Taas kirjoitan. Tuntuu, että jotenkin hajoan taas. On sellainen fiilis, mitä on joskus aika kauan sitten ollut, sellainen sekoamisen pelko. Tiedän, että asiaa ei ole auttanut se, että en ole syönyt tänään mitään, mutta ei ole nälkä, tuntuu, että en pysty syömään, ei tee mieli mitään. Ostin kaupasta karkkejakin, mutta en ole syönyt niitäkään kuin ehkä kaksi tai kolme. Enkä syönyt eilenkään paljon mitään. Kupillinen teetä, kokistölkki, viisi pinaattilättyä. Niin ja yksi kanelipulla Keskuksella.

Joten ei ihmekään, jos tuntuu että pää ei toimi. Ei ole itsetuhoinen olo, taas sanon sen varmuuden vuoksi. On vain sellainen sekoamisfiilis. Otin rauhoittavankin jo, koska ajattelin, että se auttaisi, ehkä se vähän auttaakin. Jotenkin tuntuu, että seinät kaatuu päälle. Siis kirjaimellisesti. En näe harhoja tai mitään, mutta jotenkin tuntuu, että odotan koko ajan, että seinät alkavat kaatua toisiaan vasten, tai että jos eivät, niin sitten vähintäänkin alan vajota tästä sängyn läpi lattialle ja edelleen lattialta lattian läpi jonnekin pölyisten rakenteiden ahtaaseen koloon.

Mietin, että jos huomenna soittaisi jollekin kaverille ja sanoisi, että on kumma olo, sellainen, että tämä hetki tuntuu jotenkin epätodelliselta, tai että kaikki hetket ovat epätodellisia, ja sellainen déjà vu, tai että ihan kuin se olisi ollut vasta eilen, kun Jaska nukkui vieressäni ja silitti hiuksiani - paitsi että se OLI eilen. Olisi tavallaan hauska vitsi, tuntuu, että melkein pakko soittaa jollekin ihan vain jotta voisin käyttää sen.

Jotenkin mietin tuota Jaska-juttua. Mietin, että minä ehkä-rakastan häntä. En tiedä varmasti, mutta haluan ilmaista sen tuollaisena yhdyssanana. Se on eri kuin "ehkä rakastan". Se on itsessään verbi. Tai silleen. Toisaalta ajattelen, että on tavallaan hienoa, että vau, minä pystyn edes ehkä-rakastamaan jotakuta. Kansio koneellani, jonne kerään kaikenlaisia kuvia esim. deviantartista, on nimeltään "The Noble Art of Learning to Love". Nyt tulee se sekava osuus. Toisaalta ajattelen, että koska Jaska ei rakasta minua, niin minun täytyy olla vahva ja "antaa hänen mennä", toisaalta mietin Sinkkuelämää -sarjaa ja sitä, miten siinä Carrie on vähän niin kuin minä nyt, rakastaa Kihoa, joka ei tiedä itsestään eikä halua sitoutua. Minä vihaan sitä, miten Carrie käyttäytyy, ajattelin aina, että minä olisin se, jolta saisi suunnilleen väkisin vetää ulos jotain rakkaudentunnustusta, ja ajattelen, että se, että sitä ei pysty sanomaan, että ei vielä tiedä, ei tarkoita, ettei sinne olisi menossa. Tuollaiselle pitäisi antaa aikaa.

Sitten mietin, että minulla on tavallaan kaksi elämää. On se Jaska-elämä, se entinen, joka tulee unina tai muistoina tai muuna, mutta minulla on nyt myös tämä uusi elämä. Mietin, että miten kahta elämää saisi laitettua edes yhteen, miten Jaska sopisi siihen tähän elämään. Sitten toisaalta ajattelen, että jos me ei ryhdytä mihinkään ja Jaska lopettaa Keskuksella käymisen, niin vain katoaa, vähän niin kuin Thomas ja Leevi, ihan kuin lakkaisi olemasta, paitsi että tietäisin, että hän on olemassa, voisin törmätä häneen vahingossa, miettisin, mitä hän tekee, mitä ihmisiä tapaa, miettiikö minua, ja tuntuu, että sekoaisin silloin varmaan.

Ja miten ihmiset ylipäätään selviävät existään? Minulla on ollut yksipuolisia ihastuksia ja niistäkin selviäminen on vienyt kauan, mutta nyt kun on ollut oikea suhde, tuntuu, että miten ihmeessä siitä muka pääsee yli, siitä, miten toinen ihminen on ollut osa elämää ja sitten ei ole. Miten sen jälkeen voi kehittää edes jotain muuta? Ja niin tapahtuu, ihmiset voivat erota vaikka monenkymmenen vuoden avioliitostakin ja selvitä hengissä ja jatkaa elämää ja ehkä mennä naimisiin jonkun toisen kanssa. Mietin, että jos se ei ole vain mahdollista minulle. Kun minussa on joku valmistusvika kai muutenkin, niin ehkä olen vain liian... jotain. Liian hauras, sellainen liian viaton, joka rakastuu ihmisiin pyyteettömästi, vaikka nämä eivät anna takaisin mitään.

Jaska puhui silmistäni tänään. Sitäkin mietin nyt. Hän sanoi, että ne ovat sellaiset samalla uteliaat, leikkisät ja iloiset. Olen välillä miettinyt, millainen olen ihmisenä, ja välillä ajattelen, että olen jotenkin jotain muuta kuin tämä masentunut, kontrolloiva iso ihminen, ja tuosta Jaskan silmäkuvauksesta tulee mieleen joku lapsi. Tuntuu, että olen sinisilmäinen, vaikka olen epätoivoinen, se johtuu siitä, että minä toivon. Jos tämä sinisilmäisyys, sellainen tietyntapainen viattomuus on joku terminaalisairaus, sellainen, josta ei vain voi parantua. Ehkä minulla on joku rajoitus, liian suuri määrä jotain tunnetta, vaikka ehkä-rakastamista, voi koitua kohtalokseni. Ja oli mitä tahansa, tuon edellisen kirjoituksen itsevarmuus on poissa ja tuntuu, että miten ikinä voisin laittaa Jaskan siihen tilanteeseen, että hän joutuisi olemaan taas suhteessa sellaisen ihmisen kanssa kuin minä olen nyt. Vain hajoilen.

Tuntuu että pahin sekoamisfiilis menee ohi. Mutta en tiedä laukaisiko tuo Jaskan tapaaminen jonkun ison sekopommin minussa. Haluaisin terapiaan, olisipa se jo. Terapeutti sentään osaa ottaa rauhallisesti ja esittää oleellisia kysymyksiä, ilman että varmaan ainakaan kauheasti haukkuu tai tuomitsee minua tuosta mitä Jaskan kanssa tapahtui.

Pitäisi keksiä tekemistä, jotta pää pysyisi enemmän kasassa. Ehkä kokeilen syödäkin jotain.