Tänään on ollut taas vaikea päivä. Eilen oli todella hieno päivä, mutta näköjään se fiilis ei kantanut sitten tämän pitemmälle.

Eilen olin töissä ja pääsin kokeilemaan sitä tuotteen demoa, johon teen sitä manuaalia. Oli hieno päästä itse kokeilemaan ja kun se insinöörikin oli siellä, niin sain kysyttyä kysymyksiä, ja tuntui, että tällä kertaa kommunikaatio pelasi paremmin ja sain jopa vastauksia kysymyksiini. Jotain jouduin kyllä edelleen kysymään useampaan kertaan, mutta sen yhdenkin jutun kolmannella tai neljännellä kysymyskerralla se insinööri sanoi, että aa, nyt hän ymmärsi mitä tarkoitin. Ehkä se on ollut se palautteen puute, että jos se insinööri ei ole ymmärtänyt jotain tai tiennyt jotain, niin hän ei ole sanonut sitä minulle, vaan on yrittänyt ilmeisesti antaa vain ympäripyöreän vastauksen, josta ei tietenkään ole ollut minulle oikein mitään apua. Eli ilmeisesti hän kuuntelee (ainakin n. 80% ajasta), mutta ei aina vain ymmärrä, mitä tarkoitan. Se on jo hyvin hyödyllinen tieto.

Sitten näin Natalian hänen ja hänen kihlattunsa yhteisellä kämpällä. Se kihlattu oli ylitöissä, joten en nähnyt häntä lainkaan. Toisaalta harmi, koska olisin halunnut nähdä, että minä ja hän pystytään tulemaan kyllä toimeen, mutta toisaalta oli kiva olla kaksistaan Nataliankin kanssa. Ja oikeasti oli kivaa! Minulla ja Natalialla on kuitenkin paljon sellaista yhteistä, mitä vaikka näiden meidän opiskeluporukan ihmisten kanssa ei välttämättä ole. Oli kiva huomata, että Natalia oli kuitenkin edelleen sama vanha Natalia.

Tänään sitten oli ihan kohtalainen päivä, kai. Mieleni on vain temppuillut. Ensiksi terapiassa oli vaikeaa, kun käsiteltiin hieman niitä seksuaalisuuteen liittyviä asioita. En oikein tiennyt, miten verbalisoida sitä. Mutta terapeuttini ilmeisesti halusi selvittää, että tuntuuko minusta mikään läheisyys ikinä hyvältä, että tuntuuko minusta, että seksuaalisuus voi olla ihan hyvä asia. Sinänsä ihan hyvä kysymys, koska eihän hän voi tietää, kun ei me siitä olla ikinä puhuttu, mutta tuo ei ole sinänsä minulle sellaisenaan ongelma. Selitin sitä jotenkin niin, että esimerkiksi Jaskan kanssa kun oltiin yhdessä, välillä laitoin ikään kuin katkaisijasta mieleni pois päältä, koska sitten ei tarvitse miettiä mitään, eikä sinänsä olla niin läsnä. Pidän kyllä seksistä ja tykkään olla siinä myös aktiivisesti mukana, mutta en mieleni osalta. Näen sen hyvin teknisenä suorituksena. Siis onhan se kivaa ja se tuntuu ihan hyvältä, jne. mutta mielen tasolla mitään ei tapahdu, kaikki tunteet loistavat poissaolollaan, mielessäni on silloin vain ajatuksia, että mitä teen suoriutuakseni tästä "tehtävästä" parhaimmalla mahdollisella tavalla.

Sanoin sitten, että Jaska oli varmaan vähän samanlainen, koska ei se kauhean tunteikasta hommaa ollut. Paitsi tietysti sillä erotuksella, että minun päämääräni oli saada Jaskan olo mahdollisimman hyväksi, kun taas Jaskan päämäärä oli saada hänen oma olonsa mahdollisimman hyväksi. Mikä sopi minulle erittäin hyvin, koska jos joku mies kysyisi, että no mitä hän voi tehdä minulle, mistä minun oloni tulisi mahdollisimman hyväksi, niin kun mieli on kytketty pois päältä ja olen itse keskittynyt siihen suoriutumiseen toisen osapuolen tyydyttämisestä, en minä osaa tuollaiseen suhtautua. Tiedän kyllä, miten saan itse oman oloni oikein hyväksi (if you know what I mean...), mutta vaikka me Jaskankin kanssa välillä puhuttiin siitä, ja kai hän olisi halunnut myös tehdä minulle kivoja asioita, niin en joko osannut/uskaltanut sanoa niitä hänelle tai sitten hän ei osannut tehdä niitä oikein, minkä lisäksi omassa mielessäni joko juttu oli todella vaikea. Näen ne jotenkin ihan kokonaan erillisinä asioina: miehen mielihyvän ja oman mielihyväni. Ehkä se on se, että miehen mielihyvän osalta minä olen aktiivinen osapuoli, mutta toisessa tapauksessa minä olen objekti, en hallitse tilannetta. Tai siis, tietystihän pystyn vaikuttamaan siihen, mitä jonkun miehen kanssa tehdään, mutta kun minulle tulee jo hyvin vaikea olo, jos joku mies avaa minulle oven, koska se tuntuu melkein uhkaavan itsenäisyyttäni, yksi pärjäävyyttäni, whatever, niin tämä on ihan eri sfääreissä.

Tänään terapiassa puhuttiin siitä, että ehkä läheisyys yleisesti, ihan jonkun kanssa lähekkäin oleminen ja tunteiden tunteminen tätä toista kohtaan on jo pelottavaa, koska olen lapsesta asti opetellut siihen henkiseen asennoitumiseen, että minun on pärjättävä yksin ja siitä on tullut niin keskeinen osa persoonaani, siitä pärjäävyydestä, että siitä on vaikea päästää irti edes silloin kun se olisi ihan okei.

Nyt sitten yliopiston jälkeen olen miettinyt sitä, että ehkä tuo koko juttu liittyy osittain myös siihen, miten koen itseni. Nyt kun mietin asiaa, niin tajusin, että kun ajattelen itseäni, ajattelen sitä, että kuka se "minä" on, mitä se on, niin se on pelkästään mieleni. Kehoni on vain jonkinlainen laite, jonka avulla mieleni pääsee liikkumaan ympäriinsä. Ehkä sen takia tulenkin jotenkin vihaiseksi, kun epäilen, että joku mies haluaa minua: koska koen, että hän ei oikeastikaan halua "minua" - eli mieltäni - vaan vain sitä ruumista, joka nyt vaan sattuu olemaan kytköksissä mieleeni. Ehkä sen takia liikuntakaan ei ole ikinä ollut oikein minun juttuni: se, että kehoni liikkuu ja tekee asioita, ei sinänsä liity millään lailla "minuun", eikä asia jaksa kiinnostaa minua. Vähän kuin katselisi vierestä, kun joku muu harrastaa liikuntaa - tylsää.

Ehkä sen takia kirjoittaminen tuntuu niin omalta, tai ehkä se, että olen nuoresta asti elänyt sinänsä abstraktisti tekstimuodossa, on osa tätä. Niin kuin vaikka tämä blogini, tämä on pelkkää tekstiä, kirjaimia ja sanoja, ei mitään kovin konkreettista. Mutta minusta tuntuu, että esimerkiksi tämä blogini on enemmän "minä" kuin vaikka kehoni on. Ja kai minä sinänsä myös ylläpidän tuota ajatusta, että kehoni on kokonaan mielestäni erillään oleva asia, vaikka loogisella tasolla tiedän, että tietysti keho ja mieli ovat erottamattomasti sidoksissa toisiinsa - aina! Mutta oma tunteeni on, että tämä ruumis, jossa mieleni nytkin oleskelee, on vain eloton möykky, vähän niin kuin joku kone, ei varsinaisesti osa minua. Paitsi ehkä sormeni. Tuntuu, että ne ovat ainoa osa ruumiistani, joka tuntuu jotenkin omalta. Itse olen jotenkin aina ajatellut sen niin, että sormeni ovat tavallaan väylä sieluni ja muun maailman välillä. Sormillani voin kirjoittaa ja voin soittaa pianoa. Ja pyöritellä kynää. Ja koskea asioita - rotan pehmeää turkkia, talon karheaa ulkoseinää, kylmää ja märkää penkkiä sateen jälkeen - ja ne asiat menevät suoraan aivoihini, suoraan sinne minuuteen. Ne tuntuvat joltain myös siellä mielessäni, eivätkä ole vain ruumiin koneellisia havaintoja.

Mutta kaikki muu... Jopa nälkä, tai ehkä etenkin nälkä. Kai jollain tasolla aistin nälän, kuulen ainakin, miten vatsani kurisee, mutta kun joillekin (heidän mukaansa) tulee sellainen olo, että heidän täytyy saada ruokaa nyt heti, niin minulle ei tule. Siis ikinä. Se, mikä minut saa syömään, on se mielessä oleva tila. Ehkä senkin takia minulla on ollut niin paljon ongelmia syömiseen liittyvien asioiden kanssa - tai ehkä taas kerran tämä on päinvastoin ja syömishäiriö on osaltaan vaikuttanut tähän ajattelutapaan. Näen sen jotenkin vain niin, että toisaalta haluan pitää huolta tästä koneesta, joka kuljettaa minua ympäriinsä, ihan siitäkin syystä, että jos olen pitkään syömättä, päätäni alkaa särkeä ja se häiritsee mieltäni. Toisaalta sitten syön, koska haluan syödä - täysin riippumatta siitä, onko minun kehollani nälkä vai ei.

Äh, alkaa tuntua taas, että jotain on pahasti pielessä minun päässäni, ja että ei tästä mitään tule.

Lisäksi graduseminaarissa se opettaja käsitteli koko ryhmän läsnäollessa sitä minun aihettani ja pyysi minua selittämään tiivistellysti muille, mitä olin hänelle sähköpostissani kirjoittanut. Lisäksi hän sanoi huvittuneena muille senkin, että joo se Amia laittoi siihen viestin loppuun, että toivottavasti jaksoit lukea viestini loppuun. Minä kirjoitin sen hänelle, en niille kaikille muille, joten tuo oli jotenkin vaikea tilanne. Enkä muistanut siitä sähköpostista oikein mitään, niin tuntui, että nolasin itseni kaikkien niiden muiden nähden, kun selitin jotain tyhmiä ajatuksiani niistä gradujutuista. Se opettaja sitten sanoi, että yhtenä yönä hän sitten keksi, miten minun graduuni saataisiin yleisyyttä enemmän: voisin vertailla, miten nämä kaksi eri käytettävyyteen liittyvää asiaa toimisivat yhdessä, vai toimisivatko ollenkaan. Ensimmäinen ajatukseni oli: ei kiinnosta. Toisaalta nyt kun jouduin muotoilemaan sen tähän omin sanoin, niin se ei tuntunut enää yhtä pahalta.

Pahalta tuntui tosin se, että kun se meidän opettaja on puuhannut sellaista rinkiä, johon meinaa meidät asetella meidän aiheiden mukaan, että kukin meistä olisi ringissä tietyllä paikalla ja tukisi niitä viereisiä henkilöitä. Ja opettaja mietti, että ainakin minä ja Thor "ollaan kimpassa" tässä gradujutussa, ehkä myös Ramona. Eli tietysti ne, jotka on tästä porukasta minulle ehkä vähiten mieluisia. Tämä on tietysti ihan tyhmää, mutta olisin halunnut, että opettaja olisi yhdistänyt minut ja Lesterin. Itse olen kokenut jotenkin hengenheimolaisuutta hänen kanssaan tämän koko gradujutun suhteen, niin itse asiassa hieman yllätyinkin, että opettajan mielestä minä ja Thor olisimme parempi match.

En tiedä. Muutenkin tänään tunsin jotenkin liittolaisuutta Lesterin kanssa, vaikka ei me mitään toisillemme puhuttu, eikä mitään oikeaa muutenkaan tapahtunut. Käytiin läpi satunnaisia graduja, jotka meidän oli pitänyt lukea täksi kerraksi ja omalla vuorollaan Lester kyllä viittasi minuun. Ihan yllätyin, koska me kaikki siellä graduseminaarissa ollaan hyvin... ehkä itsenäinen on sopiva sana? Verrattuna yhteisöllisyyteen. Lähinnä kun joku puhuu, niin kaikki puhuvat sille opettajalle - vähän kuin muita ei siellä olisikaan. Joten ilmeisesti Lester oli ainakin kuunnellut mitä sanoin (mikä oli ihan hirveää sepustusta, kun miten yhtäkkiä selität jollekin opettajalle, että miksi joku gradu oli hyvä tai huono, jos et ole tehnyt siitä muistiinpanoja). En tiedä, se tuntui siltä, että hänen ei olisi tarvinnut viitata minuun, eikä hänen oma kommenttinsa siitä hänen omasta gradustaan (kaikilla oli omat gradut) olisi ollut mitenkään huonompi. Ja tällä kertaa kiinnitin myös huomiota yleisesti Lesteriin ja pieniin asioihin, joita hän tekee, ja huomasin, että me tehdään hyvin samanlaisia asioita. Yhdessä kohtaa istuin kädet puuskassa ja hetken kuluttua, kun Lester vaihtoi asentoaan, hänkin laittoi kädet puuskaan. Ja kaikki muut istuivat kauhean ryhdikkäinä ja asiallisina, mutta minä ja Lester oltiin ainoat, jotka nojataan pöytään kyynärpäillä ja nojataan päätä käsiin. Ja kun yhdessä kohtaa sitten aloin tuntea oloni taas levottomaksi, aloin pyöritellä kynää, ja melko pian sen jälkeen Lester alkoi näpelöidä omaa kynäänsä, joka oli muuten lojunut siinä hänen edessään koko tunnin.

Mietin siinä, että ehkä Natalia on sittenkin oikeassa. Me puhuttiin Lesteristä eilen ja oli kiva huomata, että Natalia ei olekaan niin Lesteriä vastaan kuin olen ajatellut. Selitin hänelle niitä hyvin pieniä ja epätärkeältä tuntuvia asioita, joita Lesterin kanssa on ollut meneillään ja Natalia summasi sen sanomalla, että hänestä kuulostaa, että olen saavuttanut Lesterin luottamuksen. En ole oikein ajatellut missään vaiheessa sitä, että olenko minä muiden silmissä luotettava tai luottamuksen arvoinen - itse mietin vain, että ajattelevatkohan he, että minä olen kiinnostava ihmisenä. Mutta nyt kun mietin sitä, niin se tuntuu kivalta ajatukselta. Olla luotettava. Ja varmaan minä olen, kun olen niin ennalta-arvattava ja yritän aina olla kiva kaikkia ihmisiä kohtaan, ja vaikka välillä tuskailenkin sen suhteen, että ehkä muut eivät halua vuorovaikuttaa minun kanssani, niin yleensä lopulta kasaan itseni ja yritän ajatella, että Britanniassa se kaikki olisi ihan normaalia ja että varmasti jos muita ei kiinnosta tai he eivät halua hengata kanssani, he sanovat sen.

Sain myös vietyä sitä koko porukan yhteishengausjuttua eteenpäin, kun kasasin itseni eilen illalla junassa ollessani hyvän päivän jälkeen ja laitoin viestin, jossa kyselin, ja kun vastaukset olivat taas sellaista geneeristä roskaa tyyliin "joo, ollaan vaan jossain sisätiloissa", "opiskelijabudjetti kuulostaa hyvältä", jne. niin sitten kysyin uudestaan, että onko jotain konkreettisia ehdotuksia siihen, mitä tehdään ja missä, vai nakitetaanko koko päätöksenteko vain Harjoittelijapaikkarohmun harteille. No, sitten tuli ehdotus (se oli tosin Harjoittelijapaikkarohmulta itseltään), että pubi, josta saa ruokaa, ja ehkä sitä ennen voisi etkoilla jonkun kämpillä. Lester piti tätä hyvänä ideana, muut eivät sanoneet mitään, mutta oletan, että tämä nyt on se, millä mennään. Minulle ainakin käy ihan hyvin. Etkoilla voisi ottaa vähän pohjia, niin säästää kuluissa, kun pubissa on kalliimpaa.

Terapiassa puhuttiin myös vähän tästä ja terapeuttini sanoi, että ryhmädynamiikka toimii niin, että ryhmän alkuvaiheessa ihmiset ottavat tai heille annetaan tietyt roolit, jotka sitten vain jäävät päälle. Eli se, että minä olen se, joka vänkää aina niitä käytännön yksityiskohtia jonkun ryhmäjutun järjestämiseksi ei ole suinkaan sattumaa, vaan se on osa minun rooliani tässä ryhmässä ja että todennäköisesti se ei tule muuttumaan. Mutta ehkä odotan muutaman päivän ja katson, josko joku muu jatkaisi sitä, mitä tähän mennessä ollaan saatu aikaan ja alkaisi ehdotella joitain päivämääriä, koska tähän mennessä on tiedossa vain että JOKU viikonloppu, JOSSAIN pubissa jossa saa ruokaa, ja että ehkä etkoillaan JONKUN luona ennen sitä. Hyvin epämääräistä vielä, mutta on sekin tyhjää parempi. Vielä olisi vain paljon tekemistä.

Huomenna varmaan teen etätöitä, mutta ehkä en aloita ihan kahdeksalta, kun on koko päivä vapaana, eikä ole yliopistoa eikä mitään, ja tällä viikolla on työtuntejakin takana jo 7,5 siitä 10-15 tunnista, mitä olen sanonut tekeväni viikottain.

Ehkä loppuviikko sujuu vähän paremmin.