Tulin juuri asemalta ja sieltä päiväosastolta. Nyt kadun yhä vain enemmän sitä, että minun piti sanoa haluavani sinne. Se tuntuu... jotenkin väärältä paikalta. Ja vaikealta. Ja ne ihmiset eivät tunnu olevan yhtään samalla aallonpituudella. Vain tuo edellinen hoitajani tuntui jotenkin käsittävän, mitä tarkoitin, eikä esittänyt paljon omia mielipiteitään eikä etenkään käyttänyt ilmausta: ”Sinun pitäisi tehdä näin oman elämäsi kanssa.”

En pidä. En yhtään. Paitsi että fiilis on melkein koko ajan kuin ulkomailla, kun en puhu kieltä, niin sitten siellä on kauheasti kaikkea stressaavaa, ja tällä päiväosastolla ”on sellainen periaate”, että vanhempia otetaan mukaan tuohon terapiaan. Joo ei.

Puolet osaston hoitajista ja potilaista on äidinkieleltään ruotsinkielisiä. Toki koulussa on ollut ruotsia, mutta en silti tajua paljon mitään siitä, mitä ne ihmiset siellä juttelevat keskenään. Keskusteluja ei voi seurata vain sivusta, koska en saa niistä mitään irti. Ja ensimmäinen kysymys, joka minulle esitettiin siellä osastolla tänään aamulla, oli: ”Är du Paula’s tolken?” Ei, minä en ole Paulan tulkki. Paula on joku ihminen siellä osastolla, joka on kuuro ja joka ei osaa puhua. Ei yhtään ainutta sanaa. Oli outoa seuratakin sitä viittomakieltä, kun hän hengitti ihan ”väärissä” kohdissa. Ja minä en siis osaa viittomakieltä. En osaa viittoa edes nimeäni.

Istuin siellä hieman vajaat kolme tuntia hievahtamatta paikaltani. Minun piti mennä juttelemaan jollekin lääkärille aluksi, mutta se ”hieman” venyi. Sellaiset pienet kolme tuntia, kun en saattanut tehdä mitään muuta kuin istua tyhjässä keittiössä hemmetin epämukavalla puutuolilla ja kuunnella puolella korvalla kidutukselta tuntunutta ”Suomi pop” –radiokanavaa, jonka joku hoitaja laittoi päälle ennen kuin häipyi. Niin nyt on sitten aamu kuunneltu kaikkia kivoja biisejä, esim. Virve Rostin ”Oon voimissain” ja J. Karjalaisen ”Missä on se Väinö?” Ette varmaan voi kuvitellakaan, miten innoissani minä olin.

Siellä ei ole pianoa, ei edes syntikkaa, koska se on juuri lainassa jossain muualla. Siellä on ohjelmana kaikenlaista askartelua ja liikuntaa. Sanottiin koko ajan: ”Ei ole mikään pakko, mutta”. Minä vihaan paikkoja, joissa sanotaan noin. Ja koko ajan hoettiin myös sitä, miten olisi ihan varmasti positiivinen asia kaikille, koko maailmalle ja luonnolle ja ilmastolle ja avaruudelle, jos minun vanhempani osallistuisivat omalla tavallaan minun terapiaani ja tulisivat joskus mukaan sinne kanssani.

Ja sitten vaikka minä miten sanoin, että ei, minä en halua sellaista ja että en halua muuttaa tätä nykyistä tilannetta yhtään mihinkään, paitsi pikemminkin vähempään sekaantumiseen elämääni, niin minulle vain hoettiin, miten joskus yksittäinen huono kokemus voi toimia sellaisena tekijänä, että ei yritä samaa uudestaan, vaikka se olisikin oikeasti tosi hyvä asia.

He eivät ole ikinä tavanneet minua ennen, he eivät tiedä mitään minun elämästäni tai vanhemmistani, mutta siitä huolimatta he sanoivat jo vartin keskustelun jälkeen, miten minun tulisi täsmälleen toimia. Minun on niin ikävä sitä edellistä hoitajaani. Hän oli vähän erilainen, sellainen, että minä alusta asti tulin ihan hyvin toimeen hänen kanssaan. Se oli se aallonpituus, joka täsmäsi.

Mutta nämä tyypit, joita tapasin tänään, olivat sellaisia kuin se Kuopionkin lääkäri tai täällä YTHS:n psykologi. ”Kyllä tulee varmasti kaikille parempi olo, jos sovit isäsi kanssa.” ”Onko sinulla poikaystävää? Eikö? Miksei ole? Etkö sinä ole kiinnostunut pojista?” ”Ei sinun ole mikään pakko, eikä sinua voi pakottaa, mutta.”

Olo tuntuu pahalta. Tuntuu siltä, että minä vihaan sitä paikkaa, enkä pidä niistä ihmisistä. Ja sinne pitäisi mennä joka arkipäivä. Tulee pakostakin sellainen fiilis, että kuolisipa juurihetinyt. Ei ainakaan tarvitsisi enää mennä sinne paikkaan.

Niin joo, ja sitten se omahoitajani kysyi minulta sitten ihan lopuksi, että millaiselta se kaikki tuntuu. Minä selitin sitten, että se tuntuu hankalalta ja epämiellyttävältä, etenkin vanhempien sotkeminen mukaan. En ehtinyt edes selittää loppuun, koska se hoitaja keskeytti minut vain selittääkseen kaiken loppuajan siitä, miten ”ei minua voi pakottaa, mutta.” Olisin sanonut lisäksi siitä, että täällä kysytään vääränlaisia kysymyksiä ja oletetaan liikaa ja että minä en pidä sellaisesta, mutta ei tullut mahdollisuutta, kun en saanut enää suunvuoroa, niin kiva.

Tämä tuntuu niin väärältä ja niin epäreilulta. Tekisi mieli vain itkeä loputtomiin ja hokea: Minä en halua enää ikinä mennä sinne, minä en halua enää ikinä mennä sinne, minä en halua enää ikinä mennä sinne.