perjantai, 14. helmikuu 2020

Mielen huojuva torni

Tänään oli sitten viimeinkin terapia. Sain purettua asioita siellä ja terapeutti sympatisoi ja sanoi ymmärtävänsä hyvin sen, että minusta tuntuu kurjalta, että Lester ei asu enää siinä 300 metrin päässä, koska tuohan se turvaa, kun voi ajatella, että lähellä asuu kivoja ihmisiä vaikkei heitä näkisikään. Tuo oli yllättävä asia, koska en voinut edes kuvitella, että joku pitäisi epätuomittavana sitä, että Lesterin muutto tuntuu minusta pahalta. Mutta ihan kiva, niin nyt ei tarvitse tuntea siitä ihan niin suurta syyllisyyttä.

Lisäksi terapeuttini sanoi, että varmaan tiedän, että tässä ei kuitenkaan ole loppujen lopuksi kyse Lesteristä, vaan siitä minun lapsuudenajan traumastani. Ja että varmasti se, että olen ollut erittäin stressaantunut viime aikoina on pahentanut tilannetta etenkin kun sen yhdistää siihen, että tämä viikko on ollut muutaman hullun kiireisen viikon jälkeen rauhallisempi, mikä on klassinen tilanne, jossa minä kriiseilen, kun kiireen jälkeen normaali arki saa olon tuntumaan ihan tyhjältä.

Teapeuttini kuitenkin sanoi, että hyvä että tunnistin sen, että ylireagoin. Hänellä ei kuitenkaan ollut antaa mitään uusia keinoja sen äärettömän pahan fiiliksen karkottamiseen. Hän sanoi vain, että se mitä olen tehnyt kuulostaa hyvältä ja että sen lisäksi pitää muistaa pitää huolta itsestään syömällä ja nukkumalla. Se oli todella lannistavaa ja aloinkin siellä vain itkeä. Koen suureksi saavutukseksi sen, että sain vähän selitettyä, miksi koen tarvitsevani jotain uusi keinoja hallita sitä ylireagointia. En sanonut sitä suoraan - että tällä viikolla se minun ylireagointini on aiheuttanut niin pahan olon, että olen halunnut kuolla - mutta terapeuttini kyseli tarkentavia kysymyksiä ja sitten minun tarvitsi sanoa oikeassa kohtaa vain "joo".

Se kuulostaa niin tyhmältä, että hävettää kirjoittaakin siitä, kun tuntuu, että tällainen reagointi on melkein malliesimerkki siitä, mitä voisi kutsua ylidramaattiseksi teiniangstiksi. Tiedän, että se ei ole sitä ja että siellä on se trauma taustalla ja että oikeastaan kyse ei ole Lesteristä, mutta vaikka miten jankuttaisin sitä, en voi olla ajattelematta, että jos jotkut muut ihmiset tietäisivät tästä ylireagoinnistani, niin varmasti he nauraisivat, varmasti he pitäisivät minua ihan käsittämättömän säälittävänä ja kypsymättömänä ihmisenä, jonka tarvitsisi ottaa itseään niskasta kiinni ja lakata pelleilemästä. Se pahentaa tilannetta entisestään, kun en minä itsekään vain voi hyväksyä, että tällaisesta asiasta tuli minulle niin paha olo. Terapeuttini yritti sanoa, että minulle olisi hyödyllistä hyväksyä se tunne ja yrittää kyetä tuntemaan sympatiaa itseäni kohtaan, mutta se on todella vaikeaa, enkä oikeastaan edes halua yrittää. Haluaisin vain niin paljon tuntea tunteita normaalisti, reagoida asioihin niihin sopivalla tavalla, joten kun huomaan, että ylireagoin ja että se hirveä olo alkaa vallata alaa, minua turhauttaa ihan hirveästi se, että en asian tiedostamisesta huolimatta pysty tekemään korjausliikettä, joka poistaisi sen pahan olon tai laskisi sen edes siedettävälle tasolle. Olen vihainen itselleni siitä, että sekä mieleni että ruumiini tuntuvat pettävän minut silloin ja olen vain äärettömän pettynyt siihen, että en pysty parempaan.

Minulla on parempi olo nyt jo, mutta jotenkin olo tuntuu vähän niin kuin flunssan jälkeen, kun kuume on jo poissa, mutta olo on edelleen heikko. Minulla ei aktiivisesti ole enää se hirveä olo päällä, mutta huomaan, että kaikki on jotenkin pinnassa ja olen jotenkin todella herkässä mielentilassa. Välillä tulee ahdistuspiikki, kun mieleen tulee joku ajatus, mutta sekään ei nouse enää niin korkeaksi kuin aikaisemmin. Yläkerran naapurissa on bileet, mikä on tällä hetkellä se ahdistavin asia. Ei se sinänsä haittaa, eikä melu ole mitenkään ärsyttävä, mutta se tasainen musiikki ja puheensorina tuntuu jatkuvalta muistutukselta siitä, että nyt on perjantai-ilta ja että minä olen yksin kotona, kun muut ihmiset pitävät hauskaa keskenään. Se saa olon tuntumaan tyhjältä ja yksinäiseltä. Ja se puolestaan saa ahdistuksen taas nousemaan.

En ole yrityksistä huolimatta saanut nukuttua kunnolla tällä viikolla. Pyörin vain sängyssä ja kun saankin nukahdettua, hetken päästä herään ja sitten taas ahdistaa, enkä saa enää nukuttua. Huomenna ei tarvitse herätä säädylliseen aikaan, niin otin rauhoittavan, niin ehkä saan pakotettua itseni nukkumaan. Sain tehtyä koodausharjoituksetkin ja nyt se meidän tehtäväohjaaja on viimeinkin tarkistanut niitä aikaisempien viikkojen tehtäviä ja jos sain nyt oikein ne tämän viikon tehtävät, jotka palautin, prosenttini pitäisi olla 92,5%. Se on erittäin hyvä, mutta minua edelleen stressaa tulevat harjoitukset ja tentti. Ja avasin idioottina työkoneenkin ja siellä oli sähköpostimuistutus, että pitäisi suorittaa etiikkaan ja lainmukaiseen toimintaan liittyvä kurssi, niin ehkä teen sen nyt näillä samoilla silmillä, niin sitten on sekin tehty.

Huomenna leffaan (Birds of Prey) ja ehkä haen kiinalaista.

keskiviikko, 12. helmikuu 2020

Loquor meae menti (puhun mielessäni)

Tänään on tosi paska päivä. Tai se paskuus jatkuu eilisestä. Kyse ei ole vain Lesteristä - vaikkakin hän ja se hänen typerä muuttonsa olikin se, joka laittoi tämän kaiken liikkeelle - vaan olen tänään itsereflektoinut asioita ja huomannut, miten paljon oikeastaan käytän kaikenmaailman kuvitelmia stressin hallintaan. Tänään olen yrittänyt lopettaa sitä, koska se, miten voimakkaasti se Lesterin muutto vaikutti minuun tuntui jotenkin pelottavalta. Se tuntui suorastaan siltä, että maailma loppuu, mikä on ihan idioottimaista, koska sillähän ei ole suoraan mitään vaikutusta minuun.

Tänään olen miettinyt, että kyse on siinäkin siitä, että koska harrastan kaikenlaisia kuvitelmia kaiken aikaa, jossain vaiheessa tietyt tilanteet tai maantieteelliset paikat laukaisevat tietyntyyppiset kuvitelmat, jotka sisältävät vanhoja tuttuja teemoja. Esimerkiksi kun menen siihen lähikauppaani, kuljen sen talon ohi, jossa Lester asui (ja jossa Arrow asuu kai edelleen), jolloin siinä kohtaa mielessä pyörähtää käyntiin jonkinlainen skenaario, joka sisältää ehkä Lesterin (tai Arrown) ja sen, miten ehkä törmään häneen ja miten pysähdytään ehkä juttelemaan ja mitä hän ehkä sanoisi ja mitä minä sanoisin, jne. Tuollaiset kuvitelmat rauhoittavat, koska ne harhauttavat keskittymiseni siitä ankeasta oikeasta elämästä johonkin muuhun.

Mutta nyt mietin, että minä olen kiintynyt liikaa niihin kuvitelmiin. Olen tottunut harhauttamaan itseäni jatkuvilla kuvitelmilla ja fiktiivisillä tilanneskenaarioilla, joissa vuorovaikutan muiden ihmisten kanssa. Ei kai siinä muuten mitään, mutta tuo Lesterin muutto osoitti konkreettisesti sen, että on vaarallista sisällyttää oikeita ihmisiä ja oikeita asioita noihin kuvitelmiin, koska ne voivat muuttua. Ja kun olen tottunut sisällyttämään tietyn teeman kuvitelmiini (esim. Lester, yliopisto, joku tietty kurssi, työpaikka) ja sitten jotain muuttuukin niin, että tämä teema muuttuu käyttökelvottomaksi (paljastuu, että Lester seurusteleekin, valmistun yliopistosta, joku tietty kurssi loppuu, työsuhdettani ei jatketakaan), niin samalla romuttuvat ne kuvitelmat, joiden varaan olen tottunut tukeutumaan. Ja sitten jos yksikin näistä merkittävistä teemoista romuttuu, niin minulla on yhtäkkiä huomattavasti vähemmän keinoja stressin ja ahdistuksen hallintaan, joten sitten kun ahdistus iskee, voi olla, että se yhtäkkiä valtaakin kaiken.

Tuntuu, että tuo on jotain, mitä on tapahtunut nyt: en pysty säätelemään ahdistustani, koska se muuttoepisodista aiheutunut voimakas ahdistus pelästytti minut, minkä johdosta kielsin itseltäni kaikki Lesteriin liittyvät kuvitelmat. Ja jos olette yhtään lukeneet tätä blogia niin varmaan arvaatte, että niitä on ihan saakelisti. Eivät ne välttämättä ole edes mitään mihin liittyisi suoraan jotain romanttisia kuvitelmia, vaan ne sisältävät myös kaikenlaisia arkipäiväisiä juttuja, kuten jonkun Lesterin kanssa käydyn todellisen keskustelun "korjaaminen" mielessäni jälkikäteen. Mutta kaikki on nyt kielletty, koska tajusin, että ne ovat uhka minulle. Sillä jos en kuvittele asioita, joissa Lester on mukana, niin mikään, mitä hän tekee tai mitä saan hänestä selville ei voi vaikuttaa minuun. Koska me ei varsinaisesti vuorovaikuteta keskenämme säännöllisesti, eikä olla sinänsä osa toistemme elämää, joten mitään oikeaa menetettävää ei ole - kaikki menetettävä on vain minun pääni sisällä. Joten jos saan ne mieleni sisäiset asiat karsittua pois, voin suhtatutua häneen vihdoinkin niin kuin minun olisi aina pitänytkin suhtautua: ihmisenä, johon törmään ehkä silloin tällöin ja jonka kanssa ehkä joskus vaihdetaan muutama sana.

Eikä minun tarvitse luopua kuvitelmista ihan kokonaan. On paljon täysin fiktiivisiä asioita, jotka eivät millään tapaa pohjaa todellisuuteen, joita voin pyöritellä edelleen mielessäni. Tänään olen miettinyt pitkästä aikaa sitä typerää tarinaa, jonka idean kehitin ensimmäisen kerran 12-vuotiaana. Ja tajuan nyt myös sen, että se todennäköisesti syntyi alunperinkin palvelemaan juuri tätä tarkoitusta. Terapeuttini on tosin sanonut jo aikaisemmin, että minulla vaikuttaa olevan todella rikas mielikuvitusmaailma, joka on selkeästi tärkeä osa elämääni, ja että todennäköisesti se on yksi niitä keinoja, joiden avulla selviydyin siitä kotihelvetistä. Ja jos miettii sitä, millaista oli olla minä 12-vuotiaana, niin ehkä se selittää sen, miksi koin yhtäkkiä tarpeen kehittää monimutkaista ja ylipitkää tarinaa: minua alettiin kiusata koulussa, meidän koira puri minua silloin jo kolmannen kerran, se oli myös se vuosi, kun isäni osoitti minua ladatulla aseella ja sanoi ampuvansa jos en tottele, sekä sitä aikaa, kun tilanne kotona alkoi kiristyä ja väkivalta pahentua ja varmaan suunnilleen silloin niistä mietinnöistä, että tapahtuukohan tänään jotain, mikä eskaloi tilanteen niin, että hän viimeinkin tappaa minut alkoi tulla osa jokapäiväistä rutiinia.

Eivät ne tapetuksi tulemisen ajatukset olleet sellaisia, että ne olisivat erityisesti vaivanneet, mutta kun terapiassa ollaan nyt viime aikoina puhuttu siitä, miten jatkuvassa pelossa eläminen vaikuttaa ihmiseen, olen miettinyt, että ehkä ne olivat tuollaisina ohimenevinä ajatuksinakin merkki siitä, että... en edes tiedä. Että jotain on pielessä? Että olen jatkuvan stressin alaisena? En ole oikeastaan miettinyt asiaa paljon aikaisemmin, enkä kirjoittanut siitä täälläkään, koska kun mietin sitä nytkin, siitä ei herää mitään tunnetta. Se ajatus oli aina vain sellainen hetkellinen ajatus, joka meni ohi. Siis tyyliin: "Oho, kello on puoli kahdeksan, pitääpäs nousta, niin ehdin pestä hampaat, laittaa vaatteet päälle ja pyöräillä kouluun. Minkähän paidan laittaisin? Tappaakohan isä minut tänään? Hmm, ehkä laitan tämän paidan, jossa on Karvisen kuva. No, nyt menen pesemään hampaat. Oho, isä nukkuu vielä, pitää olla hiljaa, ettei hän suutu. Keittiössä äidin tekemä tee odottaa termospullossa sitä, että isäni herää. Tappaakohan hän minut tänään? Minä en kyllä ikinä voisi juoda teetä aamulla. No, se tarkoittaa, että saan nukkua pitempään." Jne.

Joka tapauksessa, selkeästi sille todellisuuspaolle on ollut tarvetta ja se minun tarinani on palvellut siinä tarkoituksessa hyvin. Siitä minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, vaan voin nyt harjoittaa sitä itsearmeliaisuutta ja sallia itselleni sen, että säätelen ahdistusta kuvitelmien avulla, jos se kerran mahdollistaa sen, että ahdistus pysyy sen verran hallinnassa että pystyn selviytymään jokapäiväisestä elämästä. Mutta jos voisin nytkin turvautua vain siihen tarinani fantasiamaailmaan, niin mielestäni se olisi tässä kohtaa ihanteellisinta. Siellä on kaikenlaista kuviteltavaa ja sinne voi aina luoda kaikenlaista lisää. Olenkin vuosien mittaan kasvattanut sitä ihan käsittämättömän laajaksi kaikenlaisia pieniä yksityiskohtia myöten, joilla ei ole mitään väliä tarinan kannalta. Jotkut siihen liittyvät kuvitelmat ovat huonojakin ja täysin toteutuskelvottomia. Ja sekin on ihan okei, koska eihän niiden kuvittelu tarkoita, että ne pitäisi itse tekstiin kirjoittaa. Joten kaikki tuo on vain juuri sopivaa minulle, koska vaikka mikä tahansa muuttuisi todellisessa maailmassa, kukaan ei voi ottaa sitä tarinani fantasiamaailmaa minulta pois.

Tuo käy erittäin hyvin järkeen, mutta ongelmana on vain se, että olen näköjään niin tottunut ajattelemaan kaikenlaisia oikeita ihmisiä ja heihin liittyviä kuvitelmia. Jatkuvasti tänäänkin olen saanut itseni kiinni siitä, että oikeastaan ihan huomaamatta olen alkanut kuvittelemaan jotain skenaariota mielessäni. Kun tulin yliopistolta kotiin, matka tuntui ikuisuudelta normaaliin verrattuna. Minua ahdisti ja yritin tehdä kaikkeni, etten itkisi kuin vasta kotona. Ensin ihan vielä yliopiston alueella huomasin, että mielessäni oli pyörähtänyt käyntiin skenaario, että törmään Harjoittelupaikkarohmuun, joka huomaa, että jotain on vialla ja kysyy minulta, onko kaikki okei, jolloin väistän kysymyksen, koska enhän minä voi tätä asiaa kenellekään oikealle ihmiselle selittää, minkä jälkeen hän varmaan jatkaisi kyselyä, jonka jälkeen minä ehkä tiuskaisin, että anna mun vaan olla. Ja siinä vaiheessa vasta havahduin siihen, että nyt mielessäni pyörii taas jotain oikeaan ihmiseen liittyvää, lopeta. Ja sitten taas itketti ja yritin keskittyä hengittämiseen samalla kun kävelin eteenpäin, minkä jälkeen mieleen tuli fiktiivinen skenaario, että ehkä Lester onkin seuraavan kulman takana ja tervehtii pirteästi minut nähdessään, huomaa että jotain on pielessä ja kysyy, että onko sulla Amia kaikki ihan hyvin, jolloin sanoisin, että kaikki on ihan okei, minkä jälkeen Lester varmaan kysyisi, että oletko ihan varma, kun näyttää, että sua vaivaa jokin, koska luonnollisestihan Lester yrittäisi jotenkin korjata tilanteen, koska sitähän hän aina tekee sen sijaan, että vain kuuntelisi ja sympatisoisi. Ja sitten tajusin, että paitsi että kuvittelin mielessäni taas skenaariota oikeasta ihmisestä, se oikea ihminen oli vielä Lester, joka on supertason persona-non-grata kuvitelmieni suhteen.

Tuo ehkä kuvaa sitä laajuutta ja automaattisuutta, jolla turvaudun noihin kuvitelmiin. Ja jotenkin tuo on vain todella säälittävää: kuvittelen jonkun lohduttamaan minua, koska oikeassa elämässäni ei ole ketään, joka tekisi sen oikeasti. Joten kai sen ymmärtää, että olen harrastanut tuollaista kuvittelua ja kiintynyt noihin kuvitelmiin, koska en ole kyennyt luomaan itselleni todellisuuteen mitään sellaista, mistä voisin pitää kiinni, kun tulee kurja fiilis. Mikä pahentaa fiilistä, koska tuntuu, että vuosien terapiasta huolimatta ja kaikesta yrityksestä huolimatta olen vain epäonnistunut. Terapeuttini sanoo vähän väliä, että olen mennyt hirveästi eteenpäin, mutta nyt kun mietin asiaa tältä kantilta, niin alan kyseenalaistamaan sitä väitettä. En vain ole onnistunut muovaamaan elämästäni sellaista, että se riittäisi, ja ettei minun tarvitsisi viettää 90% koko valveillaoloajasta käyden läpi fiktiivisiä skenaarioita vain selviytyäkseni arjesta. Tuo on fakta. Joten mikä se on se konkreettinen merkki siitä edistymisestäni, koska minä en sellaista näe vaikka kuinka yritän.

Joten tänään oli vaikea päivä. Tuntuu, että seuraavaan terapiakäyntiin on ikuisuus, vaikka se onkin jo ylihuomenna. Mietin jo tänään, että laittaisin terapeutilleni viestin, että kävisikö, että tulisin jo aikaisemmin, koska kaikki on tuntunut nyt ihan ylivoimaiselta ja sellaiselta, että en vain kestä, kun koko ajan tuntuu vain niin pahalta, että en kestä. Koodausharjoituksetkin menivät ihan päin helvettiä. Tällä viikolla on kahdeksan tehtävää, joista sain tehtyä harjoituksissa vain kaksi. Ja niidenkin tekemiseen meni kolme tuntia ja tarvitsin melkein koko ajan jonkun ohjaajan näyttämään kädestä pitäen, mitä minun pitäisi tehdä. Se meidän normaali ohjaaja oli todella kärsivällinen, mutta kun hän yritti selittää sitä asiaa (Javan toString, equals ja hashCode override), minä en vain tajunnut vaikka kuinka yritin. Tämän päivän paska fiilis varmaan edesauttoi tuon tilanteen syntymisessä, mutta minulla oli sen lisäksi suuria vaikeuksia hallita sitä ahdistustani, jotta olisin voinut päästä siihen luovaan mielentilaan, jossa olisin voinut hahmottaa noita älyttömyyksiä. Onneksi palautusaikaa on perjantai-iltaan asti.

Ai niin, ja se viime syksyn koodauskurssin lopputyö arvosteltiin lopultakin ja minun lopputyöni tuli hylättynä takaisin. Ilmeisesti se ei tosin ole mikään poikkeus ja sain siinä samalla siltä meidän ohjaajalta kommentit siihen, mitä puutteita siinä koodissa oli ja mihin mennessä minun pitää palauttaa korjattu versio. Kuulemma se näytti toiminnallisuudeltaan ja metodeiltaan hyvältä, ja että ainoat korjaukset liittyvät komentojen vakiointiin ja koodin tiivistämiseen. En muista kauheasti siitä lopputyöstä enää, mutta tuo ei sinänsä hermostuta, koska jo tuo tieto antaa minulle aika selkeän kuvan siitä, mitä minun pitää tehdä. Sen muistan, että mietin itsekin sitä koodin pituutta, mutta annoin sen sitten olla, kun en keksinyt mitään hyvää keinoa sen lyhentämiseen. Mutta kai isken sinne vain lisää muita metodeita sen sijaan, että tekisin asioita main-metodissa. Mikä on kyllä ihan perusperiaate koodauksessa, mutta minua ärsyttää tehdä vaikea ja pitkä erillinen metodi, jos voin tehdä sen saman asian lyhyemmin siellä mainissa. No, ei kai siinä niin kova työ ole. Harmittaa kuitenkin, että se työ ei mennyt ensimmäisellä yrittämällä läpi.

Ehkä yritän mennä tänään aikaisin nukkumaan, en saanut eilen nukuttua kovin hyvin, kun ahdisti niin hirveästi, enkä vain pystynyt olemaan itkemättä. Toivottavasti saan tänään paremmin nukuttua. Sitten enää huominen päivä ja sitä seuraava yö ja sitten onkin jo terapia, niin voin puhua tästä terapeutilleni ja ehkä hän neuvoo jotain, joka auttaa.

Vaikka jos olen ihan rehellinen, niin kai oletan, että terapeuttini sanoo, että vien asiat taas äärimmäisyyksiin ja että tämä minun yritykseni vetäytyä maailman ja muiden ihmisten vaikutuksesta on tietenkin defenssi, joka syntyi siitä, että minulle tuli joku tunne, jonka kielsin, mistä syntynyttä ahdistusta yritän hallita defenssin avulla. Ja sitten hän kysyy, että mikähän se tunne voisi olla. Se on ehkä pelko. Sanoinhan sen jo tässä kirjoituksessakin: Lesterin odottamaton tokaisu siitä, että hän muutti herätti minussa pelon siitä, että hänellä onkin tyttöystävä, ja että hän ei siis välittäisi minusta niin kuin haluaisin hänen välittävän. Tämä yllättävä tunne puolestaan pelästytti minut, koska se teki minulle erittäin selväksi sen, että välitän Lesteristä ja että hänen tekemisillään on minulle väliä. Ja se on jotain, mitä olen aina kammonnut, koska se tuntuu vain ja ainoastaan uhalta. Toki minä pidän ihmisistä ja se on kiva, mutta kai tavoitteeni on aina ollut se, että siitä huolimatta voisin olla täysin immuuni muiden ihmisten vaikutukselle. Ja siihen terapeuttini aina sanoo, että eikö se ole ihmisenä olemista, että asioilla on väliä. Ja kai se on, mutta mielelläni silti olisin immuuni.

Hmm. Olo on rauhallinen. Suhteellisen rauhallinen ainakin. Vähän nyt istuin ja tunnustelin, kuohahtaako tämä nyt aaltomaisesti taas johonkin toiseen suuntaan, mutta kai fiilis on nyt suhteellisen vakaa. Okei, ehkä ei ihan vakaa: ajattelin juuri, että minulla on ehkä vähän nälkä ja pitäisi varmaan syödä, minkä jälkeen ajattelin, että ai niin, eihän minulla oikein ole mitään, mistä voisin tehdä kunnollista ruokaa, joten pitäisi varmaan käydä huomenna kaupassa - no ehkä menen yliopiston jälkeen, kävelen siitä sinne ja ehkä törmään Lesteriin, kun kuljen hänen talonsa ohi - ai niin joo. Pitää puhua tästä kyllä vielä terapiassa. Mietin niitä kiintymyssuhdeteorioita ja epävakaata persoonallisuus häiriötä ja tuntuu, että tämä on jokin niiden sekamelska: tulkitsen Lesterin muuton hylkäämisenä (BPD), mutta se ei laukaise minussa halua takertua häneen entisestään, vaan pikemminkin vain yllyttää minua katkomaan kaikelaiset emotionaaliset yhteydet häneen (välttelevä kiintymyssuhde).

Ehkä lopetan kirjoittamisen, kun tämä ei etene mihinkään, vaikka kävisin kaikki psykologiset teoriat läpi. Ehkä tiivistän tosin vielä loppuajatukseksi, että minun ei siis pitäisi pelätä Lesteristä välittämistä - mutta toki varmaan ihan hyvä, että en pyörittele liikaa mielessäni kaikenlaisia häneen liittyviä asioita (mitä olen viime aikoina tehnyt poikkeuksellisen paljon). Ja kaivoin myös esiin sen aikaisemmin linkkaamani sivuston (Helpguide), joka listaa niitä tunnekuohujen hallintakeinoja, joten ehkä nyt menen lämpimään suihkuun, sytytän sitten yhden jouluna Natalialta saamani tuoksukynttilän ja teen sitten jotain ruokaa. Ja sitten nukkumaan.

Ehkä tämä on sitä edistymistä, että pystyn paremmin tiedostamaan omien ajatusmallieni vaikutusta tunteisiini ja käytökseeni, ja sitten jossain vaiheessa tekemään jonkin kohtuullisen korjausliikkeen? Vaikka ei sekään edistyminen kauhean hohdokkaalta tunnu, kun se tapahtuu vasta yli vuorokausi sen jälkeen kun olo on ollut ihan hirveä ja olen ollut kestämiseni äärirajoilla. Anyway, suihkuun.

tiistai, 11. helmikuu 2020

Downward spiral

Olo on ihan tärisevä ja päässä vähän heittää. Oli taas graduseminaaria ja minun piti antaa vertaispalautetta Ramonalle ja se meni ihan pieleen. Jostain syystä hermoilin ihan hirveästi ja unohdin kai hengittää, niin jossain vaiheessa huomasin, miten aloin täristä ja miten päätäni alkoi särkeä ja miten tuntui melkein, että hengästyin. Ennen kuin tuli minun vuoroni antaa palautetta minulla oli ollut ihan okei fiilis, vaikka huomasinkin tunnilla, että jotenkin en jaksanut ihan keskittyä ja oikeastaan minua ei kauheasti kiinnostanut.

Lester oli ihan Lester ja pystyin suhtautumaan häneen suhteellisen neutraalisti tälläkin kertaa. Tosin kun opettaja kysyi meiltä kaikilta aluksi "Mitäs teillä on sydämellä?", niin minä kai jotenkin alitajuntaisesti opettajan kysymykseen vastaten katsoin automaattisesti Lesteriin - joka katsoi myös minuun ja siinä tuli sellainen outo katsekontaktijuttu, joka sai minut hämmentymään ihan täysin. Kun kai katsekontakti on katsekontakti, niin miksi se tuntui niin erilaiselta kuin ne katsekontaktit meidän välillä siinä käytävällä, kun juteltiin porukalla gradujutuista? Ei pitäisi tuntua, joten ihan sama.

Myöhemmin myös menin vähän pois tolaltani, kun aivoni vetelivät taas mutkia suoriksi tulkinnoissaan, kun Lester perusteli omaa kiirettään osaksi sillä, että sanoi muuttaneensa viikonloppuna. Ei kuulemma hirveän kauas, mutta muutti kuitenkin. Minun ensimmäinen ajatukseni oli: "Se muutti yhteen tyttöystävänsä kanssa." Varmaan alle sekunnin murto-osassa tuo ajatus muuttui todeksi minun päässäni ja lannistuin niin, että teki mieli itkeä. Mikään ei sinänsä suoraan viittaa siihen, eikä mikään ole viitannut missään vaiheessa mihinkään tyttöystäväänkään, mutta tämä satunnainen muutto tuntuu merkiltä siitä, että Lesterillä on oltava tyttöystävä, jonka kanssa hän muutti yhteen, kun miksi muutenkaan kukaan järkevä ihminen muuttaisi - ainakaan tähän aikaan vuodesta ja tässä vaiheessa opiskeluja? Kun tiedän, että Lester on asunut opiskelija-asunnossa ja että hän aikoo valmistua ensi jouluna, niin jos hän muutti ei-opiskelija-asuntoon, niin hänhän häviää siinä rahallisesti, kun olisi voinut muuttaa vasta myöhemmin. Ja jos hän muutti toiseen opiskelija-asuntoon, niin sekään ei käy järkeen, kun sittenhän hän joutuu muuttamaan alle vuoden päästä uudestaan. Joten ainoa järkevä syy muutolle on, että hänellä on tyttöystävä, jota hän rakastaa yli kaiken ja josta ei halua olla hetkeäkään erossa.

Mikä lannistaa, kun nyt on taas tuntunut, että meidän välillä olisi jotain. Tokihan kaikki on vain minun tulkintaani ja minun pääni sisällä, koska missä muuallakaan minä eläisin elämääni kuin kuvitelmissani? Anyway... viime viikolla se meidän keskustelu siinä käytävällä näytti vaikuttavan häneen ja saavan hänet jotenkin poikkeuksellisen hyvälle tuulelle, ja nyt tänäänkin oli se oudon intensiivinen katsekontaktijuttu, ja lisäksi kun viime viikolla Harjoittelupaikkarohmu ilmoitti, että seuraava ryhmähengaus teemalla "jokainen tuo jotain paskaa viinaa ja kaikki maistaa kaikkea" sitten huhtikuussa (ehkä), minä ja Lester oltiin ensimmäiset, jotka oli heti messissä. Eihän sekään tarkoita mitään, mutta minä tiedän, mikä minulla on yhtenä tärkeänä vaikuttimena noista hengauksista intoiluun ja erityisesti tällä kertaa, kun onhan viina äärettömän paljon parempi tekosyy kuin muutama siideri (tai Village Tea). Toisaalta Harjoittelupaikkarohmun "viina" on toivottavasti vähän laveampi käsite kuin - you know - viina / vodka / muu kirkas väkevä alkoholijuoma. Toisaalta vaikka me Lesterin kanssa oltiin messissä, niin molemmat kyllä ilmaistiin myös se, että tämä teema on kyllä aika hirveä. Hauskahan se on ja sinänsä kyllä mielenkiintoinen, mutta mietin, että mitähän siitä tulee, että joukko opiskelijoita kokoontuu yhteen ja paitsi että porukalla juodaan "viinaa", niin myös "kaikki maistaa kaikkea" ja "pahaa viinaa", niin jo sen ajattelu saa oman oloni vähän huonovointiseksi.

Oho, Anni laittoi viestiä ja kyseli, miten minulla on mennyt niissä graduhaastatteluissa. Ihan kiva. Anni on kiva. Haastattelut on kai menneet ihan hyvin, en ole ollut niin hermostunut niissä kuin pelkäsin, joten niistä on jäänyt ihan hyvä fiilis. Eilinen oli vähän stressaava, kun jouduin menemään sinne kohteeseen yksin tekemään ne haastattelut, kun se graduohjaajani oli sairastunut. Ei sinänsä, olen kyllä toisaalta miettinyt, että mihin jotain toista ihmistä siellä tarvitaan, mutta varmaan se on osittain se, että mielellään joku vastuullisempi henkilö laitetaan minun mukaan, kun haastateltavat ovat kuitenkin sen meidän firman asiakkaita, niin että varmasti annan hyvän kuvan. Mutta kuulemma olivat päättäneet sen pomoni kanssa, että saan mennä yksin tällä kertaa, kun ne haastattelut oli jo sovittu.

Kaikki muu on vain kaaosta ja ilmeisesti mitään varsinaista suunnitelmaa haastateltavien määrästä ja jakaumasta ei ole - paitsi minulla, mutta sitä nyt ei kukaan kysy, koska minä en ole vastuussa haastateltavien valinnasta ja haastattelupyyntöjen lähettämisestä. Saan vain ilmoituksen, että seuraavaksi henkilö X, paikassa X, päivänä X - sopiiko? Kun itse olin naiivisti ajatellut sen niin, että 2 haastateltavaa ryhmästä X, 2 ryhmästä Y, 2 ryhmästä Z, jne. Mutta kaikki on nyt auki, niin pitää varmaan ensi maanantain kokouksessa lyödä nyrkkiä pöytään ja kysyä, että onko tässä joku suunnitelma jota ei ole kerrottu minulle, vai vedättekö ihan oikeasti vain hatusta näitä haastateltavia.

Tänään olisi palautettavana vielä latinan käännös - jota en ole aloittanut, mutta eiköhän se mene, kun se ei ole ihan hillittömän pitkä. Ja viestittely Annin kanssa on vienyt ajatuksia pois Lesteristä ja siitä ahdistuksestani. Joten varmaan yritän pitää samaa yllä jatkossakin: yritän olla ajattelematta Lesteriä ja yritän olla tuntematta mitään häntä kohtaan? Kun kaikki häneen liittyvä tuntuu liialta; se miten hän tuntuu katsovan minuun, miten hän tuntuu käyttäytyvän seurassani ja se, mitä kaikenlaisia tunteita se minussa herättää. Tuo muuttojuttukin - ihan selkeästi ylireagoin siihen ja minua ärsyttää, että jonkun toisen ihmisen muutoilla olisi jotain merkitystä minulle ylipäätään.

Kai siinä on sekin, että kun Lester on asunut kirjaimellisesti siis n. 300 metrin päässä, niin hän on jotenkin tyhmällä tavalla tuntunut "läheiseltä" senkin takia. Ja että käydään samassa kaupassa, jne. Nyt hän asuukin sitten jossain ihan muualla, enkä pysty yhtään samaistumaan siihen enää. Ja kun luonnollisesti kuvittelen mielessäni kaikenlaisia asioita, niin joissain kuvitelmissani on ollut mukana myös se Lesterin kämppä ihan esimerkiksi siinä merkityksessä, että kävellään jonkun porukkayhteishengauksen jälkeen samaa matkaa kotiin ja pysähdytään hetkeksi juttelemaan siihen hänen talonsa eteen. Kai tämä on se minun ongelmani: että joskus kuvitelmat tuntuvat tärkeämmiltä kuin joku mitä oikeasti tapahtuu.

Äh, teki mieli selittää vielä Nightwishin uudesta singlestä, kun kuuntelin sen ja se on se sama juttu sen kanssa kuin kaiken uuden musiikin kanssa: minä en vain saa siitä oikein mitään irti ensimmäisellä kuuntelukerralla. Mietin, että sekin varmaan johtuu siitä, että olen vain niin äärettömän muutosvastarintainen, jumiutunut omiin kuvioihini, että en vain osaa ottaa mitään uutta asiaa hyvällä vastaan. Tuntuu tyhmältä joutua kuuntelemaan yhtä biisiä miljoona kertaa uudestaan, ennen kuin osaan sanoa siitä mitään. Ihan niin kuin aivoissani olisi jotain vikaa, että en pysty pitämään mistään, mitä en osaa läpikotaisin. En edes muista siitä biisistä paljon mitään, paitsi sen, että en tykännyt ja että minun mielestäni se oli tylsä, jne. Mutta tuo on aina Nightwishin biisien kanssa, jotka sitten ajan myötä muuttuvat mestariteoksiksi, niin tuosta ensireaktiostani ei voi sanoa mitään.

Joo, kaikki ajatukseni tuntuvat jotenkin ajautuvan johonkin ikävään suuntaan, niin varmaan lopetan tämän kirjoituksen tähän, teen jotain ruokaa ja sitten aloitan sitä latinan käännöstä.

lauantai, 8. helmikuu 2020

Kone

Ugh. Tämä nyt on taas näitä päiviä. Sinänsä mitään pahaa ei ole mennyt vikaan, mutta kai tämä viikko (ja edellinen viikko...) ovat olleet niin raskaita, että pienetkin asiat ärsyttävät. Terapia ei mennyt hyvin, kun tuntuu, että kun yritän kysyä jotain neuvoja tunteideni säätelyyn, terapeuttini puhuu vain, että kun olet varmaan väsynyt ja sinun pitäisi vähän höllätä tahtia. Mutta minun mielestäni kyse ei ole tässä tapauksessa siitä, vaan jostain minun kykenemättömyydestäni suhtautua johonkin tunteeseen.

Eilen, kun tein koodausharjoituksia, tuli vastaan ongelma, jonka ratkomisessa en päässyt edes alkuun, sillä en vain ymmärtänyt tehtävänantoa kunnolla, enkä myöskään osannut entuudestaan niitä menetelmiä, joita siinä piti käyttää tai edes ymmärtänyt niitä luentomateriaaleja, joissa asia selitettiin. Niin sitten noin puolentoistatunnin vääntämisen jälkeen vain aloin itkeä, koska tuntui, että en vain tajua sitä yhtään ja suututti ja turhautti. Yritin rauhoitella itseäni ja järkeillä, että voin aina kysyä opettajalta neuvoja ja että vaikka en saisikaan niitä tehtäviä ratkaistua, minun tarvitseekin saada vain se 40% niistä koko kurssin tehtävistä tehtyä (minkä olen melkein jo tehnyt, vaikka kurssista on melkein puolet vielä jäljellä). Siitä ei kuitenkaan ollut apua, se oli kuin yhtä tyhjän kanssa. Yritin kasata itseni, epäonnistuin, itkin lisää, yritin taas kasata itseni, epäonnistuin uudestaan ja sitten itkin taas lisää. Samalla kirjoitin sille opettajalle viestiä, jossa kysyin neuvoja siihen. Kun lähetin sen viestin, rauhoituin ja varmaan noin 2 minuuttia sen viestin lähettämisen jälkeen (jossa sanoin, etten ymmärrä yhtään, mitä minun pitäisi tehdä) ratkaisin sen ongelman.

Olen huomannut tuon aikaisemminkin: kun kiihdyn, on kuin aivoni lakkaisivat toimimasta kunnolla. Noissa koodausjutuissa on käynyt useamman kerran jo se, että olen laittanut neuvonpyyntöviestin, johon opettaja ei ole ehtinyt edes vastata kun olen sen jälkeen jo ratkaissut ongelman. Mutta eilen tiedostin sen jotenkin poikkeuksellisen selkeästi, miten heti sen viestin lähettämisen jälkeen rauhoituin ja samalla aivot alkoivat toimia taas ja vaikka ajattelin vain, että suljen nyt vain tuon koodausohjelman, niin sitten tuli se minun luontainen uteliaisuuteni, joka mietti, että hmm, ehkä kokeilen vielä ottaa siitä koodista tuon ja tuon kohdan kokonaan pois ja katson mitä tapahtuu.

Mutta terapeuttini on vain sitä mieltä, että olen ylirasittunut. Eikä hän tykännyt siitäkään, että peruutin maanantain terapia-ajan, koska minulla on silloin seuraavat kaksi graduhaastattelua toisella puolella Suomea, niin en mitenkään ehdi terapiaan. Pahoittelin kyllä ja sanoin, että yritän kyllä jatkossa parhaani mukaan saada järjestettyä ne haastattelut muille päiville, mutta kun minulla on joka päivä jotain, mistä minun pitää olla poissa, niin kyse ei ole siitä, että en suunnittelisi asioita huolella, vaan yksinkertaisesti siitä, että minulla on joka arkipäivä jotain, josta minun olisi oltava poissa, joten minun on valittava niistä muille ihmisille sopivista päivistä vähiten huono. Mutta ainakaan maanantaiksi ei tarvitse tehdä läksyjä, kun olen siltä yhdeltä kurssilta siis pois.

Olin odottanut tätä päivää koko viikon, kun olin varannut sen parturiajan ja ostanut leffalipun ja jo mielessäni kuvitellut, miten kivalta varmaan tuntuukaan mennä leffaan uudella tukalla. No, lähdin sinne parturiin, olin etuajassa (tapani mukaan), joten kiersin sitä korttelia varmaan vartin, minkä jälkeen menin sisään. Siellä oli joku vieras nainen, joka katsoi minuun kysyvästi, jolloin sanoin, että minulla on varattuna aika hiusten leikkuuseen. Tämä nainen sitten vain kysyi: "Ai! Tuleeko Kaisa siis tänään töihin?" Minä olin vain hiljaa, kunnes sain sanottua jotain tyyliin: "Öööö, en minä tiedä, ainakin mulla pitäisi olla aika?" Kuulemma se parturi oli sairaana ja tämä nainen selitti, että nettiajanvaraus on laitettu kiinni, niin ei sieltä ole voinut varata aikaa. Minä sitten yritin sanoa, että ainakin minä onnistuin varaamaan ajan ja sain siitä sähköpostiin vahvistuksen ja eilen vielä muistutuksenkin.

Koko homma vain ahdisti, kun se nainen puhui minulle tästä "Kaisasta" ihan niin kuin minun olisi kuulunut tuntea hänet ja tietää hänen asioistaan (olen tavannut hänet vain kerran - edellisessä hiustenleikkuussa). Sitten lopuksi hän vielä kysyi, että onhan sulla Kaisan numero ja soitathan sille, niin saat varmasti selvyyden. Lähdin vain kotiin, enkä todellakaan soittanut yhtään kenellekään - sen takiahan minä varaan ajan netistä, ettei minun tarvitsisi puhua kenenkään kanssa puhelimessa. Joten jos olen mennyt jo paikan päälle ja puhunut jonkun naisen kanssa, joka ei missään vaiheessa pahoitellut tai sympatisoinut, vaan tuntui lähinnä pitävän minua typeränä, kun en tiennyt, että eihän se minun varattu aikani nyt vain pidä paikkaansa, niin en todellakaan aio enää käydä läpi samaa asiaa uudestaan, vaan halusin vain mennä kotiin ja olla enää ikinä menemättä sinne paikkaan uudestaan.

Se Kaisa sitten soitti minulle ja puhui hyvin tuttavalliseen sävyyn ja pahoitteli ja selitti, minkä jälkeen sanoi, että toivottavasti tulen sinne hiustenleikkuuseen sitten kun hän on palannut töihin ja että hän järjestää minulle jonkun hyvityksen, koska on todella nolona, että ei ollut huomannut perua sitä aikaani. Hoin vain, että ei haittaa, ei haittaa (vaikka haittasihan se). En tiedä menenkö sinne enää, kun aikaisempikaan kokemus ei ollut niin hyvä. Hän leikkasi hiukseni kyllä tosi kivasti ja varmaan ensimmäistä kertaa ikinä parturi on tehnyt hiuksilleni juuri sen mitä halusinkin, mutta kun hän kyseli kaikkia asioita ("Onko sulla poikaystävää? Ai miksi ei? No tänään varmaan menet uudella tukalla jonkun kanssa treffeille? Ai etkö mene, mikset? Mutta varmaan sulla on joku mies, jolle voisit laittaa viestin ja ehdottaa treffejä, niin eikö se olisi hyvä idea? Tai ainakin menet baariin ja lumoat jonkun miehen tarjoamaan sulle juoman? Ai pidät taukoa miehistä, ahaa, onko mennyt liian kovaa?") ja minulle tuli fiilis, että olin kauhea pettymys hänelle. Ja nytkin, kyllä minä ymmärrän, että oli käynyt joku virhe ja hän oli sairaana, niin ymmärrän kyllä, että tällaista käy joskus, enkä tarvitse mitään hyvitystä - pelkkä pahoittelu riitti. Kivointa olisi ollut, jos olisin saanut sen paikanpäällä niin minun ei olisi tarvinnut tuntea itseäni täysin idiootiksi siellä, kun en osannut vastata sille naiselle, että "tuleeko Kaisa tänään töihin".

Kun olisi niin kiva mennä johonkin parturiin (ilman että tarvitsee puhua kenenkään kanssa puhelimessa) ja saada tukka leikkautettua niin kuin haluan sen leikattavan ilman että minulle tulee ihan paska fiilis siitä että olen a) tyhmä, b) tylsä, tai c) molempia.

Joten nyt on sitten tänään vielä ne loput vitun koodaustehtävät ja sitten se leffa, joka tuntuu nyt enemmän melkein pakolta kuin joltain kivalta, kun pitää kai pestä itse tukka ja yrittää laittaa se, kun ei tällä parin päivän pesemättömällä ja lättänällä tukalla huvita yhtään mihinkään mennä.

Että missäköhän leikkautan tukkani, jos tuo Kaisakin on kuulemma ainakin kuukauden vielä poissa? Varmaan juuri siellä samassa paikassa, koska en vain jaksa/uskalla vetää lotolla jotain uutta paikkaa, koska luottoni partureiden kykyyn/haluun leikata tukkani juuri niin kuin haluan ei ole kovin korkealla. Ja tuo on ihan hyvänhintainen ja suht lähellä ja hän on kerran todistetusti leikannut hiukseni juuuri hyvin, niin miksi vaivautua muualle? Tukkani on nyt ollut leikkaamatta puolisen vuotta, niin eiköhän kuukausi-pari mene vielä ihan hyvin tarvittaessa. Vaikka kun se on kerrostettu, niin kyllähän se vähän ylikasvaneelta näyttää.

Äh, mutta ehkä pidän kuitenkin kiinni aikaisemmasta suunnitelmastani, että laittaudun kivasti niin että on hyvä fiilis siitä miltä näytän, menen ennen leffaa ostamaan irtokarkkeja ja sitten leffaan katsomaan pitkään odottamani leffan (Parasite). Ja teen koodaustehtävät jossain välissä loppuun, jos ehdin ja jaksan, mutta jos en, niin sitten en. Pitää vain yrittää saada myytyä tämä idea itselleni, kun nyt tuntuu taas kauhean vaikealta innostua tuosta koko suunnitelmasta yhtään millään tapaa. Ehkä yritän nukkua viikonloppuna taas vähän enemmän.

***

Kävin suihkussa (lämmin suihku tuntui poikkeuksellisen ihanalta, kai olen ollut vähän kireä tällä viikolla) ja laittauduin leffaan, kävin hakemassa irtokarkit, kävin leffassa (Parasite oli hyvä!) ja sen jälkeen tulin kotiin ja tein lisää koodaustehtäviä. Jos olen laskenut oikein, olen tällä hetkellä kerännyt tasan 90% kaikista tähän asti saatavilla olleista pisteistä koodauksessa. Olen tietääkseni kämmännyt vain yhden tehtävän (vaikka se sinänsä oli oikein, mutta en testannut sitä, enkä tajunnut, että java tulkitsee symbolin "x" tarkoittamaan kymmentä ja tulostaa siis luvun 10, eikä x-arvon referenttiä), mutta jos oletan, että olen kämmännyt toisenkin tehtävän, niin sitten prosenttimääräni on 86,66..., mikä jo oikeuttaa siihen maksimiin 4 hyvityspisteeseen tentissä (sen saa jos pisteitä on kerännyt vähintään 85%). Vaikka tämä viikko oli raskas ja minulla oli ongelmia noiden koodausharjoitusten kanssa (eikä opettaja koskaan vastannut - varmaan tosin, koska näki, että olin palauttanut sen kysymäni tehtävän onnistuneesti), minulta jäi vain yksi tehtävä tekemättä.

Mutta kun kävelin kotiin leffasta, mietin sitä tämän päivän terapiaani. Kuten yleensäkin, samaistun leffoihin hirveästi, joten leffan jälkeen olo on aina vähän... sekava. Nytkin tuntui, että dissosioin vähän kun kävelin kotiin. Olo tuntui irralliselta ja mietin, että olenko seonnut vai onko se hetki vain ainoa järjellinen hetki ja kaiken muun osan ajasta olen seonneena.

Olo meni ohi, mutta se sai minut miettimään uudestaan sitä terapiakäyntiäni. Saattaa olla, että joitain ruuveja on hieman löystynyt päässäni nyt tässä stressin alla, vaikka olenkin ollut siinä uskossa, että olen pärjännyt hyvin. Minulla ei sinänsä ole ikinä ollut mitään mania-vaiheita, eikä tämäkään varmaan sellainen ole, mutta minulla on taipumusta siihen, että stressaantuneena pystyn työntämään sivuun kaikki "turhat" asiat, kuten väsymyksen, uupumuksen, jne. ja tekemään sen mitä täytyy. En siis välttämättä huomaa lainkaan sitä, että olen oikeasti todella väsynyt - ennen kuin ajan itseni loppuun ja tulee yhtäkkinen ja totaalinen stoppi.

Joten kun mietin sitä terapiakäyntiäni, niin voi olla, että se terapeuttini yritti saada minua huomaamaan sen, mutta minä vain ärsyynnyin siitä. Aloitin siis terapiakäynnin selittämällä sen saman koodausharjoitus-itkujutun minkä tämän kirjoituksen alussa ja kysyin neuvoja siihen, miten voisin hallita sen ja hypätä kriiseilyn yli, koska kyllähän se on epäkätevää kriiseillä, kun on asioita tehtävänä. Terapeuttini kysyi heti, että miten olet nukkunut, tai että oletko ehkä väsynyt, mistä minä ärsyynnyin ja sanoin, että se ei liity siihen lainkaan, minkä jälkeen selitin, että olen ollut oikein armollinen itselleni tällä viikolla.

Sillä kun sen jälkeen kun olin viikonlopun tehnyt sitä esseetä, maanantaina tein sen melkein loppuun ja tiistaina viimeistelin sen. Se meni tosin myöhään, koska minun piti tiistaina myös hioa loppuun ne keskiviikon graduhaastattelun kysymykset ja kirjoittaa ja tulostaa tallennuslupa- ja taustatietolomakkeet. Ja kun tiistaina menin nukkumaan joskus yhden aikaan sen jälkeen kun olin tulostanut esseen (joo, tuo opettaja halusi että se palautetaan tulostettuna versiona), juuri ennen nukahtamistani muistin, että Lester oli kironnut siinä meidän sen päivän keskustelussa sitä sen opettajan itsekeksimää lähdeluettelomallia. Kun minähän olin käyttänyt vain sitä yleistä tyyliä! Joten laitoin valot takaisin päälle, avasin koneen uudestaan ja siellähän se tosiaan oli - opettajan laittama erillinen tiedosto, joka listasi mitä älyttömimmän tavan merkitä lähteet lähdeluetteloon. Joten sitten korjasin ne kaikki ja jouduin etsimään kaikki lähteet jotakuinkin uudestaan (koska hänen lähtetyyppinsä vaati myös julkaisupaikkakunnan), minkä jälkeen tulostin esseen viimeiset sivut uudestaan. Meni noin tunti ennen kuin olin uudestaan asettumassa nukkumaan. Mutta eihän uni tule koskaan heti, joten jos edellisen kerran muistan katsoneeni kelloa joskus kolmen aikaan, se tarkoitti, että ehdin nukkua noin kaksi tuntia ennen kuin kello herätti vähän ennen viittä.

Junamatkalla en saanut nukuttua, koska se minun paikkani oli ihan siinä vaunun päässä ja vaikka yleensä niilläkin paikoilla sitä penkkiä saa vähän kallistumaan siirtämällä sitä eteenpäin, tämä penkki ei liikkunut pystyasennosta millin milliä. Yritin kyllä nukkua, mutta ei siitä tullut mitään, vaan sain vain niskani jumiin. Paluumatkalla - jossa minulla oli ihmeen kaupalla TAAS se päämmäisin paikka - en edes yrittänyt nukkua, mutta jossain kohtaa vain havahduin omaan raskaaseen hengitykseeni. Tarkoituksenani oli mennä vielä yliopistolle koodaamaan, jotta saisin läsnäolopisteen, mutta oloni oli ihan hirveä. Olin kuitenkin jo aamulla harjoittanut sitä "armollisuutta" pyytämällä koodausopettajalta 12 tuntia lisäaikaa siihen tehtävien palautukseen ja olin selittänyt hänelle tilanteeni (sanoen, että tiedostan kyllä, ettei se ole varsinaisesti mikään hyväksyttävä syy). Koodausopettaja vastasi sanoen, että aikatauluni vaikuttaa sen verran raskaalta, että hän jatkoi palautusaikaani 36 tunnilla.

Keskiviikkoilta meni siihen, että söin (syöminen oli jäänyt kokonaan väliin sinä päivänä) ja nukuin. Eilen sitten kävin yliopistolla, jousiampumassa ja aloitin ne koodaustehtävät. Ja tein tämän päivän läksyt.

Joten yritin selittää terapeutilleni, että olen ollut oikein armollinen itselleni. Terapeuttini sitten sanoi vain, että eikö se, että koodausopettajakin sanoo pitävänsä aikatauluani rankkana ja antaa minulle triplasti lisäaikaa pyytämääni nähden tarkoita minulle sitä, että ehkä minulla on liian raskasta? Sanoin, että kyllä minä mietin sitä hetken, mutta en oikein sen pitempään, koska mielestäni olen pärjännyt tällä viikolla hyvin. Sitten mietin ääneen, tällä viikolla olen kuitenkin miettinyt, että ehkä minä teen liikaa, kun sen perusteella mitä olen jutellut niiden graduseminaarin ihmisten kanssa, niin vaikuttaa, että siellä itse kukin alkaa vähän hajoilla.

Kun Anni kysyi niistä kursseistani ennen tämän viikon tuntia, hän sanoi että oli harkinnut myös ilmoittautuvansa yhdelle niistä, mutta jätti sen pois, koska ei uskonut, että jaksaisi gradun lisäksi muuta nyt kevään aikana. Tunnin jälkeen kysyin häneltä, aikooko hän hakea jotain niistä meidän opettajan ilmoittamista harjoittelupaikoista ja hän sanoi että ei, koska ei aio tehdä kesällä töitä, koska uskoo, että tarvitsee lepoa rankan graduvuoden jälkeen. Lisäksi graduseminaarissa, kun käsiteltiin minun tekstejäni, Thor, jonka vastuulla on antaa minulle vertaispalautetta, sanoi, että hän ei ole ehtinyt edes avata niitä. Opettajalta ei Thorille sympatiaa riittänyt, vaan hän pyysi tätä meidän kaikkien kuullen jäämään puhutteluun tunnin jälkeen. Thorilla oli lisäksi ollut sama deadline kuin minulla viime viikolla, mutta hän oli palauttanut oman tekstinsä monta päivää myöhässä.

Tuon lisäksi myös Lester, joka on ainoa, joka ei ole suoraan myöntänyt mitään mistään väsymyksestä tai aikataulusta jäämisestä tai muustakaan, selitti siinä meidän käytävällä käydyn keskustelun aikana, että hän teki ihan minimin siihen toisen kurssin esseeseen ja että hänen tavoitteenaan on vain päästä siitä läpi. Hän selitti, miten oli lisännyt sinne hillittömän määrän kaikenlaisia kuvia, jotta olisi päässyt edes suht lähelle sitä vaadittua 12 sivun mittaa. Minä kommentoin siihen sitten, että uu, ovelaa, minkä Lester korjasi sanomalla: "Ei kun epätoivoista". Seminaarin lopussa hän sitten vielä sanoi sille meidän opettajalle, että ei todennäköisesti ehdi palauttaa sitä omaa tekstiään nyt sovittuna deadlinena, vaan pyysi muutamaa päivää lisäaikaa. Opettaja suostui siihen ilmeisesti ihan hyvillä mielin, mikä kai sai Lesterin päättämään kokeilla kepillä jäätä ja sanomaan, että häntä ei haittaa, vaikka se hänen tekstinsä käsiteltäisiin vasta sitten sitä seuraavalla kerrallakin (eli että deadlinea lykättäisiin 3 viikkoa eteenpäin), minkä opettaja tosin torppasi heti. Mutta ehkä tuo viittaa siihen, että myös Lester on stressaantunut ja hajoilee omalla tavallaan työmäärän alla, vaikka ei sitä suoraan sanokaan.

Mutta kun minun tekstini oli käsitelty silloin tiistaina siellä graduseminaarissa, opettaja kysyi minulta normaaliin tapaan, että mitä palautan seuraavaksi ja milloin, mihin sanoin, että sen lisäksi, että kirjoitan sen metodiosioni uudestaan, teen varmaankin sen tutkimukseni ensimmäisen osan ja kirjoitan siitä tulososion. Sanoin, että palautan sen heti silloin kolmen viikon päästä. En ole yhtään aikatauluttanut mitään, mietin vain sitä, miten se meidän opettaja vuodenvaihteen jälkeen sanoi, että tässä kohtaa vuotta on se hetki, kun graduprosessissa pitäisi lyödä isompi vaihde silmään ja kiristää tahtia. Tein sen jo tosin viimeksi, mutta päätin, että jatkan sillä mallilla, että pidän tahdin mahdollisimman kireänä.

Mutta nyt kun mietin asiaa ja sitä, miten terapiassa tänään terapeuttini sanoi jatkuvasti minun olevan selkeästi liian väsynyt - mitä protestoin joka kerta - niin onhan tämä minun toimintani jotenkin älytöntä. Kun kirjoitin sen esseen, mielessäni oli, että haluan siitä vähintään nelosen. Ja graduseminaarissa olen pitänyt yllä kiivaampaa tahtia kuin muut. Ja haluan tehdä kaikki koodausharjoitukset, jotta voisin saada vähintään 85% kasaan, jotta saan tentissä hyvityspisteitä, jotta saan paremman arvosanan. Ja siis graduseminaarin lisäksi minulla on tällä hetkellä myös neljä muuta kurssia, joihin liittyy luentoja ja kotitehtäviä, jne. Ja kun se graduohjaajani työpaikalla sopii niitä haastatteluja, minä en kehtaa sanoa, että kävisikö tuntia myöhemmin, niin minun ei tarvitse lähteä junalla ennen kuutta ja odottaa kahta tuntia siellä asemalla, vaan suostun vain kaikkeen. Niin ehkä - EHKÄ - minun pitäisi jossain kohtaa antaa itselleni enemmänkin löysää kuin 12 tunnin lisäaika koodaustehtävien palautukseen?

Tänään oli ainut "vapaapäiväni" kahteen viikkoon. Ja se on lainausmerkeissä, koska kävin yliopistolla, terapiassa ja tein koodaustehtäviä. Mutta huomenna minun täytyy aloittaa latinan käännöstä, minkä lisäksi minun täytyy käydä läpi ne muistiinpanoni siitä keskiviikon haastattelusta, järjestellä lomakkeet ja ottaa varmuuskopiot kaikesta mahdollisesta. Niin ja minun pitää myös lukea Ramonan teksti ja antaa siitä vertaispalautetta ensi viikon graduseminaaria varten. Ja päivittää taustatietolomake niitä maanantain haastatteluja varten ja tulostaa ne ja tallennuslupalomakkeet.

Joten kun mietin tuotakin, niin pitäisi jotenkin kokeilla höllätä jossain, mutta en keksi oikein miten. Ja toisaalta en haluakaan. Kun haluan tehdä tämän kaiken ja kaikki sujuu, niin miksi lopettaisin nyt? Mutta mietin, että ehkä minunkin pitää pitää joku kesäloma tänä vuonna, kun se jäi kokonaan väliin viime kesänä ja varmaan tämän hullun vuoden jälkeen (jos saan gradun ajoissa valmiiksi - mikä on tarkoitukseni - haalin tämän lukuvuoden aikana kasaan 80 opintopistettä!) olisi hyvä jossain kohtaa ottaa kunnon breikki sekä opiskelusta että työstä. Mutta se, mistä voisin löysätä, on se tavoitteeni, että saan vähintään nelosen joka kurssista tänä vuonna. En vain halua.

Tämä on varmaan se minun vaativa puoleni, mutta kun mietin sitä, että löysäisin vähän niitä tavoitteitani, omassa mielessäni se tarkoittaa kasvavaa uhkaa siitä, että kaikki lähtee käsistä, reputan kaikki kurssit, enkä saa gradua valmiiksi ja muutenkin kaikki menee päin vittua. Ehkä se ei ole niin, mutta pitäisi jotenkin asennoitua siihen, että minun pitää pitää huolta myös itsestäni ja että jos joku vaatiikin minulta jotain, minun pitäisi toteuttaa se oman jaksamiseni mukaan.

Ja itsensä huolehtimisesta puheen ollen... menen nyt nukkumaan, että saisin mahdollisia univelkoja pois ennen ensi viikon kurimusta.

tiistai, 4. helmikuu 2020

Tiistai-synopsis

Äh, kauhea tarve kirjoittaa nopeasti joku tiivistelmä ajatuksista ja tunteista, joita velloo pään sisällä, jotta voisin keskittyä tekemään esseen loppuun ja sen jälkeen valmistautua huomiseen gradu-haastatteluun.

Joo, oli taas graduseminaaria, joka aina stressaa minua. Tällä kertaa käsiteltiin vielä useampi teksti minulta, niin se oli poikkeuksellisen raskas kerta, mutta tuntui, että se meni ihan hyvin. Olen nyt pystynyt viime viikkoina asennoitumaan Lesteriin jotenkin järkevämmin, eikä kaikki aivotoiminta lopu kun hän on läsnä, ja se on selkeästi vaikuttanut myös siihen, miten pystyn keskittymään ja asennoitumaan siihen palautteen saamiseen ja kritiikkiin siellä seminaarissa. Lisäksi oltiin Lesterin kanssa ensimmäiset siinä luokan edessä, niin pitkästä aikaa päästiin juttelemaan ihan kasvotusten. Yliopistojutuista tosin - kuten aina - mutta oli silti ihan kiva jutella hänen kanssaan jostain. Se meni ihan hyvin. Ja oman tulkintani mukaan se meni hyvin, koska minä olin rennompi, enkä pelännyt vaikuttavani ihan tyhmältä, niin pommitin Lesteriä kaikenlaisilla kysymyksillä. Aluksi hän vaikutti vähän kireältä, mutta sitten hän rentoutui ja hymyilikin ja näytti kovasti siltä, että ei laittanut keskustelua pahakseen. Kyllä hän minultakin kysyi ehkä yhden kysymyksen, mutta lähinnä se olin minä, joka vedin sitä keskustelua. En tiedä eikö häntä kiinnosta kysyä minulta asioita vai eikö hän uskalla vai eikö se vain tule hänen mieleensä, mutta kun Anni liittyi ihan keskustelun lopuksi keskusteluun ja kysyi minulta asioita, Lester näytti kyllä kuuntelevan kuitenkin tarkasti minun selitystäni joistain äärettömän tylsästä small-talk -aiheesta (mitä kursseja minulla tällä hetkellä on), joten en kai voi täysin tulkita sitä niinkään, että häntä ei lainkaan kiinnosta?

Mutta pystyin suhtautumaan asiallisemmin, vaikkakin olen huomannut, että Lesteriin asiallisesti suhtautuminen on vaikeampaa silloin, kun me ei olla suoraan vuorovaikutuksessa keskenään. Tai siis, kun me juteltiin siinä luokan edessä, se oli hyvin sellainen kaverihenkinen, platoninen keskustelu ja kumpikin tuntui käyttäytyvän ihan vain kaverillisesti. Mutta luokassa sitten tilanne oli jotenkin vähän eri. Välillä huomaan, että hän katselee minua. Hän tuntuu tekevän sitä aika paljon itse asiassa, mikä olisi ihan fine, koska kyllähän luokassa on yleensäkin tapana katsoa toisia ihmisiä. Mutta hän tekee sen sillä lailla "salaa" ja jos saan hänet kiinni siitä, hän katsoo äkkiä muualle ja on kuin ei olisi ikinä katsonutkaan minuun. Tänään hän myös tuijotti taas paitaani kai ajatellen, etten huomaa. En tosin tiedä, tuijottiko hän paitaani sen printin takia (jossa oli kyllä oikein kiva Spiderman-logo) vai sen takia, että kyseisen paidan kaula-aukko ei ole niin pieni kuin paidoissani yleensä (monissa suosimissani paidoissa on niin pieni kaula-aukko, että minun on otettava silmälasit pois, koska muuten en saa niitä päälleni) ja sen leikkaus ja materiaali ovat muutenkin sellaisia, että ne tuovat sitä naisellisempaa puolta esiin (lue: "se paita korostaa tissejäni"). Ja se paita on valkoinen ja vaikka puen sen alle aina lisäksi valkoisen topin, käyttämäni tummat rintaliivit saattavat kuultaa aavistuksen niiden kahden valkoisen paidan läpi, mutta ei nyt mitenkään ilmeisesti.

Ja hän peilasi minun liikkeitäni taas. Toki voi olla, että meillä vaan on samanlainen tyyli rötköttää jossain luennolla, mikä selittäisi sen, että meidän ryhmästä vain meidän asennot vastaavat toisiaan, mutta kun tälläkin kertaa kun istuin jonkin aikaa ihan paikallani nojaten kyynärpäillä pöytään samalla kun nojasin pääni käsien varaan, Lester vaihtoi hetken kuluttua täsmälleen samaan asentoon. Lisäksi sitten kun nostin pääni käsieni varasta, Lester tuntui reagoivan siihen välittömästi nostamalla myös päänsä pois käsien varasta. Tämä tuntuu ehkä pieneltä asialta, mutta se on jotain, joka kiinnittää minun huomioni, koska vaikka tiedostan sen, se jotenkin kai hieman vasten tahtoanikin saa minut automaattisesti tuntemaan jonkinlaista liittolaisuutta Lesterin kanssa. Siihen liittyy kauheasti kaikenlaisia kivoja ja pörröisiä positiivisia tunteita, jotka ovat juuri niitä, jotka potentiaalisesti saavat minun pääni sekaisin ja estävät neutraalin asiallisen suhtautumisen Lesteriin. Ja sekin, jos minä katson Lesteriin ja hän näyttää huomaavan sen, niin vaikka hän ei katsoisikaan suoraan takaisin, hän selkeästi reagoi siihenkin. Ja jos en katso häneen, mutta jonnekin hänen suuntaansa (tänään hänen vieressään istuneeseen Thoriin), hän usein tuntuu jossain vaiheessa vilkaisevan minuun kuin tarkistaakseen, katselenko minä häntä vai jotain muuta. Ylipäätään tuntuu, että on monia pieniä tapoja, joilla Lester tuntuu reagoivan minun läsnäolooni, mikä on jotain mitä en ole huomannut esimerkiksi muilta meidän seminaarilaisilta.

Ylitulkitsen taas kaikkea, mutta siis pointtini on, että vaikka kuinka olisin puhumatta näistä, niin silti ne pyörivät mielessäni ja saavat aikaan kaikenlaisia tunteita, joihin minun on vaikea suhtautua. Mutta nyt kun olen kirjoittanut ne taas ylös, niin ehkä voin päästää niistä taas irti ja keskittyä taas näihin velvollisuuksiini. En ole tosin ollut kauhean stressaantunut kaikesta tästä kiireisyydestä huolimatta ja aina jos meinaa alkaa stressata liikaa, keskityn miettimään perjantaita, jolloin minulla on parturiaika varattuna, jonka jälkeen olen suunnitellut meneväni myös leffaan heti sen jälkeen, koska yleensä se tukka kuitenkin jotenkin muotoillaan näyttämään kivalta siinä leikkauksen yhteydessä, niin otan siitä nyt sitten kaiken irti.

Mutta huomenna sitten se haastattelu. Ei sekään hermostuta kauheasti, vaikka ehkä pitäisi. Olen jotenkin omaksunut siihen liittyen asenteen, että olen tehnyt kauheasti työtä sen eteen ja se liittyy graduuni, joten aihe on minulle todella tuttu, minkä lisäksi minulla on vielä tarkkaan muotoiltu kysymyspatteristo valmiina. Ja olen testannut kaikki nauhoitusjutut sun muut, niin en vain usko, että kaikki voisi mennä ihan täydellisesti pieleen vaikka jotain mutkia tulisikin matkaan.

Ah, juuri sopivasti uuni ilmoittaa, että kanan pitäisi olla valmista, niin ensin syön ja sitten syvennyn taas velvollisuuksiini. Tuntuu kyllä paremmalta nyt kun sain tämän kaiken ulos.