Tänään oli mielenkiintoinen terapiakerta. Keskusteltiin taas opiskelun aloittamisesta ja siitä, miten kaikki asiat tuntuvat minusta niin vaikeilta. Taas tuli esille se, että minä vaadin itseltäni todella paljon. Yritän järkeillä kaikkea, mutta silti minusta tuntuu, että asiassa kuin asiassa minun on annettava se 100%, kaikki mitä vain pystyn, tai se ei ole tarpeeksi. Ja vaikka antaisinkin sen 100% niin sekään ei vielä tarkoita, että se olisi minulle tarpeeksi, jos lopputulos ei ole samalla tasolla kuin muiden.

Mielenkiintoisinta oli ehkä se, mitä terapeuttini sanoi tuosta hajoamisestani. Ensiksi luettelin asioita, joihin olin pettynyt, kun viimeksi opiskelin yliopistossa. Ja vertasin itseäni Nataliaan, jonka näin sunnuntaina ja kun kysyin häneltä, että oliko hänellä ikäkriisiä, kun hän tänä vuonna täytti 25 (mikä minulla on edessä ensi vuonna), niin hän sanoi siihen, että ei oikeastaan, koska hän mietti asiaa ja tajusi, että hän on 25-vuotias, hänellä on yliopistotutkinto gradua vaille valmis, hänellä on 50 neliön kämppä Helsingissä, hänellä on vakityö... Hän sanoi tajunneensa, että hän oikeasti on menestynyt, vuodet eivät ole menneet hukkaan, vaan hän on saanut aikaan niin paljon.

Sitten itse mietin, että kun itse täytän ensi vuonna 25, niin mitä minä olen silloin saavuttanut? Olen pelkkä ylioppilas, harhaillut ympäriinsä, asunut viiden vuoden sisällä kolmella eri paikkakunnalla, ensi vuonna varmaan olen saanut kasaan hajanaisia opintopisteitä niiden entisten hajanaisten opintopisteiden seuraksi, olen tehnyt joitain töitä, minulla on työkokemusta, mutta suurimmaksi osaksi olen viime vuosina ollut vain tekemättä mitään, ollut vain rikki, enkä ole saavuttanut mitään.

Terapeuttini sitten kysyi, että miksihän näin on. Sanoin vain, että varmaan siksi, koska en ole pystynyt vastaamaan niihin odotuksiin, joita yhteiskunta tuntuu vaativan tässä iässä olevalta. Sitten hän kysyi, että miksihän niin on. Sanoin, että en oikein tiedä, että nuo asiat vaan tuntuivat niin raskailta ja vaativilta. Sitten terapeuttini kysyi, että olisikohan sillä ollut tekemistä asian kanssa, että olen ollut sairas. Siihen sanoin vain, että todella harva pitää masennusta oikeana sairautena, nykyäänkin, monet vain ajattelevat, että masentuneet eivät yritä tarpeeksi, tai että he eivät vain viitsi hoitaa asioitaan. Ja jos hakee työpaikkaa tai mitään ja  on vuosien aukko siellä papereissa, niin on ihan eri asia, sanooko siihen, että oli syöpä vai masennus.

Terapeuttini sitten huomautti, että minäkään en tunnu ajattelevan, että se on sairaus. Siihen sanoin, että kyllä, ajattelen, että masennus on sairaus, sillä on fyysisiä oireita, jne., mutta että on hankala puolustaa tuota näkökantaa yhtään kenellekään, joka on eri mieltä, koska miten masennusta pystyy muka mittaamaan objektiivisesti? Jos se olisi sairaus, jonkinlainen ruumiin toimintahäiriö, niin miksei sitä vain voi korjata? Ja miksi masennuksen hoitokeinona käytetään usein terapiaa, eikä pelkästään lääkkeitä tai muuta.? Vastapuolen tarvitsee vain sanoa: "Minun mielestäni" tai "En usko, että". Lisäksi se tuntuisi vastuunpakoilulta, jos sanoisin, että tämä on vain ulkoinen asia, joka aiheuttaa sairauden, niin kuin vaikka joku bakteeri tai jotain.

Terapeuttini sanoi sitten, että minä kuitenkin tiedän, miten asia on, ja eikö se ole tavallaan tarpeeksi, miksi minun pitäisi miettiä sitä, mitä joku muu ajattelee asiasta. Sanoin siihen sitten että kun minä en tiedä. Yritän parantua, olen yrittänyt hoidattaa itseäni ja yrittää pyörittää rutiinia, yrittää hoitaa asioita. Mutta olenko sitten yrittänyt tarpeeksi? Minusta tuntuu, että olen antanut kaikkeni ja sen ylikin. Siksi töissäkin tuli sitten se hajoaminen, koska yritin liikaa. Ja lisäksi tuntuu, että välillä mielialani laskee ilman että osaan sanoa edes mitään syytä siihen. Kun terapeuttini sanoi, että minun tuntuu olevan vaikeaa hyväksyä itseni, niin vastasin, että hyväksyn kyllä itseni, mutta koen vain, että on vain niin paljon, missä voisin vielä kehittyä ja minussa on piirteitä, joista en pidä, joten en edes halua hyväksyä niitä.

Sanoin sitten, että tuo itsemurhayritys, en sitäkään oikein ymmärrä, en minä ollut ajatellut, että eron sattuessa kohdalle tekisin niin, en ymmärrä, miksi niin kävi. Siihen terapeuttini sanoi sen minua mietityttävän asian. Hän sanoi, että minulla vaikuttaa olevan taipumus vaatia itseltäni paljon, ja heikkoudet eivät sovi siihen kuvaan. Haluan olla voimakas ja pärjäävä ja itsenäinen ja selvitä kaikesta, mutta koska asiat ovat vaikeita, etenkin kun on masentunut, tulee vastaan niitä heikkouksiakin. Ja ehkä siksi minusta tuntuu, että en ymmärrä, miksi voin huonommin tai jos en ymmärrä, miksi reagoin niin kuin reagoin - koska vain kiellän itseltäni heikkouden, kiellän kaiken, mikä ei sovi siihen ihanneihmisen kuvaan, jonka kriteerit joskus haluaisin täyttää. Tuo jotenkin tuntui käyvän järkeen tosi hyvin.

Mutta ikävä kyllä tuollaisten ajatusten ja järkeilyn siirtäminen reaalimaailmaan ei ole ihan niin suoraviivaista.

Tänään on ensimmäinen päivä viikkoon, kun en puhunut Jaskan kanssa Facebookissa. Aina hänellä on joku syy aloittaa keskustelu, oli se sitten joku rotta-asia, kysely yleisistä yhteishengauksista tai sitten leffamusiikki-teemailta jossain radiossa. Kun Jaska aloitteli niitä keskusteluja, niin itsellä oli sellainen fiilis, että tuntui, että Jaska ihan etsimällä etsi joitain syitä jutella minulle. Tuli jopa sellainen vähän ärsyyntynyt olo, että enkö minä ollut hänen mukaansa se läheisriippuvainen ja Jaska se, joka viihtyi yksin. Nyt sitten kun en jutellut Jaskan kanssa, taas se ikävä jotenkin yllätti minut.

Ehkä tämä on sitä heikkouden kieltämistä myös. Yritän pysyä kovana ja käyttäytyä pidättyvästi Jaskan seurassa, että antaisin sellaisen kuvan, että pärjään yksinkin ihan hyvin. Ja tietenkään en itsekään halua oikein hyväksyä sitä, miten paljon välitän Jaskasta tai miten kipeältä ero tuntui, ja miten todella paljon vain kaipaan häntä. Eikä se sopisi siihen ihanneihmisen prototyyppiin.

Jaska näki jotenkin tuon puolen minussa. Tuntuu, ettei melkein kukaan ikinä näe sitä, vaan kaikilla on vain neuvoja, miten voisin parantaa itseäni, miten voisin ratkaista ongelmani tuosta vain. Natalia on pysynyt Jaskan suhteen aika neutraalina, mutta nyt sunnuntaina hän sanoi suoraan, että älä ota Jaskaa takaisin. Se vähän harmitti, kun tuntuu, että ylipäätään suunnilleen kukaan ei tunnu ajattelevan, että minun asianihan se on, eikä heidän. Terapiassa puhuttiin tuostakin, ja se terapeuttini yrittää kai saada minua suuttumaan vähän enemmän, jos juuri kohtaan tuollaisia ihmisiä, jotka puuttuvat asioihini ja yrittävät sanoa minulle, mitä tehdä.

Sallan kanssa juteltiin eilen, ja hän puhui, miten hän oli ollut ensimmäistä kertaa jossain laitoksessa, ja hän sanoi, että oli saanut monia hoitajia itkemään, koska jos oli joitain keskusteluja, niin Salla vain kritisoi tätä joka hänen kanssaan oli juttelemassa, kaikkea työmoraalista henkilökohtaisuuksiin ja kaikkea. Minä sitten sanoin, että minä olin kiltti potilas ja tein, mitä minulta pyydettiin, koska halusin vain mahdollisimman pian kotiin. Siihen Salla sanoi, että hän onkin sen luonteinen että osaa pitää puolensa. En sanonut siihen mitään, mutta ajattelin, että tuo ei kyllä ole mitään itsesuojelua, vaan yksinkertaisesti riidanhalua. Eivät ne hoitajat ole sairaaloissa kiusatakseen potilaita, joten miksi heitä pitäisi kohdella huonosti? En vain ymmärrä...

Olen saanut vähän korjattua rytmiäni jo, vaikka edelleen on vaikea nousta aamuisin. Ja taas on ikävä Jaskaa.