En jaksa kirjoittaa kauhean paljon tänään (olenhan jo raapustanut kokonaisen näytelmänkin), mutta jotain voisi sanoa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tänään oli ammatinvalintapsykologi ja se valaisi kauheasti. Ei niinkään, että mikä minusta tulee, vaan sillä tavalla, että minun ei tarvitsekaan tietää kaikkea täsmälleen. Se tyyppi kuvasi minua liian päämäärähakuiseksi ihmiseksi. Siis niin, että haluan valita aikaisessa vaiheessa pisteen x ja reitin, jota pitkin menen sinne, minkä jälkeen keskityn sitten siihen pisteeseen pääsemiseen. Hän sanoi, että voisi olla parempi, jos valitsisin vain alan, enkä kauheasti vielä miettisi tarkkaan mitään ammatteja tai muuta vastaavaa. Hän sanoi, että ei se tarkan päämäärän valitseminenkaan ole paha vaihtoehto, jos tietää tarkkaan mitä haluaa, mutta minä en oikein tunnu tietävän.

 

Hän ihmetteli myös sitä, että vaikka minä muuten vaikutin hyvin keskitie-ihmiseltä, niin minä halusin epäsäännöllisen työn ja enemmän yritysluonteista jaksottaista ja mahdollisesti vielä työpaikkojen vaihtamistakin ja työympäristöksi dynaamisen ympäristön, jossa tapahtuu jotain melkein koko ajan. Sitten hän sanoi, että minä vaikutin lahjakkaalta ihmiseltä ja pohti, että ehkä se minun inhoni rutiiniin tulee siitä, että tehtävät, joiden parissa työskentelen, eivät vastaa tasoani (ovat joko liian helppoja tai vaikeita), jolloin minä en saa niistä mitään tyydytystä, vaan minusta tuntuu jatkuvasti, että pitää tehdä jotain muuta välillä.

 

Hän myös ihmetteli, että miksi haluan armeijaan, kun olin myös sanonut, että johtaminen ja ihmisten käskyttäminen/taivuttelu/suostuttelu ei oikein kiinnosta minua. Siihenkin löytyi vastaus: olen uteliaisuuden riivaama, mikä kuulemma näkyy myös opiskelemissani aineissa. Hänen mukaansa olen kiinnostunut enemmän teoreettisista asioista ja että minulle tuottaa mielihyvää pelkästään tieto itsenäänkin.

 

Tuon päätteeksi hän sanoi, että minun kannattaa kuitenkin pitää armeijassa silmät auki, jos vaikka muutan mieleni sen johtamisjutun suhteen. Hän sanoi myös, että vaikutan sellaiselta, jolla on kykyjä ja sisua, mutta vain hakusassa se, mihin suuntaan hyppäisin. Ja ihan lopuksi hän sanoi, että ei ihmettelisi, vaikka näkisi minut joskus tulevaisuudessa jossain lehtiartikkelissa tms.

 

Jotenkin ihan outoa, kun toinen selittää noin paljon minusta. Paljon hyviä pointteja, vaikkakin jotkut olivat sellaisia, joita epäilin enemmän tai vähemmän. Huh huh, tuossa onkin paljon miettimistä törkeän pitkäksi aikaa.

 

Mutta muuten tänään ei ole ollut mitenkään kehuttava päivä. En saa ruokaa oikeastaan vieläkään alas. Nielu ei vain toimi. Nukkuminenkaan ei onnistu kauhean hyvin. Eilen olin jotenkin jo itsevarmempi kuin maanantaina, mutta kun sitten meni sänkyyn nukkuakseen, niin jotenkin alkoi taas itkettää. Sitten nukahdin edes jotenkin jonkin ajan kuluttua, kunnes heräsin kesken kaiken ja aloin taas itkeä voimatta sille mitään. Nukuin yöllä reilut kolme tuntia. Edellisenä yönä taisi mennä oikein viisi.

 

Tuo unen vähyys ja syömättömyys alkavat vaikuttaa jo jotenkin. Minun päätäni särkee melkein koko ajan ja oloni on jatkuvasti hyvin epäkiva. Olen yrittänyt sitten turruttaa sitä kipua (liian) suurella määrällä migreenilääkkeitä, mutta ei se kokonaan katoa. Heikkenee hieman, mutta ei katoa. Eikä oloa lainkaan paranna se, että kaikilla kertauskursseilla pitäisi paahtaa niska limassa koko ajan ja antaa kaikkensa.

 

Tänään oli myös päivä, kun arvoisan herra NN:n välttely ei onnistunut niin hyvin kuin eilen ja toissapäivänä. En minä tiedä, miltä hän näytti, minä en katsonut häneen. Minä en tiedä edes mitkä vaatteet hänellä oli tänään päällä. Minä en voinut katsoa häneen yhtään hiukkaa. Kun tajusin, että hän kulkisi kohta minun ohitseni käytävällä, minä siirryin vähemmän ruuhkaiseen paikkaan ja tuijotin koko ajan yhteen kohtaan lattiassa ja peräännyin niin kiinni naulakoihin kuin pystyin. Silti hän onnistui koskemaan minuun ohi kulkiessaan. Ja haettuaan uusintakuulusteluun ilmoittautumislapun ja päätettyään, että hän menee sittenkin hissillä, hän kulki minun ohitseni toistamiseen ja koski minuun taas. Yksikään toinen käytävällä kulkeneista ei minua edes hipaissut.

 

Miksi, miksi hänen pitää tehdä niin? Jos hän vain olisi olematta, niin sitten voisi edes itkeä vain puoli-ikuisuutta joka päivä mutta päästä lopulta asiasta yli. Mutta hän on koulussa joka päivä. Hän käyttäytyy täsmälleen samoin minua kohtaan kuin edellisinäkin viikkoina. Eikä minun pääni (vai sydämeni?) ole vielä ihan totaalisen kokonaan käsittänyt, että ei, mitään positiivista häntä kohtaan ei pidä enää tuntea.

 

Tuo kuiskaus-juttu vaivaa minua. Se on kuin epäilys, joka kalvaa jatkuvasti alitajunnassanikin. Jokin, joka tuntuu järkevältä, vaikka minä tiedänkin, että sen on pakko olla vain harhaa. En tiedä enää edes, mitä minä haluaisin uskoa. En ole puhunut Nanille. Hän todennäköisesti olettaa, että se minun maanantainen neuroosini oli vain sen yhden päivän mittainen. Että minä ajattelen nykyisin asiasta kuten hänkin.

 

Osa minusta haluaisi etsiä muita vaihtoehtoja, kuin tyttöystävä, mutta osa minusta kieltää itseäni tekemästä niin. Ei, en koe mitään Klonkku-Sméagol –dialogeja, mutta se tuntuu äärettömän ristiriitaiselta siitä huolimatta. Tuntuu typerältä kirjoittaakin tätä.

 

Varmaan tämä on taas sitä minun päämäärähakuisuuttani: haluan tietyn pisteen x, jota kohti pyrin laput silmillä. Minä en halua olla epätietoinen, vaan haluan tietää, mitä minun pitää tehdä. Minun tarvitsee päättää jotain, jos aion ikinä saada mitään aikaan. Muuten vain jahkailen ja soudan ja huopaan ja soudan taas.

 

Typerä ja lapsellinen ja kaikkea muuta vastaavaa oleva Amia menee nyt nukkumaan. Joo, nyt kun olen nolannut itseni sillä ”näytelmällä”, niin ei kai tässä voi enää paljon pahempaakaan sanoa.