Tänään on synkeä päivä. Paitsi siis ulkona, niin myös mielialallisesti. Jostain syystä olen taas kauhean alakuloinen ja voimaton. Aina välillä tulee itkettyä muutama kyynel. Ei vesiputousitkua, vaan sellaista muutaman kyyneleen hidasta itkua, kun aina välillä on niin surullinen olo, että saavutetaan kyynel-aste.

Nan tulee tänne tänään. Joskus neljän jälkeen kai. Hänellä on tänään soittotunti ja hän sanoi tulevansa sen jälkeen. Olen yrittänyt vähän siivota tänään, että Nanin kehtaisi päästää tänne, mutta ei siitä ole kauheasti tullut mitään. Vielä pitäisi tunkea ainakin kaikki pahimmat sotkut jonnekin piiloon. Eikä jaksaisi. On ihan käsittämättömän synkkä olo. Tai ei edes synkkä, vaan... Miten sen nyt selittäisi. Ei ole angstausfiilis, vaan on sellainen olo, että yhtään millään ei ole väliä. Ei edes kykenisi vesiputousitkuun, koska ei ole tarpeeksi surullinen olo. Tai sillä lailla. Tämä on sellaista tasaista ja tuskastuttavaa alakuloa, joka ei ole järjettömän paha. Se on ei-mitään –olo.

Ja välillä vatsaan tulee sellainen outo tunne. Se outo tunne, joka on ihan outo ja epämiellyttävä. Se tuli aina pienenä, kun äiti lähti työmatkalle. Sen jälkeen kun meni nukkumaan, se sänky tuntui ihan oudolta. Vieraalta. Sitten tuli vatsaan sellainen olo. Sellainen hieman kihelmöivä olo. Ei mikään kipu tai sellainen, vaan sellainen melkein huomaamaton. Sitten sellainen saattoi tulla, jos oli jossain vieraassa paikassa. Jossain sukulaisten luona, jossa syötiin jotain salaattia ja varsinaista ruokaa hienoilta valkoisilta lautasilta hienosti ja fiinisti. Ja sitten siellä juotiin aina kevytmaitoa. Ei rasvatonta, mitä kotona, vaan kevytmaitoa. Silloin tuli aina välillä sellainen olo myös vatsaan.

Sellainen tuli kerran siellä osastollakin. Yhtäkkiä tuli vain sellainen olo vatsaan ja sitten olisi halunnut vain, että se menee pois. Ei sitä osaa saada pois. Ei ole mitään, millä sen saisi pois. Enkä minä osaa kuvailla sitä kunnolla. Eikä sen tuloa voi kovin hyvin aavistaa.

Mutta kun minä mietin sitä oloa, niin tulee vain mieleen pikkuinen 5-vuotias Amia, joka istuu pöydän päässä kummien luona ja yrittää syödä salaattia haarukalla ja veitsellä, ja joka juo aina välillä oudosta pyöreähköstä lasista kevytmaitoa.

Ja nytkin on sellainen tunne. En tykkää. Se on vieras tunne. Vierastunne. Vierauden tunne. Sellainen avuton ja sellainen.

Väsyttääkin taas. Ehkä voisi mennä keittämään vähän teetä vielä ennen kuin Nan tulee.