Nyt on ensimmäinen viikko takana ja on mennyt kai ihan hyvin. Tosin se aavistelemani "vieraskoreus" kämppisten kanssa asuessa on vaivannut niin kuin aina ennenkin. Tänään ensimmäisen kerran kokkasin ns. normaalilla tavalla ruokaa. Pastaa ja tomaattikastiketta. Tai siis ei ihan normaalisti, koska minä vihaan pastaa yli kaiken. Se on vastenmielinen ruoka-aines ja kelpaa vain spagetin muodossa jauhelihakastikkeen kanssa. Mutta kun olin kaupassa Joen ja Marianin kanssa, minuun iski se oma paniikkini, jolloin teen niin kuin ajattelen muiden odottavan minun tekevän. Joten ostin pastaa ja tomaattikastiketta. Tein pastaa ja tomaattikastiketta jo aikaisemminkin, mutta epänormaalisti. Tuntui jotenkin tunkeilevalta tai tilaavievältä ottaa yksi kattila kastikkeen keittämiseen ja toinen pastalle, joten keitin ensin pastan yhdessä kattilassa ja kun pasta oli valmista, laitoin sen lautaselle ja aloin keittää tomaattikastiketta samassa kattilassa. Eihän siinä mitään järkeä ollut ja varmaan ne kämppiksenikin miettivät, että mitä ihmettä tuo oikein meinaa, mutta sentään se oli lämmin ateria. Tänään sitten otin kaksi kattilaa: yhden pastalle ja yhden tomaattikastikkeelle.

Eli kesti viikko, ennen kuin uskaltauduin tekemään ensimmäisen kerran edes suht normaalisti ruokaa. Olen syönyt yliopistolla (yleensä jonkun patongin, koska loput olen voinut syödä sitten kotona) ja täällä kämpällä sitten syönyt lähinnä leipää, kasviksia ja jogurttia. Lisäksi kesti noin viisi päivää, ennen kuin uskaltauduin maata omalla sängylläni ihan vain rentoutuakseni läppärin kanssa - siihen asti istuin vain työpöydän ääressä.

Kävin tosiaan sunnuntaina kirkossa. Se oli samantyyppinen tilaisuus kuin perjantaina (?) kun olin menossa Birminghamin keskustan kirkkoon. Kummatkin olivat hyvin epäsuomalaisia. Ensinnäkin "kirkko" ei ollut varsinaisesti kirkko, vaan toinen vaikutti jonkinlaiselta varastorakennukselta ja toinen on arkipäivisin koulu. Ja tilaisuus on hyvin epämuodollinen, lauletaan paljon ja kaikki vaikuttavat olevan jotenkin ihan täysillä mukana ja satunnaisesti kesken jonkun saarnan joku yleisöstä voi taputtaa tai huutaa "halleluja". Ja kauheasti rukoillaan joidenkin sairastuneiden ihmisten puolesta, tai kuten joku oli murtanut varpaansa, niin hänet sisällytettiin rukouksiin ja kerran se pääkirkkotyyppi(?) sanoi, että se, jolla oli ollut aivokalvontulehdus ja joutunut sairaalaan sen takia, on nyt päässyt pois, eli rukoilu toimii ("thank you lord", "hallelujah!"). Kun minun piti mennä enimmäistä kertaa sinne kirkkoon torstaina, Joe oli myöhässä ja todella pahoillaan siitä, mutta sanoi mietteliäänä, että Jumala ilmeisesti haluaa hänen olevan myöhässä tänään.

Tuo kaikki on jotenkin todella outoa. Ja toinen mikä on outoa, on se, että Joe on ilmeisestikin täysin ihastunut Marianiin. Ja jos ei ole, niin se on ihan ylikulutettu vitsi. Mariani vaikuttaa välillä tuskastuvan siihen, mutta ottaa sen lähinnä huumorilla. Niin kuin esimerkiksi silloin perjantaina, kun Joe oli tuomassa minua kotiin kirkosta, hän soitti Marianille ja yritti houkutella tätä tulemaan mukaan mango-slushille. Hän laittoi Marianin kaiuttimelle, joten olin tahtomattanikin mukana siinä jutussa. Mariani sanoi heti aluksi, ettei jaksa lähteä mihinkään, koska oli tullut juuri töistä (työharjoittelu), joten hän sanoi, että me voimme mennä ilman häntä. Joe ei tietenkään hyväksynyt tätä vastausta, vaan selitti, että Marianin on pakko tulla ja että Amia ei halua mango-slushia. Mariani kieltäytyi uudestaan ja sanoi, että menkää nyt vain kaksistaan. Sitten Joe lisäsi kierroksia ja sanoi, että minä vihasin mango-slushia niin paljon, että olin sanonut heittäväni sen päin hänen naamaansa, joten Marianin pitäisi tulla suojelemaan häntä. Taas ei. No sitten Joe käänsi asian niin, että kun minulla on ollut ihan hirveää hänen kanssaan ja nytkin näytin kauhistuneelta ja hän oli järkyttänyt minua ajotyylillään, joten Marianin pitäisi tulla pelastamaan minut. Sitten Joe kääntyi minuun päin ja sanoi, että eikö ollutkin niin? Mistä minä tiedän mitä tuohon pitää vastata, joten käyttäydyin kuin normaali ihminen ja sanoin Marianille, että kaikki on mennyt ihan hyvin. Siihen Joe kommentoi, että okei Amia, otan nyt tämän aseen pois ohimoltasi, niin voit sanoa tällä kertaa rehellisesti.

Tuo on siis kaikki vain noin viiden minuutin ajalta ja se on tuollaista aina. Tuo saatiin loppuun sillä, että Mariani lopulta sanoi, että Joe voi tulla sinne meidän kämpälle teelle. Joe ei kuitenkaan vaikuttanut kauhean innostuneelta vaan sanoi pelkäävänsä sitä, että se meidän vuokraisäntä (joka on täällä n. 3 yötä viikossa) tulee vastaan tai että Heinz kulkee ohi ilman housuja. Jälkimmäinen pelko oli tietysti ihan perusteltu, koska Heinz harvoin pitää housuja jalassa täällä kämpässä. Toki hänellä on boxerit jalassa, mutta siinäpä se.

Mutta joo, Joe on tuollainen koko ajan. Olen lisäksi huomannut, että jos kävelemme jossain kolmisin ja jostain syystä minä olen hänen ja Marianin välissä, Joe vaihtaa puolta niin että pääsee kävelemään Marianin vieressä. Ja kun olimme ostoskeskuksessa ja Mariani kulki jonkun koruhyllyn ohi, Joe sanoi heti että tykkäätkö muuten tuosta sormuksesta, haluaisitko että ostan sen sinulle. Ja kun yhdessä kohtaa Mariani sanoi Joelle, että kyllä tämä vielä löytää sen oman Neiti Oikean. Joe sitten sanoi, että ehkä hän on jo löytänyt sen ja ehkä Neiti Oikean tarvitsee vain avata sydäntään hänelle. Mariani ei yleensä sano mitään, hymähtää korkeintaan tai jossain tapauksessa sanoo vain, että ei, eikö hän ole tehnyt sen jo tarpeeksi selväksi aikaisemmin. Joe ei kuitenkaan siitä lannistu. Joka tapauksessa tunnen oloni usein kuin kolmanneksi pyöräksi. Ja toki tuo on sen lisäksi myös äärimmäisen rasittavaa ja Joe käy välillä hermoilleni. Ei kuitenkaan niin pahasti kuin ehkä jossain vaiheessa tulee käymään, koska minulla on edelleen vieraskoreus-moodi päällä. Mutta oletettavasti en kuitenkaan ole kolmas pyörä, koska kun oli puhetta siita Walesistakin, jonne Joe oli ilmeisesti tarjoutunut viemään Marianin jo aikaisemmin, mutta Mariani oli kieltäytynyt lähtemästä kaksistään hänen kanssaan. Aluksi luulin, että se oli vitsi, koska Joe sanoi sen ja mitään mitä hän sanoo, ei voi ottaa kovin tosissaan. Sitten Mariani kuitenkin myönsi, että oli oikeasti sanonut niin ja että ehkä Walesin-matka käy, jos minä tulen heidän mukaansa.

Mutta olen vihdoin jutellut vähän Heinzin kanssakin. Mainitsin Joelle sitä ennen, että en ole kauheasti nähnyt Heinzia saati keskustellut hänen kanssaan, niin Joe sanoi, että hän ei tiedä, että keskusteleeko Heinz ylipäätään paljon kenenkään kanssa. Joe on kauhean innokas lajittelemaan ihmisiä ja minultakin kysyi heti ensimmäisellä automatkalla (seurustelustatukseni, vanhempieni ammattien, kirkossakäymisen ja ikäni lisäksi) että olenko introvertti vai ekstrovertti. Vastasin olevani introvertti ja niin on kuulemma Marianikin ja Joen mukaan myös Heinz. Mikä on enemmän kuin hienoa, koska yhteiselämä täällä talossa toimii ihan hyvin, kun kaikki pysyvät pois toistensa tieltä ja vaikka välillä jutellaan porukalla tai istutaan yhdessä syömässä, jokaiselle tuntuu olevan ihan okei, että suurimman osan ajasta kaikki puuhailevat jotain omaa. Niin kuin sunnuntainakin illalla kun kaikki olimme kotona, Mariani istui yksin ulkona tekemässä jotain läppärillään, Heinz tiskasi astioitaan ja vei roskia ulos, ja minä tein silloin itselleni ruokaa (epänormaalisti pastaa ja tomaattikastiketta yhdellä kattilalla).

Yliopistollakin on mennyt ihan hyvin. Koko ajan hämmästyn siitä, miten paljon vapauksia siellä annetaan, tai siis, miten epäkontrolloitua se minun työni on. Tänäänkin yksi nainen toiselta osastolta tuli pyytämään siltä minua eniten valvovalta (tai "valvovalta") naiselta, että olisiko hänellä yhtään ylimääräistä harjoittelijaa muutaman tunnin projektiin. Toinen harjoittelija oli varattu, joten minä menin sitten sinne. Sain tehtäväksi lajitella ja järjestellä esitteitä erilaisista tukea tarjoavista yhteisöistä/järjestöistä/yliopiston osastoista ja suunnitella, mihin järjestykseen hienot uudet esitekotelot kiinnitettäisiin seinälle. Ei kuulosta paljolta, mutta kun työssäni puhelinasiakaspalvelussa työnantaja määrää kaiken pilkulleen siitä lähtien sanonko "miten voin auttaa" vai "kuinka voin olla avuksi", niin tämä vapaus tuntuu niin käsittämättömältä. Ei minulle sanottu muuta kuin että tähän seinälle niiden pitäisi mahtua ja laitathan meidän oman yliopiston esitteet niin että ne ovat parhaiten esillä. Ja sitten minä lajittelin esitteet ja purin uudet kotelot ja mittasin kotelot esitteineen ja laskin miten aseteltuna se kokonaisuus olisi jotenkin järkevä. Sitten kun se oli kaikki valmista, se työn antanut nainen tuli katsomaan ja sanoi, että kaikki on jees, piirrätkö vielä jonkun luonnostelman siitä miten ne on nyt, niin osataan laittaa ne varmasti siihen järjestykseen, kun niitä kiinnitetään seinälle.

Ja sen isomman blogiurakankin suhteen se projektin antanut opettaja sanoi vain, että no jos sinulla on kerran oma blogi, niin sitten tiedät varmasti paljon minua paremmin miltä sen pitäisi näyttää. Se opettaja on kyllä klassinen esimerkki hajamielisestä professorista. Siis sen lisäksi että hän unohti sen ensimmäisen tapaamisen, niin hän on jo viikossa ehtinyt täysin unohtaa sen, että jaa niin minun pitäisi saada tunnukset sen blogin hallinnoimiseenkin, kun voin tehdä paperilla vain pienen osan siitä työstä. Ja sitten kävi ilmi, että ne jutut mitä minun pitäisi sinne päivittää, eivät ole lainkaan elektronisessa muodossa (minun piti pyytää niihin liittyviltä opiskelijoilta alkuperäinen PDF), vaan sellaisina järjettömän isoina julisteina. Ja kun se minua valvova nainen näki sen julisterullan, hän sanoi, että eihän tuossa ole mitään järkeä, mutta soitettuaan teknisen tuen puolelle totesi, että muutakaan ei voi, koska eivät pysty muuttamaan digitaaliseen muotoon mitään yli A3-kokoista. Joten siinä on ollut tekemistä nyt tällä viikolla, kun olen rullannut auki itseni kokoisia julisteita ja yrittänyt saada niistä jotain muistiinpanoja ylös niin että voisin kirjoittaa jokaisesta sen noin 300 sanan tekstipätkän, joita se opettaja pyysi. Ja töitä on yhteensä laskujeni mukaan 18, joten minun pitää pystyä tuottamaan jotenkin järkevästi n. 5400 sanaa englanninkielistä tekstiä niin että mikään ei satu ihan kauheasti niiden natiivien silmään, jotka sitä blogia lukevat. Opinpas tänään muuten senkin, että Gambia on englanniksi "The Gambia".

Mutta se on kuitenkin hienoa. Minulla ei ole ikinä ollut missään työssä tällaista vapautta ja vaikka välillä tuntuu, että mistä minä edes aloitan, kun toimeksianto on sellainen, että tee mitä haluat, niin tähän mennessä kaikki on onnistunut. Eihän nuo mitään oikeasti isoja juttuja ole, kun tuon bloginkin on tehnyt joku aikaisempi harjoittelija jota ilman sitä ei olisi lainkaan, kun eihän niillä akateemisilla tyypeillä ole aikaa sitä päivittää. Ja joku esitteiden järjestely nyt on jotain mitä kesätöissä laitetaan jotkut 15-vuotiaat tekemään, mutta siitä huolimatta minusta ei ole oikein ikinä tuntunut tältä. Nyt tuntuu, että minuun luotetaan ja sen sijaan, että minusta otettaisiin kaikki hyöty irti manuaalisena työnä, niin nyt kaikki tuntuvatkin olevan kiinnostuneita siitä, mitä omaa näkemystä voisin tuoda mukanani.

Toisaalta en malta odottaa, että tämä harjoittelu on ohi, koska se tulee olemaan CV:ni helmi: harjoittelu ulkomailla JA minulle on annettu luovia vapauksia. Ja kirjoittaahan minä joskus haluaisin ihan ammatikseni, oli se sitten mitä kirjoittamista tahansa, joten tuntuu hienolta, että nyt pääsen sen blogijutun kanssa tekemään juuri sitä: kirjoittamaan julmetun määrän tekstiä, omaa tekstiä jonkun toisen tekstin pohjalta.

Yksi inhottava puoli kämpässä tosin on: nettiyhteys on välillä ihan järjettömän huono. En tiedä oliko sitte routerille tai jollekin tapahtunut jotain, kun nyt kun se vuokraisäntä oli tänään taas täällä, nettikin on toiminut taas hyvin, mutta loppuviikosta viime viikolla en pystynyt lukemaan edes uutisia, kun nettiyhteys ei vain pelittänyt. Mariani oli kuulemma yrittänyt katsoa jotain leffaa, mistä ei ollut tullut yhtään mitään.

Mutta muuten olen kai kotiutunut tänne ihan hyvin. Paitsi typerien hanojen suhteen. Ai niin, ja Joe sanoo, että hanoja on kaksi sen takia, että jos toinen hajoaa, niin toisella silti pärjää. Ja kuulemma yksihanaiset lavuaarit ovat tosi posh juttu, eikä niille ole oikein kunnollista käyttöä. Ja äänensävystä päättelin, että tässä tapauksessa "posh" oli nimenomaan negatiivinen asia.