Heräsin tänään vaihteeksi ikävään uneen. Paitsi että se ei olut niin ikävä tänään kuin mitä uneni yleensä ovat, tosin ehkä se johtui siitä, että olin vähemmän sikeässä unessa kuin normaalisti. Silti se tuntui jotenkin niin todelliselta. Olin meidän perheen mökillä, koko meidän perhe oli siellä: äiti, isäni, veli ja se meidän koira, joka kuoli vuonna 2008. En ole käynyt meidän perheen mökilläkään varmaan kymmeneen vuoteen, ja tiedän kyllä, että se on muuttunut siitä millaisena sen muistan, mutta luonnollisesti se oli sellainen kuin olen sen viimeksi nähnyt.

Veljeni leikki meidän koiran kanssa, eli työnsi naamansa kiinni sen naamaan. Äitini sanoi minulle, että katso nyt kuinka ne ovat söpöjä, kuinka minä voin muka olla tykkäämättä meidän koirasta, kun katso nyt miten söpöä. Minä huomautin sitten, että mitähän sinunkin päässäsi liikkuu, kun annat veljen työntää naamansa kiinni sellaisen koiran suuta, joka on raadellut jo yhden ihmisen kasvot. Puhuin rauhallisesti ja yritin hillitä kaikki tunteeni, sillä olinhan samassa huoneessa koiran kanssa, joten niin täytyi toimia, jotta en olisi vaarassa, vaan koira pysyisi rauhallisena. Sanoin äidilleni, että hän on vastuuton, ja että jos veljelleni tapahtuu jotain, niin minä ilmoitan siitä, minä haen veljeni huoltajuutta itselleni, koska sinä olet niin vastuuton, vaikka sinun pitäisi pitää hänestä huolta. Äiti hieman kiihtyi, ehkä vähän pelästyi, vastusti sitä. En muista ihan tarkkaan mitä kaikkea siinä tapahtui.

Sen muistan, että jossain kohtaa tunsin, miten joko pieni määrä pelkoa tai vihaa (jotain tunnetta kuitenkin) kuohahti sisälläni, ja siinä vaiheessa meidän koira nosti päätään ja nousi ylös. Tiesin, että minulla olisi noin sekunti aikaa tyhjentää pääni ja kroppani kaikista tunteista, jotta se ei kävisi minuun kiinni. Onnistuin, ja koira kyllä pysähtyi eteeni ja tuijotti minua, mutta minä en katsonut siihen, vaan olin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mitään ei tapahtunut. Siinä vaiheessa taistelin pelkoa vastaan, sillä mielessäni pyöri (kliseisesti) filminauhan tavalla erilaisia skenaarioita joissa se käy kimppuuni. Huoneen ovi oli vain muutaman metrin päässä, mutta tiesin, että en voisi rynnätä sinne, koska koiraa ei voi juosta pakoon. Ja ylipäätään minun tulisi pyrkiä välttämään äkkinäisiä liikkeitä nyt, kun se vaikutti olevan jo puremisvalmiudessa. Mutta minun täytyisi silti poistua samasta tilasta, koska ne skenaariot pyörivät päässäni ja tiesin, että olisi vain ajan kysymys, koska joku niistä tuntuisi niin todelliselta, että pelkäisin taas, ja silloin se hyökkäisi. Hivuttauduin ovelle Vanhempani eivät reagoineet mitenkään, jatkoivat jutusteluaan, ja vaikuttivat olevan tyytyväisiä, että olin vaihteeksi hiljaa, enkä haastanut heitä. Yritin silti pysyä rauhallisena. Nousin ne muutamat portaat ennen ovea ja lopulta avasin oven ja sujahdin sen raosta toiselle puolelle.

Olin niin huojentunut. Tuntui, että nyt voin hengittää, nyt voin lopultakin tuntea taas tunteita. Ja olin todella vihainen. Avasin ovea hieman raolleen ja laitoin jalkani sitä vasten, jotta koiran kuonokaan ei mahtuisi siitä välistä vaikka ovea työnnettäisiin. Huusin jotain tyyliin, että vittu vihaan teitä, olette huonoja ihmisiä, olette surkeita välinpitämättömiä paskoja, joille vain sillä on väliä, että itsellä on kivaa. Tiesin, että se oli typerää, tiesin, että se oli äärettömän typerää, mutta järkeilin, että pystyn kyllä pitämään oven kiinni niin että koira ei pääse kimppuuni. Ja se yritti. Se hyppi ovea vasten ja murisi. Kukaan ei komentanut sitä. Sitten yhtäkkiä ovi aukesi, vaikka pidin sitä kaikilla voimillani kiinni. Jos se ovi olisi auennut toiseen suuntaan kuin sinnepäin missä minä olin, olisin varmaan onnistunutkin. Tai ehkä en, se oli unta kuitenkin. Mutta se tuntui niin todelliselta. Se oli oli se sama ovi mikä oli ollut ennenkin, sellainen vähän liian ohut ovi, jossa on ikkuna, ja joka vähän rämisi (ilmeisesti sen ikkuna ei ollut ihan kokonaan kiinni ja pääsi heilumaan vähän, en tiedä).

Mutta ovi aukesi, isäni oli siellä takana ja oli kai potkaissut oven auki. Koira säntäsi välittömästi huoneeseen ja iski hampaansa kiinni käteeni. Tiesin, että minun pitäisi taas tyhjentää itseni kaikista tunteista jotta se ei purisi uudestaan, vaan jättäisi sen hyökkäyksen siihen yhteen puremaan. Onnistuin ihan hyvin. En pystynyt liikkumaan, en uskaltanut liikkua, koska pelkäsin, että jos tekisin mitä tahansa, en pystyisi pitämään päätäni enää tyhjänä. Sanoin äidilleni rauhallisesti, että voisitko laittaa tuon koiran pois. Han teki sen, ja sitten sain taas olla vähän vihainen. En kuitenkaan liikaa, sillä isäni voisi tulla takaisin ja päästää koiran taas kimppuuni. Sanoin äidilleni melko rauhallisesti (ainakin kuulostaen rauhalliselta, vaikka sisälläni myllersi), että minä ilmoittasisin siitä, että se koira puri minua taas, ja että minä lähtisin nyt, enkä tulisi enää koskaan takaisin. Lähdin kävelemään ovelle. Jossain vaiheessa oikeaan käsivarteeni (siihen, mihin koira oli purrut) oli ilmestynyt jonkinlainen valkoinen side. Kävelin tyynesti ovelle, sitten siitä ulos ja jatkoin kävelemistä ruohikon poikki.

Äitini tuli vähän perässäni ja kyseli, että mihin nyt muka menet, ethän sinä voi täältä vain kävellä pois, kaupunkiinkin on yli kaksikymmentä kilometria, ei me voida täältä tänään mihinkään lähteä, tule nyt takaisin sisälle, ei siellä mitään enää käy, älä nyt viitsi, ei tuo haava niin paha ole. Sanoin sitten, että menen bussipysäkille (sellainen oikeasti on aika lähellä meidän mökkiä, vaikka en ole varma olenko koskaan nähnyt siitä menevän bussia ohi). Äitini sanoi, että ei sieltä mikään mene, nyt on väärä aika. Sitten minä sanoin, että kello on 16:07, joten se bussi on juuri tulossa - olin tarkastanut sen etukäteen. Äitini hiljeni, mutta kulki edelleen perässäni. Juuri kun pääsin pysäkille, näin sellaisen jotenkin todella vanhanaikaisen haaleanruskean bussin tulevan mutkassa. Viittasin sen pysähtymään. Sen numero oli ehkä 68, 67 tai sitten 87 tai 86, tai miksei jopa 78 tai 76. Joku noista se oli. En tiedä mistä se numero tuli, ehkä siitä, että sellaisia ei kulje täällä, joten ehkä se tuntui sopivan eksoottiselta. Siinä luki joku määrämpää numeron vieressä, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, mihin se bussi oli menossa. Nousin kuitenkin kyytiin ja kysyin bussikuskilta ensin, että pysähtyykö se bussi jossain rautatieaseman lähellä. Kuski (mies) vastasi, että joo, tämä pysähtyy ihan siinä. Joitain ihmisiä (joita ei ollut näkynyt kyllä pysäkillä) kulki ohitseni ja piippasi matkakorttinsa. Minulla ei ollut matkakorttia, ja otin kukkaroni esille ja vähän kuin odotin, että kuski sanoisi, paljonko se matka maksaa. Hän ei sanonut, joten lopulta vain kysyin sitä. Kädessäni oli kympin seteli (koska järkeilin, että sillä pitäisi ainakin saada lipun). Hinta oli täsmälleen kympin. Kuski otti rahani, ovi meni takanani kiinni ja menin istumaan vapaana olevalle penkille.

Sitten uni loppui. En siis ole varma, oliko tuo hyvä uni, vai huono uni. Toisaalta tuntuu, että se tunnelma, mikä siinä oli, ja ne ajatukset joita minulla oli, oli melkein täsmälleen sama kuin silloin kun olin nuori ja asuin kotona. Tuota täsmällistä tilannetta ei koskaan tapahtunut, mutta se olisi ihan hyvin voinut tapahtua. Jos tuon purkisi osiin, niin kaikki noista osista ovat tapahtuneet jossain tilanteessa. Paitsi tuo loppu. Tuo loppu voisi tehdä tuosta unesta pelkästään hyvän, vaikka olihan se aika synkkä. Teininä en ikinä lähteänyt mihinkään, korkeintaan kävelylle, ja leikittelin siellä kävellessäni ajatuksella, että en palaisi ollenkaan, mutta se ei ollut mahdollista. Mutta nyt tuon unen nähtyäni mietin vähän, että minun olisi pitänyt löytää joku keino. Tuossakin unessa tosin olin palaamassa takaisin kotikotiin, en tänne nykyiseen asuntooni. Ja mökkipaikkakunnalta oikeasti kulkee juna, ei tosin suoraan kotipaikkakunnalleni, mutta muutamalla vaihdolla ainakin pääsee. En ole ikinä kulkenut sieltä mihinkään, mutta sehän olisi ihan hyvin ollut vaihtoehto. En tosin tunne sitä kaupunkia kovin hyvn, niin en ole täysin varma, missä se rautatieasema siellä on. Olen kyllä mennyt siitä ohi kerran autolla, mutta en silti hahmota, että missä päin se on. Unessa kaikki ratkesi, koska olin katsonut bussiaikataulun ja busseja kulki, mutta teininä, kun ei ollut oikein nettiä, enkä ylipäätään ollut kulkenut busseilla oikein ikinä (paitsi pitkänmatkan busseilla ehkä kerran), olin vain äitini varassa ja kysyin kyllä häneltä aina välillä, että koska niitä busseja menee, jos halusin pois mökiltä edes hetkeksi, ja hän sanoi aina, että ei niitä mene tai sitten että ei mene tänään, ei mene viikonloppuisin, tai ei mene tähän aikaan tai että hän ei tiedä koska niitä menee. Ja minä tyydyin siihen.

Ehkä haluaisin ajatella, että jos nyt kokisin jotain samanlaista, niin osaisin tehdä jotain. Jotenkin minua inhottaa ja ärsyttää se, miten vain tyydyin kaikkeen. Okei, protestoin kyllä, koin että minua kohtaan oltiin epäreiluja, mutta en nähnyt mitään tietä pois siitä tilanteesta, en uskonut, että olisi ollut mitään keinoa päästä sieltä pois. Olen joskus netistä lukenut jotain sieppausjuttuja, niin kuin vaikka se kuuluisa Natasha Kampus, ja sitten minua on jotenkin harmittanut se, että monet ihmiset miettivät, että no miksei hän karannut aikaisemmin, kun tilanteita oli, miksei hän tehnyt mitään sen tilanteensa muuttamiseksi (paitsi kuin vasta lopussa, mutta miksei jo aikaisemmin). Ja sinänsä tilanne ei ole sama, minuahan ei oltu siepattu, vaikka koinkin tavallaan olevani vankina. Vaikka tiedän, että varmaan se ajatusprosessini tai toimintamallini noudattaa jotain psykologista kaavaa, niin minua inhottaa se, että miksi en sitten oikeasti yrittänyt sieltä pois, miksi en oikeasti tehnyt mitään. Tuntuu inhottavalta, koska tiedän, että silloin se oli minulle vähän niin kuin fakta, että ei ole mahdollista, ei ole mitään paikkaa mihin voisi mennä, vähän niin kuin jos olisin halunnut aina välillä mökiltä kotiin kesken kaiken, ja äitini sanoi, että ei mene busseja ja meneekö täältä kaupungista juniakaan sinne kotiin ylipäätään/enää tähän aikaan tai sitten että mitä se maksaisi ja olisiko minulla varaa siihen. Ja minä tyydyin siihen, minä vain tyydyin siihen.

Kun mietin tuota, niin minulle tulee kurja fiilis, tulee olo, että olen jotenkin huono ihminen, olen jotenkin tyhmä ihminen, kun en keksinyt mitään, enkä yrittänyt mitään. tuntuu, että olisi pitänyt vain kävellä sinne keskustaan ja istua rautatieasemalla tai viettää vaikka yö siellä, koska ehkä sitten voisin olla ylpeä siitä, että oikeasti yritin tehdä jotain, enkä vain tyytynyt. Tuossa unessa tuntui jotenkin hienolta se, että olin oikeasti suunnitellut kaiken. Ja siinä, kun sanoin äidilleni sen, että kello on 16:07 ja bussi tulee, niin unessakin hetkeksi hämmennyin ja mietin, että oliko se totta, vai valehtelinko vain äidilleni jotta se lähtemiseni vaikuttaisi dramaattisemmalta, mutta sitten jotenkin yhtäkkiä tiesinkin, että olinkin selvittänyt sen ja bussi tuli. Ehkä siinä vaiheessa olin sitten taas vähän enemmän hereillä jo, koska siellä bussissa sitten jo heräsinkin. Mutta siinä unessakin oli ikäänkuin joku muu olisi antanut minulle sen tiedon, jota ilman olisin joutunut taas tyytymään.

Mutta sinänsä mielenkiintoinen uni, vaikka taas kerran kun heräsin, pystyin melkein tuntemaan, miten ne koiran unessa puremat kulmahampaanreiät kädessäni särkivät. Niin käy yllättävän usein, ja se on jotenkin outoa. Terapeuttini varmaan puhuisi taas "liskoaivoista", eli että jokin on jumahtanut aivoihini, se pelko siitä koirasta, ja sitten reagoin tunteella, enkä järjellä. Aina kun näen jonkun tällaisen unen ja kun se tuntuu näin todelliselta, jotenkin itsekin sitten mietin, että mitähän siellä minun päässäni tapahtuu. Toisaalta ehkä se vahvistaa uskoani siihen, että minulla on joku trauma, koska miksi muuten eläisin tuollaisia samankaltaisia tilanteita unissani yhä uudestaan ja uudestaan, vaikka se koirakin on kuollut jo seitsemän vuotta sitten.

No mutta ehkä nyt ryhdyn sitten päivän hommiin. Voisin tänään vaikka aloittaa lukemisen kirjatenttiin. On todella kätevää, kun minulla on nykyisin Adobe Digital Editions, jossa voi avata ihan normaalit PDF-tiedostotkin, niin saan tehtyä kivasti merkintöjä sinne sitten. Toivottavasti vaikuttaa arvosanaan positiivisesti, kun tähän mennessä olen vain lukenut aina kaiken ilman mitään merkintöjä tai muistiinpanoja ja se on tuntunut jotenkin vaikealta. Ja jotenkin se ehkä innostaa muistamaan tai lukemaan enemmän, kun voi tehdä hienoja merkintöjä.