lauantai, 24. elokuu 2019

Moth to the flame

Ääh, loppuviikko ei mennyt niin hyvin kuin alkuviikko. Töissä se minun hieno projektini vain lykkäytyy lykkäytymistään, kun insinöörit eivät saa mitään aikaiseksi. Minulla on nyt deadline: Kahdeksan viikkoa, niin ohjeen pitää olla valmis sisäiseen auditointiin. Pääsen kuitenkin aloittamaankin sitä vasta kahden viikon päästä, koska ne insinöörit ovat päättäneet, että he ovat oikeita ihmisiä päättämään sisällön, muodon ja järjestyksen, mutta eivät tietenkään ole siitä keskenään samaa mieltä. Ja joku jää lomalle ja joku vaihdetaan eri hommiin. Ja sitten minulle tulee jäämään noin 6 viikkoa aikaa tehdä se. Mikä olisi ihan siedettävä määrä, mutta jos miettiin, että suunnitelmani on tehdä töitä vain yksi täysi päivä viikossa ja ehkä joitain etätunteja päälle, niin minulle jää reilu viikko aktiivista työaikaa tehdä se. Protestoin tästä vähän sille yhdelle graafikolle, joka ei ehtinyt hoitaa sitä aloitusta tällä viikolla, vaikka jäi nyt lomalle, mutta hän sanoi, että hän ei ole yhtään huolissaan ajan riittävyydestä. No ei varmaan, koska hänen ei täydy tehdä sitä ohjetta! Ja koska olen nyt tällä hetkellä tuon työryhmän ainoa humanisti, minun on vaikea pitää puoliani - saati sitten sanoa, että kuulkaa tämä on se minun ala, mitä jos minä päättäisin sen ohjeen järjestyksen ja muodon.

André on liittynyt minun ja Arrown joukkoon töissä, koska hän aloitti juuri vuoden komennon kyseisessä firmassa. Se on kai ihan fine, ja ehkä siellä on sitten joku humanistituttu aina välillä, jos jatkan syksyllä ja Arrow tekee korkeintaan jotain satunnaisia juttuja. Mutta jotenkin tuon oman projektinikin lisäksi tuo työpaikan byrokratiaviidakko on ärsyttänyt, kun olin yhdessä toisessakin kokouksessa, jossa puhuttiin ja puhuttiin varmaan melkein kaksi tuntia kolmen eri maan edustajien kesken, mutta mitään ei saatu oikein aikaan. Mutta niin kuin yksi kiva insinöörinainen töissä sanoi, tuohon on vain totuttava, koska sellaista se siellä on ja sen täytyy riittää, että itse tekee parhaansa siinä, mitä pystyy tekemään.

Natalia on mennyt kihloihin. Hän ei ole vielä virallisesti julkistanut sitä, mutta sormukset on jo hankittu ja minäkin sain arvioida kasaa potentiaalisia kihlauksenjulkistuskuvia. Olen päättänyt olla iloinen Natalian puolesta ja sanoinkin, että kun hän ja se hänen insinöörikihlattunsa tulevat lomalta, minä mielelläni tarjoaisin heille kihlajaisdrinkit jossain. Tiedän, että tämä on Natalialle tärkeää ja haluan, että hän kokee, että minä tuen tätä hänen päätöstään täysillä. Vaikka kyllä minä mietin, että okei, he ovat nyt seurustelleet vähän alle neljä kuukautta ja asuvat jo yhdessä ja ovat kihloissa. Mutta on hienoa, että Natalia on kihloissa, koska tätä päivää hän on aina odottanut.

Heillä ei tosiaan ollut eilen aikaa niille drinkeille, koska he lähtevät nyt ulkomaille, joten koska minulla ei ole nyt täksi viikonlopuksi mitään muuta suunniteltuna kuin a) Spider-Man -leffa b) pyykkäys ja c) kylpyhuoneen hyllyjen kiinnitys takaisin seinään, tunsin oloni jotenkin... tylsistyneeksi. Laitoin sitten viestiä Harjoittelupaikkarohmulle ja kyselin häneltä tylsiä ja epätärkeitä asioita ("Niin onko sulla nyt palkatonta vapaata, vai katko harjoittelusopimuksen ja jatkon välillä", "Mitä opintoja sulla on nyt syksyllä") ja kun hän ei itse ehdottanut, että hei tehdään jotain, niin minä sitten kysyin häneltä, että koskas me nyt sitten pelataan sitä Taru Sormusten Herrasta -korttipeliä.

Me ei tosiaan olla viestitelty keskenään mitään sen jälkeen kun silloin kuukausi sitten Harjoittelupaikkarohmu ehdotti myöhään perjantai-iltana, että tulisin hänen kämpälleen pelaamaan sitä korttipeliä, jolloin minä kiersin sen ja monta muutakin vastaavantyyppistä ehdotusta. Sovittiin, että ensi viikon lauantaina. Hän sanoi, että hänen on pitänytkin ehdottaa sitä, mutta että hän oli "jotenkin unohtanut". Se viestikeskustelu oli jotenkin... sillä lailla vähän vaivaantunutta, mutta hän haluaa ilmeisesti nähdä minut ja minä hänet, niin ehkä kyse on vain siitä, että kun tämä on nyt ensimmäinen kerta, kun tulen hengaamaan kenenkään meidän ryhmäläisen kanssa kaksistaan vapaa-ajalla ilman mitään pakottavaa syytä. Ja onhan se kai vähän vaikeaa siirtyä siitä "tullaan toimeen, koska opiskellaan samalla kurssilla / ollaan samalla alalla / ollaan samassa työpaikassa" -tyyppisestä mentaliteetistä enemmän ihan kaveriksi.

En tiedä vieläkään, näkeekö Harjoittelupaikkarohmu minut ihan vain kaverina, saati sitten, että olisin ihan varma siitäkään, mitä itse ajattelen. En tunne häneen samanlaista vetoa kuin Lesteriin tai kuin tunsin Koodariopettajaan, enkä halua aloittaa minkäänlaista suhdetta hänen kanssaan. Tuon pitäisi olla ihan tarpeeksi ratkaisemaan pähkäilyni, mutta ajatuksessa, että joku normaali ja kunnollinen ja ihan kiva mies voisi olla kiinnostunut minusta... Siinä on jotain, joka vetää minua puoleensa. Selkeästi se on huono idea, selkeästi se on vähän jopa moraaliton asia, mutta jotain siinä on. Pitäisi ehkä puhua tästä terapiassa, mutta en tiedä, miten saisin sanottua, että olen vain tässä suhteessa henkisesti niin "helppo", että jos joku kiva ihminen tekee jotain, josta voisi tulkita jotain kiinnostusta, minä olen vain myyty. Ehkä se on siksi, että se on oikeastaan ainoa tapa olla kosketuksissa oman naiseuteni kanssa? Tai oikeastaan ainoa HYVÄKSYTTÄVÄ tapa: minä olen ihan viaton, nämä nämä miehet vain viettelivät minut, vaikka en oikeasti edes pidä heistä.

***

Otin torkut ja kävin leffassa ja nyt viestittelen taas Harjoittelupaikkarohmun kanssa. Ja nyt Nataliakin on jo virallisesti julkistanut kihlauksen. Mutta joo, kun olin leffassa, Harjoittelupaikkarohmu laittoi viestin, että haluaisi pelata sitä TSH-peliä jo nyt ja sen jälkeen ollaan viestitelty Pokémonista ja leffoista ja peleistä ja... no vähän kaikesta. Se on ihan kivaa. Ja nyt kun mietin tuota mitä kirjoitin aikaisemmin, niin torkkujen jälkeen minulla oli ihan eri fiilis. Harjoittelupaikkarohmu on hieno kaveri ja nimenomaan kaveri. Voin kyllä olla sen verran aikuinen, että jätän omat halutuksi tulemis -mielikuvitusfantasiani kotiin ennen kuin lähden ensi lauantaina pelaamaan sitä Taru Sormusten Herrasta -peliä.

Ehkä nyt kun harjoittelu virallisesti loppuu ja Arrow ei jatka kuin korkeintaan joskus pienissä (etä?)projekteissa, Harjoittelupaikkarohmu valtaa takaisin ykköspaikkansa minun luottohenkilönäni. Mutta tuntuu kyllä, että haluaisin joskus syksyn aikana ehdottaa Arrowlle, että mennään joskus samaan aikaan syömään yliopistolla. En tiedä. Tai ehkä alan tulla läheisemmäksi Thorin, Lesterin, Annin ja Ramonan kanssa, kun he kuitenkin tulevat olemaan siellä samassa graduseminaarissa koko vuoden?

Mutta odotan kyllä innolla tulevaa lukuvuotta. Kunpa se nyt vihdoinkin jo alkaisi. Vaikka menenkin fyysisesti työpaikalle ensi viikolla vain kolmena päivänä, veikkaan, että viikko saattaa tuntua aika pitkältä. Äh, kohta pitää mennä nukkumaan, koska tänäänkin heräsin spontaanisti jo vähän ennen kuutta ja kai se on hyvä, etten sotke ihan kokonaan rytmiä, niin ensi viikkokin menee vielä jotenkin.

tiistai, 20. elokuu 2019

Lose control

Tänään oli ihan hyvä päivä, vaikka viikonloppu ei mennytkään niin hyvin. Ei sillä, ei viikonlopussakaan varsinaisesti ollut mitään vikaa, mutta fiilis oli ei-niin-hyvä. Olin parturissa, siellä, mitä Arrow oli suositellut minulle ja hän oli todella kiva ja teki tukalleni juuri sen mitä halusinkin. Mutta. Mietin, että menenkö sinne kuitenkaan jatkossa, kun minulle tuli siellä ollessani sellainen fiilis, että olen äärettömän tylsä ja pettymys asiakkaana. Se parturi puhui todella paljon ja vähän ehkä liian henkilökohtaisiakin juttuja, ja onnistui osumaan ainakin kerran minulle vähän arkaan paikkaan. Hän kysyi, että mitä aion tehdä sen hiustenleikkuun jälkeen, että jos hän laittaa tukkani oikein kivaksi, niin ehkä menen vaikka treffeille sitten illalla. Sanoin vain, että no joo, en varmaan mene, mihin hän heti tarttui että ai miksi en. Kun sanoin ympäripyöreästi, että pidän vain taukoa miehistä tällä hetkellä, niin sen parturin ensimmäinen kommentti oli, että ai onko mennyt liian lujaa.

Ei hän tarkoittanut tietenkään mitään pahaa, mutta kai nyt on vain sellainen kausi, että nuo miesjutut tuntuu jotenkin kipeiltä. En tiedä onko se enimmäkseen Koodariopettajasta johtuvaa vai mistä, mutta jotenkin olen herkkä ajattelemaan, että kukaan mies ei tule ikinä olemaan minusta kiinnostunut sillä tavalla kuin haluaisin, että minusta ollaan kiinnostuneita. Niin kun se parturi kysyi, että ai miksi et mene treffeille tänään, niin melkein teki mieli alkaa itkeä ja sanoa, että kun kukaan ei halua minua.

Käytiin tuota läpi terapiassa ja terapeuttini nosti uudeksi tavoitteeksi sen, että minun pitäisi oppia pääsemään paremmin kosketuksiin oman naiseuteni kanssa. Kerroin hänelle (jostain syystä) Korpinkynnestä ja siitä, miten silloin talvella olin silloin yhtenä huonona päivänä yrittänyt epämääräisesti iskeä häntä ja että sen kesäisen yhteishengauksen jälkeen hän oli tuntunut rikkovan yleistä sanatonta sopimusta siitä, että kukaan ei jää kaksistaan kenenkään kanssa yhteishengauksen päätteeksi. Kun kirjoitin siitä silloin tänne, sanoin toivovani, että terapeuttini parantaisi minut näiltä suuruudenhulluilta ajatuksiltani, että ehkä Korpinkynsi olisikin kiinnostunut minusta ja jäi siksi. No, ei se mennyt ihan niin, vaan terapeuttini vain lisää vettä myllyyn sanomalla, että no eiköhän se ole ilmiselvää, miksi joku mies jää jonkun naisen kämpälle kaksistaan keskellä yötä. Kun sanoin, että ei Korpinkynsi edes yrittänyt mitään, silitteli vain rottiani ja oli ihan ihmisiksi, niin terapeuttini sanoi, että miehet nyt vain tarvitsevat niin paljon rohkaisua naisten puolelta ennen kuin tekevät mitään, niin ehkä Korpinkynsi toivoi, että kun oltaisiin kahden, minä yrittäisin ehkä iskeä häntä taas. Mutta kun niin ei käynyt, niin sitten hänkään ei tehnyt mitään, vaan lähti sopivan ajan kuluttua.

Sain myös ehkä vastauksen siihen, mitä olen miettinyt tämän asian suhteen. Terapeuttini kysyi minulta, että pidänkö minä Korpinkynnestä ja mietin asiaa ja lopulta vastasin, että varmaan en tarpeeksi. Terapeuttini sanoi, että todennäköisesti Lester on edelleen minun mielessäni niin paljon, että en pysty keskittymään muihin ja että se on ihan okei.

No, tänään sitten bondattiin taas Arrown kanssa. Se lähti jostain ihan tyhmästä lipsautuksesta (vai oliko se lipsautus?) kun sanoin, että pitäisi järjestää joku Back to School -hengaus ja sopia ennen päivämääräehdotusta kaikkien kivojen kanssa joku kaikille sopiva päivä. Arrow tarttui siihen heti, että ai kivojen kanssa, ketkä on sitten niitä vähemmän kivoja. Puhuin itseni siitä ulos ilman että minun tarvitsi vastata ja sain Arrown myöntämään, että hänestäkin tuntuu siltä, että joo, kaikki on kivoja, mutta että jonkun poissaolo hengauksista harmittaa enemmän kuin jonkun toisen. Sitten käänsin kysymyksen ympäri ja kysyin, että mitäs mieltä sinä, Arrow, olet, keiden poissaolo hengauksista harmittaa sinua vähemmän kuin muiden. Arrow on niin huippu. Ja koska hän on myös kielenopiskelija ja selkeästi osaa arvostaa samanlaisia asioita kuin minäkin, hän puhui puolestaan itsensä ulos vastaamisesta ja käänsi kysymyksen taas minulle.

Se oli hauskaa. Kun kumpikin selkeästi halusi tietää, mitä mieltä toinen oli, mutta kumpikaan ei halunnut olla ensimmäinen, joka sheidaa kanssaopiskelijoita. Minä sitten päätin, että okei, minä vain vastaan siihen, koska muuten siitä ei päästä mihinkään. Sanoin sitten, että Jyn, André ja Kovaääninen tyyppi ovat sellaisia, että ei haittaa, jos he eivät ole ihan joka kerta mukana. Arrow puolestaan sanoi, että hän on bondannut kyllä Andrén kanssa, mutta että on samoilla linjoilla Jynin ja Kovaäänisen tyypin kanssa. Ei siksi, että he eivät olisi kivoja ihmisiä, vaan että henkiset energiatasot eivät vaan ihan kohtaa. Ja hän ei myöskään liiemmin välittänyt Thorista, mikä on kyllä ymmärrettävää, sillä keväällä yhdessä hengauksessa Thor puhui pitkään siitä, että mikä se seksuaalivähemmistöjen FUNKTIO maailmassa on, koska hän ei keksi mitään hyvää syytä heidän olemassaololleen.

Ja ilmeisesti Thor on yrittänyt iskeä suunnilleen kaikkia meidän ryhmän naisia. Se ei ole niin kiva, kun ottaa huomioon, että minua lukuunottamatta kaikki muut naiset on olleet varattuja koko sen ajan, kun hän on tuntenut heidät. Meni vähän juoruilun puolelle siis, mutta juoruilu jotenkin tuntuu kehittävän sellaista aseveljeyttä. Ja koska tunsin yhteenkuuluvuutta Arrown kanssa, mainitsin sen Korpinkynnen iskemisjutun. Vähän naamioin sen vitsiksi sanomalla, että oli huono päivä ja vähän avasin sitäkin, että se oli toisaalta reaktio siihen, miten Korpinkynsi on aina niin zen ja rauhallinen ja positiivinen, joten minä halusin testata, että missä Korpinkynnen kynnys tulee vastaan, miten minä saisin hänen seesteisyytensä järkkymään. Sanoin kyllä myös, että se oli hyvin downplayed iskeminen, mutta että jos Thor ollaan tuomitsemassa samasta rikkeestä, niin minäkään en ole ihan viaton.

Arrow suhtautui siihen todella hyvin ja sanoi ensiksi heti hyvin jämäkästi, että mitä miehiin tulee, niin on olemassa paljon huonompia miehiä kuin Korpinkynsi ja että minun ei pitäisi kuitata päätöstä iskeä häntä vain huonolla päivällä. Sitten hän sanoi, että on ihan eri asia vähän flirttailla jossain pubissa jollekin kuin että tekstailee semi-epäilyttäviä viestejä jollekin naiselle, jonka tietää olevan parisuhteessa. Sitten hän vielä lisäsi, että minä en sentään käy kaikkia meidän ryhmän miehiä yksitellen läpi. En sanonut oikein mitään, koska Lester. Toisaalta haluaisin kertoa Arrowlle Lesteristä, koska uskon tämän kesän jälkeen, että Arrow ymmärtäisi sen, miten vaikea tuo koko juttu on. Toisaalta, Arrow ja Lester on edelleen kavereita ja asuvat samassa talossa ja todennäköisesti me jossain vaiheessa hengataan taas porukalla, niin se olisi kiusallista.

Lisäksi mietin sanontaa NCIS-sarjasta. Se meni jotenkin niin, että jos sinulla on salaisuus, niin paras tapa pitää se, on olla kertomatta siitä kenellekään. Toiseksi paras tapa on kertoa yhdelle ihmiselle. Kolmanneksi parasta tapaa ei enää ole. Joo, olen kertonut Lesteristä useammalle kuin yhdelle, mutta meidän porukasta vain Harjoittelupaikkarohmu tietää siitä. Jos kertoisin myös Arrowlle, niin jos lasken itseni mukaan, niin sitten meidän porukasta 1/4 jo tietäisi asiasta, joten olisiko se enää mikään salaisuuskaan? Enkä halua, että asiasta tulee mikään yleinen tieto. Kai vieläkin haluan sanoa itselleni, että järkeilen sen tunteen pois, mutta olen nyt yrittänyt tehdä niin viimeiset 10 kuukautta, eikä menestys ole ollut kovin kummoinen. En vain tällä hetkellä näe mitään muuta varteenotettavaa vaihtoehtoa tuolle näennäisen turhalle yrityksellekään.

Ehkä terapia auttaa tässä, vaikka jotenkin hirvittää ajatella, että minun pitäisi päästä kosketuksiin oman naiseuteni kanssa. Pystyn jo nyt näkemään, että se ei tule olemaan yhtään helppoa. Toisaalta sitä sivuttiin jo hieman, että kyse voi olla osittain siitä, että minun on vaikea luottaa ihmisiin, koska en ole saanut sellaista emotionaalista tukea perheeltäni kuin olisin tarvinnut. Näen kyllä oikein hyvin, miten se käy järkeen ja olen itsekin miettinyt sitä. Tai siis, olen miettinyt, että sinänsä pystyn yhdistämään nuo kaikki naiseuteen liittyvät asiat jollain lailla heikkouksiin liittyviksi ja siksi minun mielessäni naisellisuus tarkoittaa sitä, että minä en itse ole se, jolla on silloin kaikki langat hyppysissäni. Tai siis ihan vaikka se, että joku mies avaa minulle oven sillä lailla, että päästää minut siitä ensin ja vasta sitten menee itse. Varmaan järkeilyni kuulostaa typerältä ja sitä se varmaan onkin, mutta minusta tuntuu, että tuollaisessa tilanteessa miehet yrittävät jotenkin pelkistää minut "vain" naiseksi - heikoksi ja epäitsenäiseksi olennoksi, jolle ovikin tarvitsee avata valmiiksi.

Joo, se kuulostaa äärettömän typerältä ja yliampuvalta, mutta antakaa kun selitän vielä vähän lisää. En ajattele, että kyse olisi oikeasti mistään valtapelistä, vaan uskon, että nämä miehet vain vilpittömästi haluavat tehdä jotain, josta uskovat minun ilahtuvan edes hieman. Mutta minulle on niin vaikeaa, että ihmiset tekevät asioita vain ja ainoastaan minun vuokseni. Tietysti nämäkin oven avaavat ihmiset varmaan saavat siitä oven avaamisesta sillä lailla hyvän mielen kuin minäkin saan kun itse avaan oven muille (joo, olen kaksinaismoralisti), mutta muutenhan se on tavallaan vain heiltä pois. Tiedän tämän, joten luulisi, että osaisin ajatella sen niin, että kun annan jonkun avata minulle oven, heille tulee siitä parempi fiilis, mutta en pääse ikinä sinne asti.

Olen tottunut tekemään asiat itse, silloinkin kun en olisi missään nimessä halunnut tai kun se on ollut jopa epäreilua, että olen joutunut selviytymään yksin. En aina ole selvinnyt kaikesta ihan ihan täysin virheittä, mutta tuntuu, että itse tekeminen on ainoa, mihin voin luottaa. Minun on tehtävä asiat itse, koska muuten minulle tulee sellainen vaivaantunut olo, kun kai ajattelen, että asiat eivät vain hoidu muuten. Enkä ajattele, että asiat eivät hoituisi ilman minun panostani sen takia, että muut eivät osaisi, vaan siksi, että muita ei vain kiinnosta. Kai se pätee näihin yhteishengauksiinkin: vaikka aina välillä tulee sellainen fiilis, että no niin nyt joku muu saa luvan hoitaa ne järjestelyt, niin jossain vaiheessa se olen kuitenkin minä, joka sotkeudun niihin järjestämisiin. Tiedän varsin hyvin miksi: olen omassa mielessäni vakuuttunut siitä, että jos minä en töki ihmisiä ja ehdota tapaamista, en tulisi ikinä enää näkemään näitä ihmisiä, koska ajattelen, että tämä kaikki on muille vain niin yhdentekevää.

Joten jos annan jonkun tehdä jotain minun vuokseni, minun puolestani, minulle, niin kai se tuntuu siltä, että jos sallin sen, niin otteeni siitä täydellisestä itsenäisyydestä ja täydellisestä kontrollista alkaisi lipsua. Tai niin kuin tänäänkin kun puhuttiin Arrown kanssa uudesta tukastani (siinä on uusi leikkaus ja uusi sävy) ja Arrown sanoi, että hänellä on itse asiassa suunnilleen sen väristä sävytettä kotona, jota hän kokeili kerran eikä tykännyt ja sanoi, että hän voi tuoda sen minulle, jos minulla olisi käyttöä sille. Ensimmäinen reaktioni oli taas sellainen paniikinomainen "ei". Kun mietin asiaa nyt jälkikäteen, niin miksi ei, kun eihän se ole Arrowlta pois, jos minä käytän loppuun jonkun sävytteen, jonka hän muuten heittäisi pois. Mutta minä saisin häneltä jotain, jonka muuten ostaisin itse, niin koko ajatus tuntuu äärettömän vaikealta.

Että ehkä sen takia minun on helpompi iskeä Korpinkynttä kuin vaikka Lesteriä: Korpinkynnen kanssa flirttaillessani kai koen, että hän on se, joka saa siitä paremman mielen kuin minä, kun taas Lesterin suhteen asetan itseni alttiiksi, koska asialla on oikeasti jotain väliä - minä toivon saavani häneltä jotain itselleni.

Äh, ehkä olen nyt analysoinut tätä taas tarpeeksi yhden päivän osalta, etenkin kun huomenna on tärkeä kokous töissä. Ensi viikko onkin sitten viimeinen varsinainen työviikko, minkä jälkeen rutiini muuttuu. Toisaalta odotan sitä, koska se tarkoittaa, että ei tarvitse herätä viideltä joka aamu eikä käyttää viittä tuntia päivässä työmatkaan, mutta toisaalta inhoan uusien rutiinien opettelua vanhan tuttuuden sijaan.

torstai, 15. elokuu 2019

Work home

Pomo on palannut lomalta ja puhuttiin jatkostani tuossa firmassa. Aikaisemmin hän oli sanonut sen pahaenteisen "en voi luvata mitään", mutta nyt hän sanoi, että toivoo, että jatkan ja että hän itse asiassa ilmoitti minut jo osaksi uutta työryhmää, joka aloittaa varmaan noin vuoden mittaisen projektin uuden tuoteintegraation parissa. Ja eilen hän lähetti sähköpostitse uuden työsopimuksen ja se on upea. Tai no, kaikki siinä on upeaa, paitsi titteli, joka on edelleen erittäin epäglamour "trainee". Palkkanikin nousee, mikä oli sinänsä yllätys, koska siitä ei puhuttu mitään. Ei se kauheasti nouse, mutta siis kuukausipalkka nousee 115€. Enhän tietenkään tule tienaamaan sitä koko palkkaa, koska teen vähemmän tunteja, mutta silti. Ja tunneiksi merkittiin max. 18 tuntia viikossa ja että siitä voidaan sopia milloin olen töissä ja miten paljon milloinkin teen tunteja. Tämä on niin uutta, kun vanhassa paikassa oli vain se, että 25 tuntia viikossa, jotka on pakko tehdä ja oikein mitään jouston varaa ei ollut. Ja itse sanoin sille pomolleni 10-14 tuntia viikossa, joten työmäärä ei toivottavasti tule olemaan ihan kohtuuton.

Jotenkin on ollut hyvä olo. Kun menin maanantaina töihin sen neljän päivän sairausloman jälkeen, oikein yllätyin, miten kivaa sinne oli mennä. Se on jotenkin niin ihmeellistä, että joo, vaikka työpaikan sijainti on ihan hirveä, niin se on muuten vain niin upea. Ilmapiiri on siellä jotenkin niin kiva ja "sivistynyt", jos näin nyt voi sanoa. Kaikki ovat asiallisia toisiaan kohtaan ja ystävällisiä ja suurin osa on vieläpä avoimia uusille ideoille. Tuntuu jotenkin kivalta jatkaa siellä, koska tuntuu, että tuo on oikeasti todella hyvä työpaikka.

Toisaalta sitten se saakelin etäisyys. Enkä edelleenkään näe itseäni muuttamaan pääkaupunkiseudulle edes opiskelujen jälkeen, joten pitäisi kai asennoitua siihen, että tämä on väliaikainen työ. Koska en pysty kuvittelemaan sitäkään, että jatkossa jatkaisin tätä rääkkiä, että minulla ei ole yhtään vapaa-aikaa paitsi viikonloppuisin. Jotenkin kuitenkin pelkään, että jumiudun tuonne ihan vain osaksi siksikin, että minä en niin tykkää uusista asioista. Ja sitten kunhan vielä entistä enemmän rutinoidun tuohon työpaikkaan, niin veikkaan, että sieltä voi olla vaikea lähteä. Mutta ehkä vuoden tai parin jälkeen löydän jonkun hyvän työpaikan lähempää? Kun nyt meidän opettaja ilmoitti yhdestä todella hyvästä paikallisesta firmasta, joka etsii harjoittelijaa ja Lester laittoi jo sinne meidän ryhmäkeskusteluun, että ei vitsi mikä upea mahdollisuus. Mutta minä en haluaisi aloittaa tämän kesän jälkeen uudestaan alusta harjoittelijana jossain uudessa paikassa.

Tietysti olen vielä niin tietämätön, että voin sanoa, että minusta tuntuu, että olen kesän aikana oppinut vaikka mitä uutta ja että haluan, että minut nähtäisiin ammattilaisena. Todella tyhmää sanoa tuo reilun kolmen kuukauden alan kokemuksen jälkeen, mutta kerrankin olen päässyt tekemään jotain, jonka tunnen osaavani ja kun olen kuunnellut monien muiden harjoittelupaikkapuheita, niin olisin varmaan täysin lannistunut niissä tehtävissä. Tuntuu, että on käynyt tuuri, kun olen löytänyt työpaikaksi firman, joka on iso ja kansainvälinen, mutta kuitenkin niin vastuuton, että jättää oikeasti tärkeitä asioita vain jonkun harjoittelijan tehtäväksi. Koska vaikka olen tykännyt tehtävistäni ja koen, että pystyn suoriutumaan niistä, välillä kyllä mietin, että mitähän ihmettä sen pomoni päässä liikkuu, kun hän nakittaa yhden kokonaisen osion uudesta, supermodernista ja todella tärkeästä tuotteesta harjoittelijan tehtäväksi ja lisäksi jättää myös koko projektin vetämisen saman harjoittelijan vastuulle. Tai siis, tämän tuotteen myyntihinta vaihtelee variaatiosta riippuen kymmenistä satoihin tuhansiin euroihin. Luulisi, että niillä hinnoilla vähän katsottaisiin tarkemmin että kuka tekee ja mitä.

Mutta siellä on paljon muitakin opiskelijoiden tekemiä juttuja ja tuoteomistajia lukuunottamatta meidän osaston keski-ikä on varmaan aika alhainen. Mistä tulee hyvä fiilis, koska se ei ole sellainen kaavoihin kangistunut paikka, vaan kaikkia jatkuvasti rohkaistaan kertomaan ideoitaan. Se on käsittämättömän upeaa ja kai tähän astisen kokemuksen perusteella ihan ymmärrettävästi ajattelin, että mikään iso firma ei voisi olla tällainen. Tosin tämä meidän yksikkö on jotenkin vielä poikkeus ja jotenkin enemmän eriytynyt niistä muista yksiköistä ja ainoa jolla on esim. omat kesäjuhlat ja pikkujoulut. Mutta tuntuu, että tämä on nyt tähän kohtaan ihan täydellinen paikka.

Olen ollut koko viikon töissä, mutta yskä ei ole vieläkään hellittänyt, vaan pari viime yötä on mennyt taas yskiessä. Ehkä se lopulta kuitenkin hellittää. Terapia oli taas eilen ja tuntuu kivalta, että on päässyt taas sinne, koska vaikka olen päässyt eteenpäin ja pystyn näkemään asiat nykyisin monipuolisemmin, terapeuttini kuitenkin aina välillä ottaa esille näkökulman, jota en ole tullut edes ajatelleeksi.

Tai siis, kun olen täälläkin miettinyt, että vihaakohan Arrow minua salaa ja on vain väkisin asiallinen, koska me tehdään töitä yhdessä. Ja olin jo vakuuttunut, että hän ei halua minusta kaveriaan, kunnes hän sillon pari viikkoa sitten kutsui minut sinne hänen lapsuudenkotiinsa jokavuotisiin bileisiin. Toki ajattelin myös, että ehkä hän vain tunsi, että hänen pitää kutsua minut ja toivoi, että en kuitenkaan tule. Mutta terapeuttini sanoi, että oletko ajatellut, että Arrow voi olla samalla lailla epävarma kuin minäkin olen ja että ei ihmekään jos hän ei ole pyytänyt minua kaveriksi Pokémon GO:ssa, kun ammun hänen ystävällisiä pyyntöjään alas. Tai siis, en edes ajatellut sitä, että heti ensimmäisellä viikolla kun olimme aloittaneet harjoittelun, hän sanoi olevansa menossa kahville Ramonan kanssa ja lisäsi sitten, että minä olen tietysti myös tervetullut. Ja minä kieltäydyin, koska en halunnut tungeksia. Ja sitten seuraava tällainen oli tuo bilejuttu, josta kieltäydyin myös. Ja minä en ole ehdottanut hänelle mitään tuollaista hengausta, joka ei olisi sisällyttänyt aina myös niitä kaikkia muitakin meidän ryhmäläisiä. Joten ehkä se on minun syyni myös osittain, että kaikesta huolimatta minä ja Arrow ei olla tultu niin läheisiksi kuin tulin vaikka Marianin ja Heinzin kanssa viime kesänä. Minulla ei vain ole mitään, mihin voisin kutsua Arrown. Ja hän on niin miellyttäjätyyppiä, että pelkään, että jos kutsun hänet jonnekin, niin hän kokisi, että hänen täytyy tulla vaikka hän ei oikeasti haluaisikaan.

En tiedä. Ehkä pitää ehdottaa hänelle, että sitten kun harjoittelu loppuu, meidän pitää mennä vaikka yksille juhlistamaan sitä, että (ainakaan minun tietääkseni) emme onnistuneet ajamaan toisiamme hulluuden partaalle kesän aikana. Tai jotain. Mutta se on jotenkin outoa, kun mehän hengataan töissä koko ajan, niin olisi jotenkin outoa, että hei, mennään johonkin hengaamaan lisää. Vaikka toisaalta se olisi konkreettinen osoitus, että minä näen hänet ainakin muunakin kuin pelkkänä työkaverina, jolle on pakko olla kiva: Arrow on ollut minun liittolaiseni ja minusta hän on huippu tyyppi ja mielelläni sosialisoisin hänen kanssaan myös vapaa-ajalla. Mutta kai se hermostuttaa minua, että jos hän ei ajattelekaan samoin. En tiedä yhtään, miten ihmiset oikeasti hankkivat ystäviä aikuisena, kun onhan tämä ihan kauhean vaikeaa. Kai vain pitäisi yrittää ottaa sellainen brittiläinen asenne, että vain oletan, että Arrow tulee jos haluaa ja sanoo, jos ei halua.

Jotenkin kuitenkin olen viime aikoina miettinyt, että todella odotan sitä, että näen Lesterin taas. Hän on ollut taas vähän aktiivisempi siellä ryhmäkeskustelussa, joten haluaisin ajatella, että se, että en ole nähnyt häntä koko kesänä johtuu vain epäonnekkaista aikatauluristikkäisyyksistä. En tiedä, mitä tunnen häntä kohtaan, mutta sen tiedän, että kun hän kertoo jotain harjoittelustaan tai mainitsee miettivänsä toisen harjoittelupaikan hakemista syksyksi, mieleeni tulvahtaa lukuisia kysymyksiä, jotka haluaisin päästä kysymään häneltä. En tiedä, mutta jotenkin oudosti koen hänet läheisemmäksi nyt kuin joskus aikaisemmin. Tuntuu jopa mahdolliselta, että laittaisin hänelle yksityistä viestiä WhatsAppissa ennen kuin alan kysyä ryhmäkeskustelussa jotain päivämääräehdotuksia seuraaville bileille, jotta voin etukäteen selvittää, että milloin hän pääsee. Koska olen tehnyt tuota Arrown kanssa koko kesän ja vähän Harjoittelupaikkarohmunkin kanssa ja tietysti myös Korpinkynnen kanssa kerran aikaisemmin. Niin ja Anninkin kanssa. Samalla sitten voisin osoittaa hänelle, että haluan nähdä hänet ilman että se olisi (ehkä) ihan läpinäkyvää iskemistä.

En tiedä. Tänään on vain ihan hyvä olo, vaikka yskittääkin ja vähän kammoan nukkumaanmenoa, kun se on usein aina niin vaikeaa, kun makaava asento tuntuu oikein yllyttävän yskimistä. Ja sitten yleensä siinä vartin jälkeen kun on saanut nukahdettua ja sinä aikana jotenkin valahdettua siitä tuetusta kohotetusta asennosta johonkin huonompaan rötkötykseen, alkaa niin paha yskä, että se johtaa hallitsemattomaan yskimiseen puoliunessa, mikä johtaa siihen, että en tajua hengittää nenän kautta, mikä johtaa siihen, että en saa henkeä, mikä johtaa siihen, että en pysty hengittämään nenän kautta, kun paniikki iskee ja alan haukkoa henkeä vaistomaisesti suun kautta, mikä entisestään pahentaa yskimistä. Ei ole oikeasti koskaan aikaisemmin ollut mitään tällaista, vaikka aikaisemminkin on ollut aina välillä pahoja yskiä. Uusi vieruskaverini töissä sanoi, että kuulostan ihan samalta kuin hän kuulosti silloin kun hänellä oli keuhkokuume, ja hän sanoi, että minun kannattaa mennä tutkituttamaan itseni uudestaan, jos yskä ei ala parantua. Jotenkin itse ajattelen kuitenkin, että tulehdusarvot eivät olleet silloin viime perjantaina koholla, niin sen on oltava jotain muuta. Mutta välillä suoraan sanottuna pelottaa, kun yöllä tulee se yskäkohtaus ja tuntuu, että en saa henkeä.

No, kello on kohta taas yhdeksän, joten pitäisi mennä nukkumaan, jotta olisi edes mahdollisuus saada se kahdeksan tuntia unta kasaan ennen aamua. Kunpa tämä yö menisi jotenkin satumaisen helposti, vaikka tällä hetkellä se ei vaikutakaan lupaavalta, kun olen näköjään tähänkin mennessä tänään yskinyt jo niin paljon, että tuntuu, että kurkku on jo valmiiksi turvonnut, eikä ilma kulje kauhean hyvin näin istuaaltaankaan. No mutta ehkä menee lopulta ohi, onhan sen mentävä.

lauantai, 10. elokuu 2019

Just breath

Olen ollut koko viikon sairaana ja päähän siihen meinaa jo hajota. Kauheasti haluaisin sanoa, että en ole koskaan ollut näin sairas, mutta varmaankin se parin vuoden takainen influenssa, jolloin olin melkein viikon 40 asteen kuumeessa oli pahempi. Mutta tämä on ollut vähän erilaisella tavalla paha. Kuumetta ei ole ollut kovin pahasti, mutta sen verran, että olo on ollut vetämätön ja väsynyt ja on kylmä ja sitten seuraavalla sekuntilla liian kuuma ja sitten jos saa nukuttua, se on sellaista sekalaista kuumehoureen tyyppistä epä-unta. Mutta en ole saanut kauheasti nukuttua, koska tähän on liittynyt ihan hirveä yskä, joten olen yskinyt kaiket yöt - ja päivät. Ääni on ihan kadonnut, mutta eipä sillä paljon kotona teekään. Tuntuu lisäksi, että yskiminen on turvottanut koko kurkun niin, että välillä on todella vaikea saada henkeä.

Se on muuten todella hirveä tunne, kun tuntuu, että ei saa kunnolla henkeä. Minulla ei ole oikein ollut mitään tällaista aikaisemmin. Toki on ollut niin, että nenä on tukossa, mutta ei näin, että ikäänkuin keuhkot ei toimisi ihan kunnolla. Olin kaikki kolme päivää poissa töistä jotka sai olla pelkällä omalla ilmoituksella ja sen lisäksi vielä sairaanhoitajan todistuksella yhden. Koska työterveys on siellä pääkaupunkiseudulla, menin ihan vain julkiselle ja huomasin kyllä eron siihen verrattuna, kun olen viimeiset vuodet käynyt yksityisessä työterveydessä. Edelläni ollut toinen flunssainen ei nähnyt edes ketään sairaanhoitajaa tai terveydenhoitajaa, joka olisi tutkinut hänet, vaan se vastaanotossa ollut tyyppi kirjoitti hänelle sairauspoissaolotodistuksen töihin. Minun kohdallani se vastaanottohenkilö sanoi, että yskäni kuulostaa niin pahalta, että parempi, että otetaan tulehdusarvo ja kuunnellaan keuhkot. No, keuhkoja ei kuunneltu, mutta tulehdusarvo otettiin. Koska se oli suhteellisen alhainen, sanottiin, että ei mitään tulehdusta ole, eikä virusperäiselle flunssalle voi tehdä mitään. Mikä tietysti on ihan totta, mutta kai olisin toivonut jotain neuvoa siihen, että mitä tehdä silloin, kun tuntuu ettei saa kunnolla henkeä.

Olen kokeillut ihan kaiken saadakseni yskimisen loppumaan, koska jotenkin itse näen, että se on kaiken pahan alku ja juuri. Olen seissyt ikuisuuksia lämpimässä suihkussa, pitänyt ilmankostuttimen päällä melkein koko ajan, juonut kuumaa teetä, juonut jäävettä, kokeillut eukalyptusjuomaa, kasannut tyynyjä nostaakseni yläruumista parempaan asentoon nukkuessani, juonut sokeroimattomasta tummasta kaakaojauheesta tehtyä kaakaota, syönyt keittoja (oikeasti, kaupoissa on hyllyt täynnä valmiskeittoja sekä kylmähyllyssä, lämminhyllyssä että pakastehyllyssä ja oikeastaan kaikki ovat enemmän tai vähemmän paskoja) sekä tietysti kokeillut imeskellä kaikenmaailman kurkkupastilleja ja ottaa käsikauppayskänlääkettä. Mistään ei ole oikeastaan ollut oikein minkäänlaista apua.

Olo on myöskin ollut lähestulkoon samanlainen koko viikon, eikä merkittävää muutosta parempaan suuntaan ole ollut havaittavissa, mikä on ollut todella turhauttavaa. Eilen tosin oli ensimmäistä kertaa hieman vähemmän huono olo, siis päivällä. Yöllä tosin yskä ei taaskaan hellittänyt, joten en saanut nukuttua muutamaa tuntia enempää ja lisäksi pääsin ensimmäistä kertaa tällä viikolla sille tasolle, että yskin niin paljon ja niin hallitsemattomasti, että lopulta aloin oksentaa. Mutta nyt päivällä on ollut taas parempi olo. Äitini tuli käymään, joten pääsin hänen kyydillään käymään kaupassa ostamassa lisää keittoa ja kalapuikkoja. Ja lisäksi söin ensimmäistä kertaa moneen päivään ihan kiinteää ruokaa, kun haettiin kiinalaista, niin on ihan hyvä olo.

Lisäksi pääsin käymään kauppareissulla myös apteekissa ja ostin kaikenlaisia uusia yskänlääkkeitä ja kurkun ärsytystä lievittäviä tabletteja. Joo, tiedän, että on todettu, että yskänlääkkeet ovat 99,99% huijausta tai plaseboa, mutta alan olla aika epätoivoinen. Ja plasebo-vaikutus on silti vaikutus. Yöllä myös päätin sen oksentamisen jälkeen, että yritän tehdä kaikkeni, että yskisin vähemmän. Yritän järkeillä sen niin, että minun on muutettava toimintaani aikaisessa vaiheessa, koska kun se yskiminen pääsee liian pitkälle, on usein jo liian myöhäistä lopettaa. Ja minua rauhoittaa jo se oivallus, että se tyhjän yskiminen alkaa suurimmaksi osaksi aina siitä tunteesta, että en saa henkeä, joten sen sijaan, että alkaisin vaistonvaraisesti yskiä, puristankin suuni tiukasti kiinni ja yritän hengittää muutamaan kertaan mahdollisimman syvään nenän kautta. En tiedä yhtään, onko se mikään oikea keino vai mitä pitäisi tehdä, mutta mitään muutakaan keinoa minulla ei ole. Ja tuntuu, että se auttaa. Ehkä se on vain psykologinen rauhoittumiskeino, joka omalta osaltaa estää kiihtymistä ja hengenahdistuksen pahenemista, mutta on kai sekin tyhjää parempi.

Mutta loppupäivä ja huominen vielä aikaa parannella itseään rauhassa ja sitten menen kyllä takaisin töihin vaikka pää kainalossa.

maanantai, 5. elokuu 2019

Otsikoton kauheus

Olin töissä tänään ja siinä koulutuksessakin, mutta nyt on ihan kuollut olo. Yskin koko junamatkan ja sen jälkeen matkan asemalta kotiin ja sen jälkeen jokaisen suupalan välissä kun söin. Tässä vaiheessa alkaa tuntua jo siltä, että koko kurkku varmaan vähintäänkin irtoaa paikaltaan hetkenä minä hyvänsä. Ja yhdeksän tunnin kuluttua on herättävä ja kaikki alkaa taas alusta. Voi tosin olla, että saikutan huomenna, mutta koska keskiviikkona on syksyn ensimmäinen terapia ja minun on siis pidettävä silloin etäpäivä ja läppärini on töissä, niin silloin minun täytyisi saikuttaa myös keskiviikko. Toisaalta mietin nyt tämänpäiväistä oloa ja on sellainen fiilis, että ei olisi todellakaan pitänyt olla tänään töissä. Eilen illalla oli jo vähän parempi olo, mutta tänään olen kulkenut ihan sumussa, korvat on lukossa ja koko ajan on tuntunut, että voisin vaikka pökrätä.

Ja tänään aamulla myös useampi muu ilmoitti sinne meidän työpaikan WhatsApp-ryhmään olevansa sairaana, joten ilmeisesti sitä nyt vain on liikkeellä. Ja jos en nyt parantele itseäni rauhassa, niin sitten yskin keuhkojani pihalle vielä ensi viikollakin. Toisaalta, jos huomenna menen töihin, voin tehdä lyhyemmän päivän, koska minun on joka tapauksessa otettava läppäri mukaan keskiviikkoa varten ja sitten voin tehdä junassa ne loput työtunnit? Ei varmaan pitäisi miettiä tuota nyt, vaan levätä, mutta ainakin on aamua varten kaikki mietittynä valmiiksi.

Olo on kyllä ihan sanoinkuvaamattoman kauhea juuri nyt.

Joo, samalla kun olen miettinyt otsikkoa, on tullut sellainen fiilis, että kuolen tai oksennan tai molempia, joten on vahvistunut ajatus, että ei, en mene huomenna töihin, jos en sitten koe yön aikana jotain ihmeparantumista.

  • web stats