Olen töissä ja yö menee hitaasti eteenpäin. Kuuntelen Paradice Circusta ja mietin asioita. Olen nyt miettinyt tietysti paljon sitä meidän porukan juttua ja kaikkea siihen liittyvää. Jotenkin tuntuu... En ole varma miltä tuntuu, mutta joltain. Kun me puhuttiin Lesterin, Jynin ja Arrown kanssa niistä perhejutuista ja Harjoittelupaikkarohmun kanssa kaikista ihastumisjutuista, niin jotenkin nyt olen miettinyt, että meillä kaikilla on jotain omia ongelmia. Tai siis tietysti on, koska kaikillahan on, mutta en ole ajatellut asiaa ihan niin. Harjoittelupaikkarohmukin on aina vaikuttanut sellaiselta ikipositiiviselta ja kun sanoin hänelle, miten ihailen sitä, miten hän vaikuttaa suhtautuvan kaikkiin ihastumisiin niin tyynesti ja luonnollisesti, niin hän vakuutti minulle, että näin ei siis todellakaan ole, vaan että hän on välillä ihan sekaisin niiden kanssa.

Ja Jyn ja Lester ja Arrow... Mieleeni on jäänyt varmaan ensimmäiseltä yhteishengauskerralta, kun hän vitsaili, että jaa humanistimies, onko sellainen mies ollenkaan. Ja nyt kun kävi ilmi, että hänen isänsä on tavallaan häntä vastaan, niin se on varmaan todella kurjaa ja tuntuu, että Arrow varmaan joutuu olemaan välillä vahvempi kuin haluaisikaan. Ja Lester. Muistan kun puhuttiin silloin jouluna avioliitoista ja Lesterillä oli painava kanta, että hän ei todellakaan halua ikinä naimisiin ja että se on ihan turha instituutio. Ja nyt hän kertoi kuullensa jotain kautta, että hänen isänsä oli eronnut. Taas. Ainakin sellaisen fiiliksen sain, että hän ei ollut kuullut sitä isältään, vaan joltain ihan muulta ja jonkin verran jälkeenpäin. Ja Jyn. Hän kertoi siellä teemapubissa saman tarinan, jonka hän oli kertonut jo edellisissäkin bileissä. Miten hän oli kävelemässä kotiin ja joku mies oli alkanut seurata häntä. Jyn on sellainen, josta en ole kauheasti pitänyt, koska hän tuntuu välillä vähän tylyltä ja sanoo asiat hyvin suoraan. Mutta joka tapauksessa olen ajatellut, että hän on sellainen "kovishikari", joka varmasti tulee pärjäämään tulevaisuudessa todella hyvin. Mutta nyt sitten kun hän kertoi uudestaan sitä samaa tarinaa, mietin, että se oli varmasti pelottanut häntä.

Olen miettinyt nyt myös sitä, että millaisen kuvan minä olen itsestäni antanut? Yltiöpositiivisen, joka yrittää parhaansa mukaan huomioida ryhmän muut ihmiset? Hoidan tehtäväni, teen kaikkeni, jotta saan asiat hoidettua. Käyn töissä opiskelujen ohella, mutta järjestän itseni silti vapaaksi aina meidän porukan yhteishengaukseen. Tajusin nyt, että oikeastaan vasta tällä kertaa paljastin itsestäni jotain pintaa syvemmältä. Ensin se Koodariopettajaihastus ja myöhemmin Harjoittelupaikkarohmulle Lester-ihastus, ja sitten teemapubissa niille kolmelle ensin perheestäni ja sitten työstäni.

Jotenkin oli outoa tajuta, että kun Lester oli hakemassa uutta drinkkiä, minun oli helpompi puhua omista asioistani Jynille ja Arrowlle. Kun Lester palasi, vaihdoin aihetta, koska tunsin oloni jotenkin vaikeaksi. Kai se on se, että olen yrittänyt taas hallita sitä kuvaa, minkä annan itsestäni ja kai ajattelen, että ihmiset pitäisivät minusta, jos pärjään ja olen tehokas ja iloinen ja huomaavainen, mutta tuntui, että vasta nyt löysin jonkun syvemmän yhteyden noiden ihmisten kanssa. Tai siis, kun Lester puhui siitä isänsä erosta ja minä kysyin, tarkennukseksi, että niin erosiko hän Lesterin äidistä, mihin Lester vastasi, että ei kun he erosivat jo kauan sitten. Siihen minä sanoin... Mitenhän minä sen sanoin? Jotain, että vanhempani ovat olleet naimisissa vuodesta -85 ja että voin vakuuttaa, että se ei ole yhtään sen parempi. Sitten lisäsin sen, että me ei isäni kanssa tulla vain yhtään toimeen ja että ei olla puhuttu vuosikausiin.

Näin jälkeenpäin ajateltuna tuo on sellainen asia, jonka se kriittinen minäni olisi halunnut ehkä jättää sanomatta, koska onhan tuo jotenkin sillä lailla... too much information. Tai siltä se tuntuu. Erottelen edelleen sen meidän perhe-elämän ja nykyisen elämäni ihan erillisiksi osa-alueiksi. Harjoittelupaikkarohmu on loukannut taas jalkansa ja piti esitelmän siitä, mitkä kaikki kehonsa osat hän on joskus hajottanut. Kun mietin omaa vastinettani siihen, tajusin, että automaattisesti suodatin siitä pois ne kaikki koira-asiat. Laskin vain kaikki "normaalit" tapaturmat, eli käden murtumisen pyöräillessä, kaatumisen 1-vuotiaana päin pöydänkulmaa, solisluun murtuman ja jalan murtumisen aikuisena. En minä ikinä sanonut sitten mitään ääneen, mutta jäin miettimään sitä, miten totaalisesti olen erottanut nuo ikävät asiat pois tästä nykyisestä minästäni.

Myös se, mitä sanoin töistä, ne läähätyspuhelut ja se, mitä me puhuttiin Jynin kanssa siitä, miten välillä joku mies alkaa seuraamaan, niin vaikka välillä puhun noista, niin puhuin niistä tällä kertaa hyvin eri tavoin. Tai siis, läähätyspuheluista en puhu muiden kanssa kuin töissä, koska kukaan ei todellakaan halua kuulla sellaista. Moni meillä töissä on sanonut, että eivät ole kertoneet edes poikaystävälleen/aviomiehelleen, koska... Niin, en tiedä miksi. Kai siihen liittyy jotenkin jotain häpeällistä ja kun sille ei voi mitään, eikä asiaa voi muuttaa, vaikka siitä joillekin kertoisikin. Nytkin kun minä ja Jyn kerrottiin kaikesta tuollaisesta Arrowlle ja Lesterille, minusta tuntui hieman pahalta, koska he ovat niin kivoja, eivätkä he koskaan tekisi mitään sellaista, joten kai se tuntuu jotenkin pahalta kertoa heille, että tällaista tapahtuu eikä edes mitenkään harvakseltaan. Kun eiväthän he sille mitään voi, enkä halua, että he tuntisivat tavallaan syyllisyyttä jostain, mitä jotkut idioottimiehet ovat tehneet.

Ja kun Jyn kertoi sitä tarinaansa miehestä, joka oli seurannut häntä, minä keskeytin hänet heti, kun hän alkoi selittämään, mitä hänellä oli päällään. Olen osittain ylpeä siitä, että sain reagoitua siihen niin nopeasti, mutta jotenkin minua vain suututti. Jyn selitti, miten hänellä ei ollut meikkiä ja joku ihan normaali takki ja farkut, ja minä sanoin, että se on ihan älytöntä, että kun kertoo siitä, miten joku pelottava ihminen lähtee seuraamaan, Jyninkin kaltainen vahva ihminen kokee tarpeelliseksi sanoa, mitä hänellä on ollut päällään kuin puolustuakseen etukäteen muiden syyllistäviä kommentteja vastaan. Sanoin hänelle tosin, että ymmärrän häntä hyvin, koska minulle tulee sama automaattinen reaktio. Kun se ällötys lähti silloin kerran työyön jälkeen seuraamaan minua ja yritti kysellä voisiko saattaa minut kotiin ja siirtyi sitten suoraan erittäin graafisiin seksikuvailuihin, niin minä muistan edelleen täsmälleen, mitä minulla oli päälläni, koska se oli yksi ensimmäisiä ajatuksia, joka minulle tuli mieleen. Tuosta tapauksesta on siis mielessä vain se, miten huomasin sen miehen seuraavan minua jo yli kilometrin ennen kuin hän käveli minut kiinni ja alkoi ehdotella, sekä se, että mies näytti ihan normaalilta ja puhui oman tulkintani mukaan lievällä Turun murteella ja miten kun olin tarpeeksi monta kertaa kieltäytynyt, hän vaikutti suuttuvan.

Yleensä kun kerron tuosta, kerron sen mahdollisimman kevyesti: sanon, että niin joku urpo lähti seuraamaan, mutta minähän en yömaksua maksa joka kerta kun tulen töistä keskellä yötä ja että tiettyinä öinä näkyy paljon satunnaisia miehiä norkoilemassa ympäriinsä, kuin odottaen, että joku nainen kulkisi ohi, mutta että minä en aio muuttaa reittiäni vain sen takia, koska he eivät pelota minua. Vaikka kyllä he pelottavat. Eilen jouduin poikkeuksellisesti kävelemään taas yöllä kotiin töistä, koska bussi ei vain tullut, vaikka sen piti. Ja kyllä se pelottaa, vaikka en haluaisi myöntääkään sitä. En koskaan katso vastaantulevia miehiä kasvoihin, pidän kuulokkeet korvilla ja yritän käyttäytyä mahdollisimman normaalisti, ihan kuin minua ei haittaisi lainkaan. Mutta pidän silti silmällä kaikkia miehiä kaiken varalta. No, eilen ei ollut kauhean paha kävely kotiin: vain yksi mies yritti pysäyttää minua, mutta koska musiikki oli tarpeeksi kovalla, en kuullut mitä hän sanoi ja jatkoin vain matkaani ignooraten hänet.

No, harhauduin vähän aiheesta. Pointtini oli, että kerroin asiasta Jynille, Lesterille ja Arrowlle kai rehellisemmin. En yrittänyt vitsailla tai keskittyä antamaan kuvaa, että ei haittaa, ei kiinnosta, ei pelota. Ja tuntui, että ehkä sen takia, kun sanoin jotain, mitä oikeasti ajattelen, he tuntuivat sen jälkeen jotenkin läheisemmiltä. Ja tuntui, että he kokivat minut läheisemmäksi ja ehkä myös miellyttävämmäksi. Tietysti haluaisin ajatella, että ehkä heillekin valkeni samoin kuin minulle, että meillä kaikilla tosiaan on omat ongelmamme, omat heikkoutemme ja epävarmuutemme.

Tämän viikon aikana olen jotenkin kohdannut todellista maailmaa ja ollut enemmän oikeassa vuorovaikutuksessa omien fantasioideni sijaan. Ja olen huomannut, että todellisuus poikkeaa aika paljon minun kuvitelmistani. Sekä Koodariopettaja, Lester että tietysti kaikki muutkin ovat... epätäydellisiä. Mielessäni olen luonut heistä jotenkin ideaalin kuvan ja sen perusteella miettinyt, millaista vuorovaikutus heidän kanssaan voisi olla. Ja olen väärässä. Todellisuus on erilaista, mutta on tuntunut myös siltä, että se on ehkä parempaa kuin omat kuvitelmani. Ehkä varmaan tosin siksi, että ne ovat todellisuutta.

Tuo havainto on saanut oloni kuitenkin jotenkin epämukavaksi. Kai kun olen kuvitellut heidät niin täydellisiksi omalla tavallaan, eheiksi ja itsevarmoiksi ihmisiksi, olen voinut kuvitella vuorovaikuttavani heidän kanssaan sinä omana ideaali-minänäni, josta on eristetty pois koko menneisyyteni, kaikki epävarmuuteni ja oma epätäydellisyyteni. Ja nyt olen huomannut, että se ei toimi niin, vaikka kai se olisi pitänyt tajuta jo ihan alussa. Omat kuvitelmani Lesteristä ja Koodariopettajasta eivät olekaan siis olleet vain kuvitelmia heistä, vaan myös kuvitelmia itsestäni. Jotta voisin oikeasti vuorovaikuttaa heidän kanssaan, minun pitäisi kai olla oikeasti oma itseni. Jotenkin tuntuu hölmöltä, että tuntuu, että olen ollut enemmän aito sille Koodariopettajalle kuin Lesterille. Koodariopettaja on nähnyt minut kaunistelemassa koodia ja narauttanut minut siitä. Hän on kuullut tunnilla, miten olen sanonut sille meidän opettajalle, että minä en saanut sitä harjoittelutukea ja varmasti nähnyt, miten sen lopputunnin nieleskelin siinä eturivissä kyyneleitä. Jotenkin kun hän viime viikolla vaikutti nolostuvan/hämmentyvän/jotain siitä kun meidän kädet melkein törmäsi toisiinsa siinä näppäimistöllä, tajusin ensimmäistä kertaa, että vaikka hän on ollut niin hyvä opettaja ja aina rauhallinen ja ystävällinen ja muutenkin upea, niin että hänelläkin on varmasti ne omat epävarmuutensa.

Olen jotenkin syvissä vesissä, onneksi tiistaina on terapia. Huomenna se insinööri ehkä soittaa sieltä pääkaupunkiseudun firmasta. Toivottavasti. Hän vastasi sähköpostiini viikonloppuna (en todellakaan odottanut sitä!) ja sanoi soittavansa minulle "tulevalla viikolla". Tietysti toivon, että hän soittaisi jo heti huomenna (tai siis tänään), koska sitten asiat selkenisivät edes hieman. Koko juttu jännittää ja kai pelkään, että hän sanoisi, että joo se paikka meni jo, he ottivat Arrown, eikä minulle ikävä kyllä ole enää paikkaan. Se ei tunnu loogiselta, koska tuo insinööri oli lähettänyt minulle sen yksityiskohtaisemman lähityö/etätyö -ehdotuksen vasta sen jälkeen kun Arrow oli tehnyt sopimuksen heidän kanssaan. Mutta tietysti se pelottaa, kun mitä jos olenkin ymmärtänyt jotain väärin? Ajatukseni menevät ihan ääripäästä toiseen ääripäähän: tuosta harjoittelupaikattomuudesta siihen, että he haluaisivatkin palkata minut vakituiseksi.

Huomaan itsessäni pientä muutosvastarintaa, kun onhan tämä vuorotyö tavallaan sopinut minulle ja olen tykännyt yövuoroista ja tietysti sen tuomista arkipäivävapaista. Olen tuntenut oloni tärkeäksi ja vaikka tässä työssä on ollut ja on edelleen paljon inhottavaa, tuntuu oudolta olla ihan uudella kynnyksellä, valmiina astumaan uudesta ovesta ihan erilaiseen rutiiniin.

Joo, no ehkä tämä riittää ja katson loppuvuoron ajan vaikka Netflixia, vaikka kirjatenttiinkin pitäisi lukea. Ja tietysti nyt kun ollaan jo virallisesti maanantain puolella niin mielessä pyörii taas kaikista ajatuksista se kaikkein vähiten tärkeä, joka saa silti ihan älyttömän painoarvon: minkä paidan laitan viimeiselle Koodariopettajan tunnille? No, kai se on hyvä, että mielessäni on myös joitain tällaisia jokapäiväisiä mietteitä isojen ja vaikeiden asioiden lisäksi.