tuohon asti, koska silloin äiti hurrasi kovaan ääneen ja sanoi, että joo, katsotaan sitä. Sanoin sitten, että joo, kiva, ihan pieni hetki, viisi minuuttia suunnilleen, niin kirjoitan tämän jutun loppuun. Sitten kului se viisi minuuttia ja vielä kymmenen minuuttia sen lisäksi.
Sitten äiti taas kysyi, että joko. Minä sanoin, että hän voisi aloittaa katsomisen jo ilman minua. Äiti sanoi, että eikä, hän katsoo jotain muuta sitten. Minä sitten sanoin, että tulen kyllä ihan justiin, pikku hetki vain enää. Sitten äiti vain sanoi, että jaa, voi kyllä olla, että minä en ole täällä enää silloin. Huusin, että ei sitten ja kiroilin ja sanoin, että en tule täältä ollenkaan koko iltana, eikä huvita ottaa lääkkeitä juuri nyt, vaan otan ne sitten joskus toiste. Ja sitten pamautin oven kiinni. Ja sitten itkin ihan oikeita kyyneleitä ja sen jälkeen tarkistin mesen ja itkin vähän lisää, kun ei siellä ollut edes ketään.
tiistai, 9. maaliskuu 2010
