torstai, 4. toukokuu 2023

Päivitystä pitkän tauon jälkeen

Olen vieläkin täällä! Ei ole tullut kirjoitettua pitkään aikaan, kai lähinnä siksi, että terapiassa läpikäytyjen juttujen perusteella tulin tulokseen, että "vatvominen" on minun suuri ongelmani, eli yliajattelen asioita välillä. Kai se on sinänsä loogistakin ja onhan asioita ajoittain hyvä miettiä, mutta ehkä yleensä kun olen kirjoittanut tänne, se on mennyt yliajatteluksi ja ylianalysoinniksi, joka on loppujen lopuksi ollut minulle enemmän haitaksi kuin hyödyksi.

Mutta tänään on ihan hyvä päivä ja tuli vain fiilis kirjoittaa. Tänään oli meidän alan yleinen koulutus, johon osallistuin, ja alaa opiskelleiden opiskelijakavereiden kanssa päätettiin pitää omat jatkot (ennen virallisia jatkoja), joten ilmeisesti kännitila ruokki runosuontani niin että halusin kirjoittaa taas tännekin! Join kaksi juomaa ja jo sen jälkeen maailma alkoi pyöriä, joten selkeästi olen edelleen täysi höyhensarjalainen alkoholin suhteen.

Yleisesti minulla on mennyt ihan hyvin viimeisen vuoden ajan. Olen edelleen samassa firmassa töissä ja käyn terapiassa, ja välillä tunnen oloni jopa "normaaliksi ihmiseksi". Töissä pystyn luomaan suhteita työkavereihin ja tänäänkin meidän opiskelijaporukan jatkoille tuli joku Ramonan työkaveri, jota en tuntenut, mutta hänen kanssaan me tultiin oikein hyvin juttuun. Usein silti tulee edelleen sellainen fiilis, ikään kuin vain teeskentelisin olevani sellainen kunnollinen ihminen kuin kaikki muutkin. Olen kuitenkin oppinut olemaan edes aavistuksen armollinen itsellenikin; pystyn havaitsemaan, milloin "sisäinen puheeni" on liian vaativaa ja kohtuutonta, jolloin pystyn järkeilemään itseni kanssa, että kyllä se on välillä ihan okei, vaikkei jaksakaan kaikkea. Mutta työstä se käy edelleen.

Terapia on edelleen auttanut minua eteenpäin, viime aikoina keskeisenä teemana on ollut häpeä. Ensimmäistä kertaa oikeastaan edes tajusin, että se on hallitseva asia elämässäni. Jo heti aamulla kun herään, olen jo tehnyt jotain väärin: sisäinen ääneni sanoo: "Et sitten edes ennen kahdeksaa herännyt niin kuin kaikki kunnon ihmiset heräävät, torkutitkin yli puoli tuntia, ajattele nyt jos muut ihmiset tietäisivät, miten vastenmielinen ja saamaton olet!" Ja se jatkuu aamusta iltaan, melkein jokaisesta asiasta jonka teen, sisäinen tuomarini löytää jotain vikaa, josta tulee ylitsepääsemätön häpeä. Niin yritän nyt taistella sitä vastaan. Välillä se onnistuu paremmin, välillä huonommin.

Olen ollut edelleen sinkkuna Twiningin jälkeen. Twiningin kanssa meni lopulta kaikki välit poikki, eikä me olla enää edes kaverillisessa mielessä missään tekemisissä. Korsi, joka katkaisi kamelin selän oli se, kun syksyllä kuningatar Elisabetin kuoltua viestittelin siitä Twiningin kanssa ja hän ei ilmeisestikään ollut seurannut siihen liittyvää uutisointia lainkaan, mutta sen sijaan että hän olisi myöntänyt sen, hän päättikin keksiä miten se kaikki meni ja sanoa minulle faktana, miten surullista oli kun "kuningatar kuoli niin äkisti ja yksin, eikä edes ambulanssi ehtinyt apuun", vaikka mikään noista ei pidä paikkaansa! Silloin sanoin Twiningille, että älä pliis vain keksi asioita jos et tiedä, koska se on tosi loukkaavaa, ja se oli sitten se, mikä sai Twiningin päättämään, että hän ei halunnut enää vastata minulle mitään. Toisaalta se oli helpotus, koska kaikki "eron" jälkeiset hengaukset Twiningin kanssa olivat jotenkin vaikeita ja ylipäätään minulle oli jäänyt siitä hänen käytöksestään erokeskustelun aikana kai jonkinasteinen pelko häntä kohtaan, niin kai se oli parempi, että ei väkisin yritetty olla kavereita.

Olin silloin Tinderissa jonkin aikaa ja tapasinkin pari tyyppiä, mutta ei niistä tullut mitään. Ylipäätään huomasin, että minulle oli jämähtänyt jotenkin jo odotukseksi ennalta, että kenen tahansa kanssa tuleekin mätsi, niin siinä ihmisessä on varmasti jotain vikaa - niin kuin kaikissa aiemmissakin. Niin päätin sitten pitää tauon koko Tinderistä ja keskittyä omiin juttuihin, kun ei tuollainen asenne ole yhtään kiva uusia ihmisiä tavatessa.

Syksyllä kävi myös ilmi, että ilmeisesti Lester on eronnut siitä avovaimostaan. Tai ainakin juuri ennen Tinderin lopettamista bongasin hänet siellä. Tietenkään hän ei minulle mahdollisesta erostaan sanonut mitään, koska miksi olisi? Silloin jotenkin joitain tunteita häntä kohtaan palasi, mutta toisaalta näen hänet aivan eri silmin kuin aikaisemmin ja välillä jokin mitä hän sanoo tai tekee ottaa suoraan sanottuna minua päähän. Mutta meidän välit ovat jotenkin erilaiset kuin ennen. Ei meillä ole hirveästi ollut yhteydenpitoa, mutta kun oltiin samassa työpaikassa (viime syksyyn asti), hän pyysi minua aina välillä lounaalle tai kahville. Se oli ihan kiva, vaikken niiden aikaan tiennytkään, että hän oli taas (ilmeisesti) sinkku. Toisaalta se oli ehkä parempikin, koska pystyin näkemään hänet enemmän ihan tavallisena ihmisenä, enkä sellaisena täydellisenä pyhimyksenä, jollaiseksi olin hänet ihastukseni aikana maalannut.

Hän oli myös seminaarissa tänään ja itse asiassa törmäsin häneen jo seminaaripaikan ulkopuolella. Hän seisoskeli ovien lähellä itsekseen ja sanoi ajatelleensa, että odottaa siinä että me muut tullaan. Ei minä ja Lester muita jääty kuitenkaan odottamaan, vaan Lester sanoi että mennään vaan jo sisään. Päädyttiinkin hengaamaan koko päivä yhdessä. Välillä juteltiin Ramonan ja/tai Kissanaisen kanssa, mutta pääasiassa me istuttiin, hengattiin ja julteltiin vain kaksistaan.

Minulla olisi ollut omankin työpaikkani ihmisiä siellä, mutta Lesterillä ei ollut omalta työpaikaltaan ketään ja hän lyöttäytyi seuraani jotenkin niin tiiviisti, että en raaskinut (enkä kai ehkä halunnutkaan?) sanoa hänelle, että hei mä menen tuonne mun työkavereiden kanssa. Se on toisaalta outoa, koska hän tuntuu tukeutuvan jotenkin minuun ihan niin kuin me olisimme oikeasti läheisiäkin. Toisaalta se käy järkeen, koska yritinhän minä silloin ihastukseni aikaan huomioida häntä ihan superpaljon, niin ehkä hän sen pohjalta on päättänyt, että hei Amia onkin hyvä liittolainen. Mutta minulle se on jotenkin vaikeaa, koska osittain sen "avovaimo-pommin" jälkeen hän muuttui yhtäkkiä kuin ihan eri ihmiseksi. Sellaiseksi tuntemattomaksi, jonka kanssa minulla ei ole edes mitään oikeaa tuttavuutta. Toisaalta edelleen kun istuttiin vierekkäin siellä seminaarissa ja juteltiin jotain jokapäiväisiä tyhmiä juttuja, minun sydämeni vain tykytti hulluna ja vatsa tuntui siltä kuin se olisi ollut täynnä perhosia. Eikä vain hetken ajan, vaan koko päivän. Mikä on jotenkin tosi outoa, koska edelleenkään mikään Lesterin käytöksessä ei käy järkeen.

Kai olen luovuttanut jo ja toisaalta järjen tasolla mietin, että vaikka Lester olisikin kiinnostunut minusta enemmän kuin vain kaverina, haluaisinko hänen kanssaan edes mitään? Hän on välillä niin keskittynyt puhumaan siitä, miten tärkeä ihminen hän on ja miten hienoja asioita hän on tehnyt ja miten muut ihmiset (esim. työnantaja) ei tajua sitä (ja anna korkeampaa palkkaa). Toisaalta tuntuu, ikään kuin hänen kanssaan olisi samanlainen kynnys kuin lapsena serkkujen kanssa, että alun ujostelun ja small-talkin (ja Lesterin itsekehun) jälkeen löytyy joku uusi taso, jossa Lester sanoo jotain, joka antaa erilaisen kuvan hänestä, sellaisen haavoittuvaisemman, joka varmaan on siellä itsekehun alla, jonka jälkeen keskustelu hänen kanssaan muuttuu taas sellaiseksi kuin muu maailma lakkaisi hetkeksi kokonaan olemasta. Mutta muu maailma kuitenkin loppujen lopulta aina palaa takaisin.

Eikä Lester ole missään vaiheessa antanut merkkejä siitä, että hän olisi kiinnostunut minusta muuten. Paitsi jos en ole vain osannut tulkita sitä oikein. Kyllähän hän pyysi minua silloin samassa työpaikassa jatkuvasti kahville, mutta silloinkin hän ehdotti kahvilla käymistä sekä minulle että Arrowlle (joka myös oli samassa työpaikassa), joka tosin teki töitä lähes 100%:sti etänä eikä koskaan päässyt Lesterin "mennäänkö 10 min päästä kahville" -tyyppisiin extempore-kahvitteluihin. Kyllä Lester myös kyseli minulta vähän väliä kaikenlaisia työjuttuja, jotka ei olleet lainkaan minun vastuualuettani, mutta joista päädyttiin juttelemaan pitempään työpaikan chatissa. Hän on myös sen eronsa(?) jälkeen ollut poikkeuksellisen aktiivinen ehdottamaan porukkahengauksia ja sanomaan, että pitäisi nähdä kyllä useammin ja onhan se jonkun ehdottama päivämäärä nyt liian kaukana. Osa minusta miettii (toivoo?), että ehkä hän haluaisi oikeasti nähdä minua enemmän, mutta ei vain kehtaa pyytää suoraan, mutta toinen osa minusta ajattelee, että tämä on juuri sitä yliajattelua ja ylitulkintaa, joka johti siihen, että alunperinkin loin hänestä mielessäni sellaisen täydellisen Upean Miehen esikuvan, joka sirpaloitui tuhansiksi palasiksi, kun kävi ilmi, että hänellä olikin koko ajan ollut joku muu.

Kai jotenkin toivoisin, että tällaiset asiat tapahtuisivat jotenkin luonnollisesti, ja kai jollain tasolla odotankin sitä, että näiden juttujen täytyisi luonnistua enemmän tai vähemmän itsestään, jotta ylipäätään olisi mitään mahdollisuuksia sille, että mistään enemmästäkään voisi tulla ikinä mitään. Eikä se päde vain Lesteriin, vaan oikeastaan kaikkiin miehiin, joita olen Tinderissä (tai oikeassa elämässä) nähnyt, ja toki sellaisiin naisiinkin, joiden kanssa haluaisin olla läheisempi kaveri. Mutta vaikka nykyisin tunnenkin itseni välillä melkein kuin oikeaksi ihmiseksi, kykenen luomaan vain pinnallisia ihmissuhteita. Tulen kyllä hyvin toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa, mutta syvempiä ystävyyssuhteita ei vain synny. Välillä ajattelen, että ainoa syy siihen, että Natalian kanssa olemme edelleen niin hyviä ystäviä on se, että hän asuu satojen kilometrien päässä, eikä meillä siksi olekaan mahdollisuutta olla osa toistemme jokapäiväistä elämää. Kai se johtuu siitä, että osittain se "melkein ihmisenä oleminen" tuntuu edelleen kuin joltain päälleliimatulta kuorikerrokselta - kuin vain teeskentelisin olevani normaali ja käyväni normaaleja jokapäiväisiä keskusteluja työkavereideni kanssa, ennen kuin työpäivän päätyttyä palaan omaan asuntooni, missä saan päästää taas irti sen todellisen minäni, sen, joka ei kuulu minnekään eikä ole oikeasti samalla lailla ihminen kuin kaikki muut.

En tiedä onko kyse siitä, että en vain ole tavannut sellaisia ihmisiä, joiden kanssa oikeasti synkkaisi ja jotka oikeasti olisivat kiinnostuneita minusta ihmisenä ja välittäisivät minusta muutenkin kuin vain yleisen ammatillisen kohteliaisuuden puitteissa, vai onko kyse siitä, että peilaan oman tulkintani itsestäni muihin ja että oikeasti joku kohtaamani ihminen oikeasti pitäisikin minusta ihmisenä. Tuosta ollaan puhuttu terapiassakin, mutta siihen on vaikea löytää mitään selkeää vastausta. Eikä sillä kai olisi väliäkään, sillä fakta kuitenkin on se, että en saa luotua merkityksellisiä ihmissuhteita vaikka nimenomaan yritän tehdä töitä niiden eteen.

Muuten elämä on ihan mallillaan. Rotat voivat hyvin, toki sukupolvia on taas vaihtunut. Yksi koronakeväänä syntynyt poika eli ihan viittä vaille kolmevuotiaaksikin! Viime kesästä lähtien oli tosin ongelmia poikien laumakemioiden kanssa, kun kaksi poikaa ei vain tullut toimeen ja puolen vuoden ankaran yrittämisen ja laumauttamisen ja ehdollistamisen ja kaiken mahdollisen jälkeen erotin pojat kahdeksi erilliseksi laumaksi, jolloin 99% ongelmista katosi välittömästi. Nyt viimeiset pari kuukautta on ollut rauhallista arkea niiden kanssa, kun kukaan ei ole vanha tai sairas, niin kerrankin on hetken tyven, kun ei ole sitä jatkuvaa varjoa mielessä, että kohta lähtee taas joku.

Aloitin vuodenvaihteessa myös uinnin pitkästä aikaa. Uusi itsearmollisuus auttaa siinäkin ja olen jopa opettelemassa oikeaoppista vapaauintitekniikkaa epämääräisen sammakkouinnin lisäksi (kun jatkuva rintauinti käy ilmeisesti pitemmän päälle polviin) ja sekin on lähtenyt käyntiin suht hyvin. Hain myös kaupungin viljelypalstaa kesäksi, koska minulla alkaa olla niin paljon viherkasveja (tällä hetkellä 16) että kämpästä alkaa niille sopiva tila loppua. En tiedä vielä saanko edes sitä ja vähän hermostuttaa, että osaisinko edes viljellä mitään, mutta olen miettinyt sitä jo yli vuoden, että joskus tulevaisuudessa haen sellaista, niin päätin sitten hakea sitä nyt.

Eli vaikka kaikenlaisia omia haasteita on edelleen ja varmasti jatkossakin, suunta on edelleen ollut parempaan päin ja muutokset ovat olleet sen verran isoja, että huomaan niitä jopa itsekin (esim. juuri edes pinnallinen tutustuminen ja jutustelu työkavereiden, ym. ihmisten kanssa). Välillä on tosi vaikeaa, esimerkiksi huhtikuu meni kokonaisuudessaan tosi huonosti, kun minulla oli jotain flunssaa ja verenluovutuksen jälkeen olo oli muutenkin jotenkin väsynyt (ja se tyyppi siellä unohti antaa minulle rautalisän mukaan vaikka hemoglobiinini oli laskenut edellisestä). Nuokin ovat kai ihan normaaleja asioita, joiden kanssa pitäisi oppia tulemaan toimeen ja aluksi se sujuikin sen opettelemani itsearmollisuuden avulla. Mutta kun vetämätön olo jatkui ja jatkui ja flunssan oireita oli vähän, mutta niin lievänä, että omassa kriittisessä mielessä nekään eivät olleet oikeutus lepäämiselle ja jatkuvasta pyörrytyksestä huolimatta pakotin itseni pysymään aikaisemmassa rutiinissa liikunnankin suhteen, ja sitten henkisesti ruoskin itseäni siitä kun en pystynyt samaan kuin aikaisemmin, niin pitemmän päälle se vain vie kaikki mehut ja itsearmollisuus kuluu loppuun, eikä jäljelle jää kuin itsesyytökset ja niin hillitön häpeä itsestä, että päivistä tulee tosi vaikeita.

Mutta askel kerrallaan eteenpäin, vaikka välillä tulisi muutama takapakkikin.

Huomenna on vielä toinen päivä seminaaria (tosin siellä on meidän opiskelijaporukasta minun lisäkseni enää vain Kissanainen), niin pitää mennä nukkumaan, että jaksan keskittyä vielä huomennakin.

Kaikki on siis ihan hyvin. Ehkä kirjoittelen jossain vaiheessa taas jotain.

sunnuntai, 22. toukokuu 2022

Vapaa pudotus

Pitkästä aikaa tuli tarve taas kirjoitella. On kyllä käynyt pari kertaa mielessä, että kirjoittaisin jotain, mutta sitten se on aina jäänyt.

Kaikenkaikkiaan on mennyt kai ihan hyvin, mutta nyt tänään juuri nyt on taas sellainen fiilis kuin putoaisin vapaata pudotusta jonnekin pimeisiin syövereihin. Nähtiin pitkästä aikaa opiskelijaporukalla (vai voiko sitä siksi enää sanoa, kun suurin osa on valmistunut?) ja jotenkin tunsin oloni ihan ulkopuoliseksi ja kun puhuttiin työjuttuja, tunsin oloni ihan alisuoriutujaksi.

Ollaan meidän porukassa oltu avoimia palkan suhteen, koska kai kaikki meistä kokevat, että se on meidän alalla tärkeää, että kaikki pysyvät vähän kärryillä siitä millaista palkkaa työnantajalta tulisi vaatia. Kävi ilmi, että minä tienaan huomattavasti vähiten ja muut olivat jopa pöyristyneitä siitä, että minulle maksetaan niin vähän. Osa porukasta tienaa melkein tonnin enemmän kuussa, niin ero ei ole mikään ihan pieni. Tuntuu myös, että muut ovat sattuneet sellaisiin töihin, että mahdollisuuksia uralla etenemiseen on tullut paremmin vastaan, kun taas minä olen aika varma, että nykyisessä firmassa minulla ei ole mahdollisuutta minkäänlaiseen etenemiseen uralla missään vaiheessa. En ollut aikaisemmin ajatellut, että olisin mitenkään epäonnistunut työni suhteen, mutta kun kuuntelin miten hienoja ja monimutkaisia vastuita muilla samaan aikaan opiskelleilla oli, tunsin olevani ihan eri kastia heidän kanssaan.

Ensi viikolla töissä on kiva tiimipäivä, mutta siinä tiivistyy se nykyisen työpaikkani yksi miinuspuoli: kaikki tällaiset työhyvinvointia lisäämään tarkoitetut jutut tehdään omalla ajalla, koska tietenkään meidän firma ei voi laskuttaa sitä kohdefirmaani siitä että osallistun heidän tiimipäiväänsä. Joten otan tunteja miinukselle, koska halusin osallistua, koska koen, että siitä voi olla jossain vaiheessa ehkä hyötyä työssäkin, kun tunnen niitä ihmisiä paremmin. Ja ehkä mahdollisesti joskus tulevaisuudessa muutenkin, kun tunnen enemmän ihmisiä ja verkostoidun, niin ehkä sitä kautta aukeaa uusia mahdollisuuksia. Mutta ne tunnit joudun tekemään kuitenkin myöhemmin sisään ja nyt alkaa vähän kaduttaa että ilmoittauduin sinne, kun olisin voinut tehdä vain rennon työpäivän kotona.

Lisäksi sain kuulla, että edellisestä työpaikastani oli soitettu Lesterille ja tarjottu paikkaa. Se tuntui pahalta, koska se meidän yhteinen pomo oli vaikuttanut todella tykkäävän minusta ja olevan tyytyväinen työhöni. Mutta kukaan ei soittanut minulle. Joten nyt jotenkin hirveästi tuntuu siltä, että minussa täytyy olla jotain vialla, kun urani ei etene niin kuin toivoisin, mutta kaikilla muilla on hienoja titteleitä tai he ovat päätyneet mielenkiintoisiin hommiin. Minä teen joka päivä samaa kirjoittamista, samalla kaavalla ja samoille tuotteille, eikä niiden kanssa yleensä tule mitään missä tarvitsisi kauheasti miettiä mitään tai suunnitella mitään. Välillä tylsistyn ja minua ärsyttää, että jos tuleekin joku mutka matkaan jossain teknisessä puolessa, ei ole minun tehtäväni selvittää sitä, vaan minun on ilmoitettava siitä jollekin muulle, joka ratkaisee ongelman puolestani. Aikaisemmassa työssäni (jossa olin vielä pelkästään harjoittelijana) minulla oli enemmän vastuuta ja tehtäväni oli myös selvittää tällaisia ongelmia, mutta nykyisin olen vain kirjoittaja-apina, enkä oikeastaan tiedä niistä systeemeistä mikään, enkä siis pysty ratkaisemaan ihan perustavanlaatuisia ongelmiakaan.

Muutenkin tuntui siltä, että kaikilla muilla oli jotenkin elämä hallussa ja suunnitelmia kesäksi ja tiukat aikataulut, jne. Ja minulla on oikeastaan taas tilanne, että minulla ei ole ketään eikä mitään.

Viime viikonloppuna näin Twiningia ensimmäistä kertaa sen meidän erokeskustelun jälkeen. Se oli vähän outoa. Toisaalta oli ihan kivaa, kun käytiin kahvilla ja sitten kauppakeskuksessa. Mutta onhan se tietysti eri kuin silloin kun me oltiin vielä "yhdessä", vaikka ei virallisesti oltukaan. Ja kai Twining saa minussa esiin sellaisen "äitimäisen" puolen, kun Twining tuntuu kaiken suhteen niin avuttomalta ja osaamattomalta, että minua alkaa ärsyttää. Olen esimerkiksi kuunnellut koko sen reilun vuoden ajan mitä me ollaan tunnettu, miten Twiningilla on aina jokin paikka kipeänä, koska hän on treenannut itsensä salilla kipeäksi. Niin viime viikonloppuna kun jouduttiin kiertämään kaikki portaat, koska Twiningin jalat olivat niin kipeät ettei hän pystynyt kulkemaan niitä, ärsyynnyin häneen ja sanoin, että eihän se ole yhtään normaalia, että hän on aina jostain kohtaa kipeänä, vaan joko hän treenaa väärin tai liikaa, mutta että normaalin treenaamisen piikkiin tuo ei kyllä enää mene. Twining oli ihan yllättynyt, eikä hän kai ollut edes tajunnut miettiä sitä. Luennoin hänelle siitä, miten täytyy pitää huolta omasta itsestään vaikka se tarkoittaisikin, että ei pysty "suoriutumaan" niin kuin itse haluaisi, vaan täytyy pitää huolta omasta jaksamisesta ja tunnustella sitä, miltä asiat tuntuvat. Minulla oli koko tapaamisen jälkeen todella rasittunut ja ärsyyntynyt fiilis ja tuntui siltä, että se meidän kaveruus toimii huonosti, kun se huoli Twiningista ja hänen toiminnastaan kuormittaa minua niin paljon, ja tuntuu että Twining pakottaa minut sellaiseen asemaan, että minun täytyy pitää huolta hänen asioistaan. Twining sanoi, että oli tosi kiva nähdä ja tosi terapeuttista jutella ja että pitäisi nähdä useamminkin. Ja minua vain ärsytti.

Oikeastaan minusta on kadonnut se alkuvuoden ajatus, että palattaisiin Twiningin kanssa jossain kohtaa takaisin yhteen. Tuntuu, että me ollaan liian erilaisia ja niin erilaisissa elämäntilanteissa, eikä minusta tunnu Twiningin kanssa, että oltaisiin tasa-arvoisia kumppaneita, vaan jatkuvasti tuntuu kuin minä olisin hänelle ihan kuin joku isosisko, joka opettaa hänelle asioita ja samalla yrittää pitää huolta ihan hänen perusasioistaan, koska hän ei kykene siihen itse. Kai olen aina halunnut jonkun, joka haastaisi myös minua ja saisi minut kokeilemaan uusia asioita.

Tinderissä olen jutellut useamman miehen kanssa nyt kevään aikana ja kaikki ovat menneet enemmän tai vähemmän huonosti. Yhden tapasinkin pari kertaa, mainitsinkin hänet kai täälläkin aikaisemmin, oliko se nyt Luckie se hänen koodinimensä vai mikä. Nähtiin hänen kanssaan muistaakseni kaksi kertaa, mutta ei tuntunut, että se olisi "ottanut tuulta alleen" ja sitten se keskustelu tuntui menevän todella yksipuoliseksi, kun Luckie ei enää kysellyt minulta mitään kysymyksiä, vaan tuntui, että oli vain minun tehtäväni ylläpitää sitä keskustelua. Sanoin siitä silloin Luckielle ja kysyin, että haluaako hän jatkaa juttelua, kun minusta välillä tuntuu, että häntä ei kiinnosta. Luckie pahoitteli ja sanoi, ettei ollut huomannutkaan sitä, että se keskustelu oli muuttunut toispuoleiseksi, mutta sanoi syyksi sen, että häntä stressaa paljon työjutut ja muut, ja lisäksi sanoi, että ei ollut tuntenut mitään kauheasti minua kohtaan (eikä kuulemma ole tuntenut mitään yhtään ketään kohtaan todella pitkään aikaan), mutta että hänelle olisi ihan ok jos jatkettaisiin yhteydenpitoa ihan kavereina. Kieltäydyin siitä (mielestäni kohteliaasti) ja sanoin, että se hänen kanssaan keskustelu on tuntunut niin hankalalta, että ehkä jätetään se meidän yhteydenpito siihen.

Sen jälkeen oli kolme muuta joiden kanssa juttelin, mutta joista ketään en tavannut. Ensimmäinen heistä vaikutti kivalta ja sympaattiselta, mutta ei ehdottanut tapaamista, enkä minäkään, niin sitten lopulta hän ilmoitti, että on löytänyt jonkun toisen, jonka kanssa haluaa yrittää vakavemmin. Loput kaksi kestivät viime viikolle saakka, joten ehkä nyt on ollut senkin takia vähän tyhjää. Toisen kanssa juttelin pitempään, ehkä kuukauden. Hän oli alusta asti vähän outo, ei alussa myöskään kysynyt mitään kysymyksiä kunnes huomautin hänelle asiasta ja muutenkin tuntui, että hänen vapaa-ajan kiinnostuksensa määräytyivät sen mukaan, mistä hänen vanhempansa tykkäsivät (koska jos kysyin mitä hän tykkäsi tehdä vapaa-ajallaan, hän aloitti vastaamisen aina "no mun vanhemmat tykkäävät käydä..."). Lisäksi hän kommunikoi jotenkin väheksyvästi ja työstänikin hän kysyi, että onko minulla jotain koodaustaustaa siis kun teen sellaista kirjoitusjuttua työkseni, mihin vastasin, että ei, vaan olen opiskellut kieltä, kirjallisuutta ja viestintää ja erikoistunut alalle ja että se on minun ammattini. "Kaikkea sitä kuulee, en tiennyt että jotkut tekevät tuollaistakin työkseen", oli hänen kommenttinsa siihen. Viime viikolla kyllästyin tuohon vähättelevään tyyliin ja sanoin, että jos jätetään viestittely siihen.

Lisäksi toinen viimeaikaisista tinder-ihmisistä sanoi viime viikolla olevansa stressaantunut ja tarvitsevansa tauon. Kuulemma siihen liittyy myös toinen tinder-tuttavuus, eikä hän ole yhtään varma mistään. Hän sanoi, että kanssani on ollut kiva viestitellä ja hän lupasi ilmoittaa sitten kun on saanut mielessään asioita selvemmäksi. En kuitenkaan odota ihmeitä, koska se tuntuisi ylipäätään hölmöltä tinderin suhteen.

Näen Nataliaa ensi viikonloppuna, mikä on kiva, mutta toisaalta minua harmittaa, että se meidän kaveruus on muuttunut Natalian avioliiton ja lapsen myötä sellaiseksi, että hän ei ole sellainen jota voisi pyytää enää mukaan mihinkään seikkailuihin. Hänellä on lisäksi ihan erilaiset mietteet kaikesta ja hän miettii toisen lapsen hankintaa ja ylipäätään vanhemmuuteen liittyviä juttuja, niin tuntuu, että me ollaan hänenkin kanssaan niin kovin eri tilanteissa.

Kovasti siis tuntuu nyt siltä, että olen ihan epäonnistunut ja yksin.

Olen yrittänyt keskittyä nyt kevään aikana hyvinvointiini, koska huomasin noin kuukausi sitten, että olen ollut taas todella julma itseäni kohtaan ja että se on vaikuttanut omaan jaksamiseeni ja ylipäätään mielialaan. Lähinnä se julmuus itseäni kohtaan on tällä kertaa liittynyt rottiin. Joskus viime syksynä se alkoi ja jatkui tähän kevääseen asti, enkä ole ihan varma mistä se edes lähti, koska en edes huomannut sitä ennen kuin nyt. Terapeuttini mietti, olisiko Twining-murheet vaikuttaneet siihen, mutta en ole varma.

Olen siis viimeisen puolen vuoden aikana vaatinut itseltäni ihan hirveästi rottien suhteen, eikä mikään ole ollut tarpeeksi. Annoin sen vaativan puoleni sanoa, että mikään ei ole tarpeeksi. Olen muuttanut niiden ruokavaliota ja käyttänyt loputtomasti aikaa uusien virikkeiden luomiseen niille ja niiden ulkoiluttamiseen häkin ulkopuolella, mutta aina mieleni on sanonut, että se ei ole tarpeeksi. Vaikka olisin tehnyt kaiken mahdollisen, mielessäni jyskytti kuitenkin ajatus, että no olisit varmaan voinut tehdä kyllä vähän enemmän. Ja jos joku rotta sairastui, se johtui varmasti jostain mitä olin tehnyt - tai jostain mitä en ollut tehnyt vaikka olisi pitänyt. Ja jos rotat tappelivat keskenään, niin sekin oli minun vikani. Kaikki hetket kaikkina päivinä kuluivat syvän häpeän vallassa, kun ajattelin, että vaikka rakastan kaikkia rottiani ihan hirveästi, niin varmasti nekin olisivat niin paljon onnellisempia jos eivät joutuisi asumaan minun luonani.

Tuo oli käsittämättömän raskasta ja jotenkin havahduin siihen vasta kun kävin pitkästä aikaa rottanäyttelyssä. Voitin siellä ensimmäiset ruusukkeeni! Toinen rotta oli muodoltaan ja kuvioltaan poikkeuksellisen upea ja toinen sai lemmikkiluokassa kunniamaininnan, koska se oli niin hyvin hoidettu ja niin hyvä luonteeltaan ja tottunut käsittelyyn, että se hurmasi tuomarin täysin. Näyttelypäivän aamuna mietin että kehtaanko mennä sinne lainkaan, että mitä jos siellä sanotaan minulle, että sinulla ei pitäisi olla rottia lainkaan. Mutta sitten kaikki menikin niin upeasti! Lisäksi näyttelyssä kuulin pitkästä aikaa myös muiden rotanomistajien rottapuheita ja jollain oli juuri näyttelypäivää edeltävänä päivänä yksi näyttelyyn osallistuva rotta löytynyt kuolleena häkistä ja kun istuin näyttelyssä yhden tuomaripöydän vieressä, kuulin, miten monella rotalla oli jotain puutteita hoidossa tai jonkinlaista hengityksen rohinaa tai liiallista aivastelua. Joten se kaikki mistä olen stressannut, olikin ilmeisesti ihan normaalia, eikä se ole minun vikani, vaan vain osa rotanomistajan elämää. Se jotenkin auttoi tajuamaan sen, miten paljon olen syyttänyt itseäni ihan kaikesta, joka ei ole mennyt rottien kanssa juuri täydellisesti.

Yritän nyt kiinnittää enemmän huomiota tuohon, mutta se on vaikeaa. Olen aloittanut pyöräilemään enemmän ja pyöräilen taas töihinkin. Senkin kanssa on ollut vaikea olla vaatimatta itseltään liikaa. Opin sen, että minulla oli tekniikassa vikaa ja että vaikeuteni päästä isoja mäkiä ylös johtui siitä, että uuvutin itseni jo mäen alkuvaiheessa yrittämällä polkea liian lujaa. Sen jälkeen olen yrittänyt muistuttaa itselleni, että ei haittaa jos joku pyöräilee nopeammin tai vaikka menen mäet ylös ihan mateluvauhtia, koska kaikki se on kuitenkin liikuntaa ja pääasia on, että pääsen kätevästi töihin, jne. Töissä on ollut yksi pidempi projekti ja olen saanut sen suhteen kehuja, mutta sielläkin on usein sellainen fiilis, että en saa mitään aikaan tai en ainakaan tarpeeksi nopeasti. Yritän ajatella, että opinhan tuollakin lisää ja tutustun alan ihmisiin, mutta välillä turhauttaa, kun homma on niin tylsää.

Olen huomannut, että sen jälkeen kun huomasin tuon vaativuusjutun rottien suhteen, se on ehkä siirtynyt taas enemmän painon miettimiseen. Olen vain muutaman kilon kevyempi kuin vuosi sitten, mikä on täydellinen pettymys. Olen yrittänyt ajatella, että menen hiljakseen alaspäin ja että kun olen kuitenkin normaalipainoisen ja ylipainoisen rajalla, minulla ei ole niin kauheasti pudotettavaa. Mutta olen kyllästynyt itseeni sen suhteen taas osittain, kun en ole päässyt mihinkään tavoitteisiin ja nyt kun on ollut aika tilata taas kesävaatteita, turhauttaa, kun mikään ei näytä hyvältä päällä. Vaikka eihän minulla ole mitään suunniteltunakaan kesälle, niin miksi pitäisi välittää yhtään mistään?

Eilen kävin luovuttamassa taas verta, niin eilen ja tänään on ollut vähän heikko fiilis, mikä on ärsyttänyt ja stressannutkin, kun on tuntunut, että kaikki normaalit asiat on vieneet voimat ihan kokonaan. Mutta kai siinäkin pitäisi harjoittaa sitä itsearmollisuutta tai jotain.

Olen oikeastaan vähän rauhoittunut nyt jo ja nyt kun mietin, niin ehkä en ole ihan onnistunut tuhoamaan uraani vielä, kun on siitä meidän opiskelijaporukasta muitakin samassa firmassa töissä suht samalla palkalla (ymmärtääkseni, he kun eivät olleet yksikään tänään paikalla). Ja enhän missään kohtaa ajatellut jääväni tuonne loputtomiin, vaan että 2-3 vuoden jälkeen etsisin taas jotain muuta, jossa olisi mahdollisuus kiinnostavampaan työhön ja parempaan palkkaan. Ja voinhan tuollakin firmassa sanoa, että en ole ihan tyytyväinen palkaani, joten voisiko siitä neuvotella (etenkin kun olen saanut kohdefirmasta hyvää palautetta). Ja kun siitä on vasta vuosi kun valmistuin, niin eihän minun heti tarvitse olla scrum master tai muuta, vaan kerään perusosaamista alalta ja ehkä sitten vähitellen kerään sopivaa tietotaitoa ja löydän jotain jostain muualta. Olen edelleen pitänyt alan työpaikkatiedotteet päällä syksystä lähtien, vaikka löysinkin uusia töitä, niin ehkä olen tässä kohtaa ihan tarpeeksi hyvässä tilanteessa, vaikken olekaan kaikkeen tyytyväinen.

Pitäisi varmaan yrittää mennä nukkumaankin taas, kun olen yrittänyt pitää huolta nukkumarytmistäni, kun se tuntuu olevan sellainen asia, joka vaikuttaa negatiivisesti sekä jaksamiseeni että mielialaani. Ehkä yritän vähän vielä saada ajatuksia muualle ennen nukkumaan menoa, niin nämä kaikki ikävät ajatukset eivät hyökkäisi taas päälleni heti kun yritän rentoutua.

keskiviikko, 2. maaliskuu 2022

Uncivilized

Vaihteeksi lomaviikko terapiasta osui taas kerran huonoon kohtaan. Ukrainan tilanne on stressannut minua ihan hirveästi, vaikka ehkä siihenkin alkaa jo vähän tottua. Viime viikolla olin ihan paniikissa, koska silloin vasta tajusin, että vaikka yritän olla aina valmis kaikkeen, en ole lainkaan valmistautunut siihen, että meille tulisi sota. Tokihan maailmalla on ollut kaikenlaisia pienempiä kahakoita ja joitain isompiakin, mutta ne eivät ole vaikuttaneet minuun samalla tavalla kuin se, että Venäjä yhtäkkiä vain aloitti hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan. Tokihan olin seurannut sitä Ukrainan tilannetta aikaisemminkin ja tiesin, että Venäjä kasaa joukkoja rajalle, mutta en lainkaan odottanut, että jotain tuollaista tapahtuisi.

Sen jälkeen olen seurannut pakkomielteisesti uutisia. Olen nukkunut huonosti ja jos yöllä herään yhtään mistään syystä, kurottelen silloinkin ottamaan kännykän ja tarkistan uutisista onko Zelenskyi vielä elossa ja onko Venäjä valloittanut Kiovan tai pommittanut sen maan tasalle. Pelkäsin myös (ja osittain pelkään edelleen), että Putin on niin sekaisin, että jos hän ei onnistu saavuttamaan sekopäisiä tavoitteitaan Ukrainassa, hän saattaa laukaista ydinaseen, mikä ehkä johtaisi laajempaan ydinsotaan tai ydintuhoon. Päässä vain humisee ja en ajattele oikein mitään muuta. Välillä ahdistaa niin että on vaikea olla edes paikoillaan.

Välillä olen myös yrittänyt miettiä, millä tavalla minun pitäisi varautua siihen, että Suomeen tulisi jossain vaiheessa sota, koska vaikka se nyt ei ihan heti vaikuta ajankohtaiselta, haluan olla varautunut kaikkeen mahdolliseen! Se ahdisti etenkin viime viikolla hirveästi, kun tuntui siltä, että minulla ei olisi mitään minne paeta täältä, ei mitään minne mennä, eikä ketään jolta voisin pyytää apua. Tai pakenisinko ylipäätään, vai jäisinkö paikalleni ja yrittäisin puolustaa siviilinä kotikaupunkiani? Mutta enhän minä ole käynyt armeijaa, enkä ampunut ikinä edes aseella, niin mitä minä voisin tehdä edes? Yhtenä yönä nukkuminen jäi vähiin, koska keskellä yötä minulle tuli pakottava tarve googlettaa retkikeittimiä (kun sellainen kai olisi hyvä olla) ja minua alkoi ahdistaa ihan hirveästi, kun missään niistä ei kerrottu, miten sitä käytetään ja mitä mikin malli käyttää polttoaineena!

Tuosta saa ehkä vähän kuvaa siitä, millaiset fiilikset minulla on ollut.

Minulle tuli myös riitaa Twiningin kanssa tuosta. Se oli ihan minun vikani, kun kai jotenkin kaikki tuntui vain niin vaikealta ja olin todella turhautunut kaikkeen, niin kun yritin viestitellä Twiningin kanssa tuosta Ukraina-jutusta, tuli selväksi, ettei hän ollut seurannut sitä yhtään. Siis yhtään. Kai se jotenkin harmitti niin paljon, kun vähitellen tulee edelleen vastaan lisää ja lisää seikkoja, jotka osoittavat, että ei me oltaisi oltu yhteensopivia. Kun kai edelleen osa minusta on miettinyt, että ehkä jossain kohtaa sittenkin palataan yhteen. Ja sitten käykin taas ilmi, että Twining ei vain tiedä asioista mitä maailmalla tapahtuu ja että hänen kanssaan ei voisi puhua Ukraina-asioista yhtään millään mielekkäällä tasolla. Ja eihän hän ole matkustellutkaan, eikä näe pointtiakaan matkustelussa, niin sitten minulle tuli kauhea turhautuminen, että miksi hän on tuollainen, kun minulle on niin tärkeää olla edes pääpiirteittäin perillä maailman asioista ja matkustelussa on hienointa juuri se, että pääsee näkemään miten ihmiset muissa maissa elävät arkista elämää.

Niin sitten laitoin Twiningille viestin, jossa sanoin jotain tyyliin että näkee kyllä että hän ei ole seurannut uutisia lainkaan, kun kerran mietti niin typeriä asioita Ukrainan tilanteesta, kun olisivathan ne ilmiselviä kenelle tahansa, joka on edes miettinyt tuota nykytilannetta, ja että varmaan on helppo nukkua yöt rauhassa kun ei ole perillä yhtään mistään.

Enhän minä voi tuohon mitään sanoa puolustukseksi, kun onhan tuo täysi kusipääveto. En ihan ole varma miksi kirjoitin sen ja miksi kirjoittamisen jälkeen vielä lähetin sen. Kyllä jo kirjoittaessani sitä mietin, että tuo ei ole sellainen asia mitä on kiva sanoa toiselle, mutta en vain jaksanut välittää siitä. En tiedä miksi olen niin vihainen taas melkein koko ajan, kun en halua olla.

Twining vastasi siihen tänään, että se oli tosi törkeästi sanottu ja väitti, että kyllä hän on Ukraina-uutisia jonkin verran seurannut ja sanoi että ehkä hänellä on muuta mielessä niin ettei hänellä ole aikaa roikkua ympäri vuorokauden netissä uutisia katsomassa ja olla paniikissa tilanteesta jolle ei edes voi tehdä mitään. Hän selitti myös lyhyen selityksen, miksi oli miettinyt niitä asioita, joita olin sanonut typeriksi ja ilmeisesti hän on joko seurannut jonkin verran tilannetta ja oli selittänyt ne kysymykset huonosti, tai sitten hän oli sen viestini jälkeen selvittänyt asiaa ja yritti kääntää ne asiat sellaisiksi että niitä oli järkevä miettiä. Jotenkin tuo suututti, mutta toisaalta myös jotenkin pisti kun luin sen viestin, kun en minä halua riidellä Twiningin kanssa. Kai. Ja olinhan minä väärässä. Mutta osa minusta ajattelee, että olihan tämä tulossa ennemmin tai myöhemmin, kun ei eksän kanssa kaveruudesta tule kuitenkaan mitään. Olen nähnyt sivusta, miten sekä Nan että Natalia yrittivät ylläpitää jollain tasolla kaverillisia välejä eksän kanssa, mutta kummallakin tuli jossain kohtaa jostain pikkuasiasta syntynyt riita, jonka jälkeen välit menivät kokonaan poikki. Niin kai olen ajatellut, että niin tässäkin tulee käymään ennemmin tai myöhemmin.

Tapasin sen yhden uuden tindertyypin - Luckien - pari viikkoa sitten. Mentiin kahvilaan pariksi tunniksi ja se oli ihan okei. Ei mikään huippu ensitapaaminen mutta ei mikään huonokaan. Loppupuolella minulle tuli fiilis, että Luckie ei ollut kiinnostunut, kun hän vilkuili vähän väliä kahvilan ovelle ja kun lähdettiin suuntiimme, hän ei sanonut edes moikkaa, eikä me puhuttu numeroiden vaihtamisesta tai potentiaalisesta uudesta tapaamisesta, vaan hän vain sanoi "oli kiva tavata" ja lähti kävelemään omaan suuntaansa. Sen jälkeen me ollaan kyllä viestitelty ja Luckie sanoi että tavataan vaan uudestaan (sen jälkeen kun olin sanonut että mielelläni näen häntä uudestaankin), mutta nyt hän on ulkomailla ja sanoi että tapaaminen onnistuu vasta sen jälkeen seuraavan kerran. Aion muutenkin ottaa uusien tindertyyppien kanssa hitaammin, kun en halua toistaa Twiningin kanssa tehtyjä virheitä. Minulla on myös uusi match, jonka kanssa olen jutellut jo ehkä viikon, joka vaikuttaa myös oikein kivalta.

Jotenkin vain on apaattinen olo, eikä kukaan jaksa oikein kiinnostaa. Kai harmittaa, kun Twiningin kanssa oli aluksi jotenkin niin helppoa, ainakin tietyissä asioissa ja hänen kanssaan oli ensimmäisen tapaamisen jälkeen selvää, että halusin nähdä hänet uudestaan. Ja sitten se meni kuitenkin mönkään. Nataliakin tapaili sitä nykyistä aviomiestään tinderin kautta aluksi varmaan puoli vuotta epäsäännöllisesti ja suht neutraaleissa merkeissä ennen kuin heidän juttunsa otti tulta alleen, niin varmasti vain kestää oma aikansa ennen kuin toiseen tutustuu kunnolla. Mutta tulee se epätoivoinen fiilis, että en minä löydä ketään ja että kukaan ei tule kuitenkaan ikinä oikeasti ymmärtämään minua.

Rottien kanssa on ollut myös raskasta. Viimeksi kirjoitin, että olin menossa keuhkokuumeisen rotan kanssa uudestaan eläinlääkäriin, mutta sen eläinlääkärikäyntiä edeltävänä yönä se olikin kuollut. Huomenna on toisen rotan eutanasia, kun se on vanhenemaan päin ja sen yleiskunto on heikentynyt ja muutenkin näyttää siltä, että sillä on maksimissaan kuukausi tai pari enää aikaa. Se ei ole vielä kauhean huonossa kunnossa, mutta en enää ikinä halua, että rotta kuolee häkkiin, niin menen tällä kertaa hyvissä ajoin. Senkin lisäksi on yksi rotta, jolla alkaa loppu häämöttää. Se ei ole vielä niin huonossa kunnossa, mutta sen kävely alkaa olla vaikeampaa ja sen lihasmassa näyttää olevan vähenemässä. Ehkä myös pieni höppänöityminen on alkamassa. Se pystyy kyllä elämään vielä hyvää elämää jonkin aikaa (useamman kuukauden), jos mitään äkillistä ei tapahdu, mutta nyt viimeisten kuukausien aikana on selvästi nähnyt sen, että se alkaa vanheta. Se on yksi suosikeistani ja siitä on tulossa mahdollisesti vanhimmaksi ikinä elänyt rottani, sillä se on jo nyt n. 2,5-vuotias. Se oli suosikkityttöni silloin kun korona ensimmäisen kerran alkoi. Se oli minun omia poikasiani ja minun ei ollut edes tarkoitus pitää sitä alunperin. Ihan poikasena se kuitenkin tärisytti oudosti päätään ja pelkäsin, että se olisi viite jostain neurologisesta sairaudesta, joten en halunnut vahingossakaan myydä kenellekään lemmikiksi sairasta poikasta. Ei sillä ole koskaan ollut mitään oireita ja se on ollut aina todella terve. Se on ollut myös ihan hyperaktiivinen ja nuorempana pystyi kiipeämään keittiönpöydän jalkaa pitkin ja hilaamaan itsensä pöydälle. Se tykkäsi myös leikkiä kanssani ja opetella temppuja. Se on nyt iän myötä rauhoittunut, mutta se on ollut edelleen todella ihana ja persoonallinen rotta.

Töissä on ollut vaikea keskittyä ja siitäkin on kurja fiilis. Kaikki tuntuu olevan nyt vain jotenkin pielessä ja minun tekee jatkuvasti mieli vain eristäytyä kotiin ja olla tekemättä mitään muuta kuin seurata uutisia ja katsella videoita Youtubesta. Mutta minun pitäisi saada itseni paremmin liikkeelle ja huomaan, että olen aamuisin alkanut heräämään itsekseen nyt kun päivät alkavat olla taas pitempiä. Kai silti harmittaa, kun olo on välillä niin yksinäinen. Toki olen viestitellyt Natalian kanssa nyt taas melkein päivittäin, mutta tunnen olevani vain ihan yksin silti.

Pitäisi varmaan jotenkin pyytää Twiningilta anteeksi, kun tiedän, että sanoin hänelle ikävästi. En vain ole kauhean usein joutunut pyytämään ihmisiltä oikeasti anteeksi jotain tällaista mokaa, niin en ole ihan varma osaanko tehdä sitä. Ja toisaalta minua kiukuttaa edelleen ja tekisi mieli vain sanoa jotain lisää takaisin. Mutta en minä halua Twiningia satuttaa, vaan koko hommassa on todennäköisesti kyse vain siitä, että olen nyt liian stressaantunut ja ahdistunut kaikesta, ja varmasti minun ja Twiningin päättyneestä suhteesta on jäänyt kaikenlaista negatiivista hampaankoloon, jota en ole osannut käsitellä. Ja kai se oikeasti edelleen vain harmittaa ja surettaa niin pirusti, ettei se meidän juttu voinut toimia.

Tämän viikon kuormaa on lisännyt vielä sekin, että hain maanantaina ne uudet silmälasit ja nyt eilinen ja tämä päivä ovat menneet sellaisessa matkapahoinvointifiiliksessä, kun yritän totutella hieman muuttuneisiin vahvuuksiin ja hieman erimallisiin linsseihin. Kaikki tuntuu olevan jotenkin väärällä etäisyydellä ja vaikka näen laseilla hyvin ja kaikki on kirkasta ja selvää, etenkin päätä kääntäessä tuntuu että jotain on pielessä. Se on kuitenkin normaalia ja niin oli aikaisempienkin lasien kanssa, mutta se ei yhtään paranna oloani.

Kaikki harmittaa.

lauantai, 12. helmikuu 2022

In-between

On ollut vähän rankka jakso taas. Sen jälkeen kun puhuin Twiningille siitä, että ollaan vain kavereita, olo on ollut välillä tosi kurja. Välillä ajatukset on täynnä kaikenlaista ja välillä on tuntunut ihan tyhjältä.

Rotistakin on ollut huolta, kun yhdellä pojista on ilmeisesti keuhkokuume, mutta vaikka se aluksi vaikutti piristyvän antibioottikuurin ja buranan voimin, sen olo ei ole sen jälkeen kuitenkaan parantunut normaaliksi. Ensi viikolla on siis taas eläinlääkärikäynti luvassa, jos se ei siis parannu satumaisesti ennen sitä. Lisäksi taloyhtiössä on käyty tarkastamassa hanoja ja vessanpyttyjä, kun ilmeisesti taloyhtiön vedenkulutus on kasvanut poikkeuksellisesti, niin jossain on isompi vuoto tai useammassa paikassa pienempiä vuotoja. Niin ensin viime viikolla joku tyyppi kävi testaamassa kaiken ja totesi, että vessanpytty valuttaa vetämisen jälkeen vähän pidempään kuin olisi ihanteellista, joten sitä tuli sörkkimään joku toinen tyyppi tällä viikolla. Lähinnä se meni aluksi vain pahempaan suuntaan ja vaikka kaikki osat lopulta vaihdettiin, pieni ylimääräinen valutus ei korjaantunut. Joten nyt kuulemma vaihtavat koko pytyn "mahdollisimman pian". Koko viime viikko meni siinä, että joka arkipäivä stressasin, milloin ovikello soi ja joku tulee asuntoon ja sama on ilmeisesti edessä seuraavalla viikollakin. Ainakin se on kannustanut pitämään kämpän siistinä, mutta ahdistaa, kun pitää koko ajan miettiä sitä, että koskahan joku tulee.

Muuten on tuntunut siltä, että ehkä päivät alkavat olla jo sen verran pidempiä, että minulla alkaa taas energiatasot nousta. Olen saanut hoidettua arkisia asioita paremmin, mikä on ollut ihan kiva. Toisaalta en halua liikaa pysähtyä, koska sitten tulee kaikenlaisia ajatuksia.

Ollaan oltu Twiningin kanssa edelleen yhteydessä ja viestitelty. Tuntuu että terapeuttini paheksuu sitä vähän, mutta kai tuntuisi todella vaikealta ettei Twining olisi enää lainkaan osa elämääni. Ja kai se vähän lohduttaa, kun jotain tuttua on vielä jäljellä. Lisäksi tuntuu, että nyt Twining on sitten vasta avautunut ja jotenkin ne meidän viestittelyt on olleet ihan kiinnostavia ja olen oppinut hänestä lisää. Osa minusta ajattelee, että vau, ehkä meidän ei olisi pitänyt alunperinkään yrittää mitään kaveruutta enempää, kun selkeästi tämä toimii näin paremmin. Toinen osa ajattelee, että ehkä me voitaisiin jossain vaiheessa palata Twiningin kanssa takaisin yhteen ja että ehkä minun olisi pitänyt antaa Twiningille enemmän aikaa ja kärsivällisemmin odottaa siitä että se meidän juttu liikahtaisi johonkin suuntaan.

Toki tiedän rationaalisella tasolla, että yhteenpaluu (vaikka me ei virallisesti oltu parisuhteessa) Twiningin kanssa ei todennäköisesti olisi hyvä idea. Tärkeimpänä on se, että sille meidän erolle oli erittäin hyvä syy: meidän juttu ei vain toiminut, en kokenut, että Twining välitti minusta, hän ei ollut valmis kutsumaan sitä edes suhteeksi tai minua tyttöystäväkseen, ja koko hommasta alkoi tulla minulle enemmän mielipahaa kuin jotain positiivista. Ja toki nyt tiedän, että Twiningilla on niitä omia ongelmiaan, joiden kanssa hän ei ole tehnyt työtä, eikä hän oikein tiedä kuka on ja mitä haluaa. Ne ongelmat eivät korjaannu vain päättämällä tai kompromisseja tekemällä, vaan niihin vaaditaan paljon työtä ja vielä enemmän aikaa.

Lisäksi tilastollisesti yhteen palaaminen eron jälkeen ei ennakoi hyvää, vaan sellaisella suhteella on paljon suurempi todennäköisyys päättyä uuteen eroon. Ja kun selkeästi Twiningiin ainakin jollain tasolla sattui se, että sanoin, että haluan jatkossa olla vain hänen kaverinsa ja lopettaa kaiken muun, niin kun hänen on tuntunut olevan jo aikaisemminkin vaikea luottaa minuun, niin jos palattaisiin yhteen, miten hän sitten voisi luottaa minuun yhtään sen enempää? Ja kai se on joku psykologinen ilmiö se eksän kanssa takaisin yhteen palaaminen, kun onhan se vaikeaa luopua kaikista niistä toiveista, että mitä jos siitä tulisikin jotain pysyvää. Ja eihän minulla ja Twiningillakaan ollut mitään pahoja riitoja tai mitään sellaista negatiivisuutta tai toisen tahallista loukkaamista, vaan lähinnä minua surettaa se, että tuntui että Twining ei vain ole valmis mihinkään tällaiseen, ainakaan minun kanssani. Tuntui että hän yritti kyllä ja halusi että kaikki toimisi, mutta se ei ole aina tarpeeksi.

Osa minusta miettii myös sitä, että mikä oli minun osani siinä, että tämä meidän juttu ei toiminut. Aluksi minun oli vaikea hahmottaa sitä, koska kai olin vain vihainen Twiningille siitä, että miksi hän pilasi tämän meidän orastavan jutun. Mutta tiedän, että minun on vaikea uskoa sitä, että joku välittäisi minusta, niin kai se ilmenee niin, että tarvitsisin että se toinen ihminen tekisi sitä jatkuvasti selväksi minulle. Ja nyt kun mietin taaksepäin, niin olisin voinut kommunikoida vielä suoremmin Twiningille siitä mitä minä häneltä kaipasin. Kun välillä kyllä yritin vaikka sitä, että nähtäisiin enemmän esimerkiksi ihan viikolla ja vaikka käytäisiin töiden jälkeen kahvilla tai pienellä kävelyllä tai mitä tahansa. Ehdotin sitä kerran ja kun Twining ei heti tarttunut siihen, en ottanut sitä enää uudestaan esille. Ja kai minua jotenkin loukkasi se, kun Twining harvemmin osoitti mitään fyysistä hellyyttä minua kohtaan enää viimeisen 6 kuukauden aikana, moikka-halauksia lukuunottamatta, niin sen sijaan että olisin kysynyt häneltä siitä, jotenkin se vastaus pelotti minua niin paljon että yritin vain olla ajattelematta sitä. Mutta eihän se toimi niin, joten ajattelin usein, että varmasti olen Twiningin mielestä vain niin vastenmielinen, ettei hän enää koe minkäänlaista vetoa minua kohtaan. Mutta olisin voinut kommunikoida kaikenlaista selvemmin ja suoremmin, vaikka kyllähän kommunikaatioon vaaditaan aina kaksi osapuolta, ja jos Twining on vaikuttanut reagoivan johonkin sanomaani jotenkin negatiivisesti, niin on kai luonnollista, että minun on ollut vaikea puhua asioista välillä.

Edelleen olen huolissani Twiningista ja siitä perheenjäsenen sairastamisesta. Twining saa tältä edelleen soittoja keskellä yötä, koska tämä on niin sekava, ettei hahmota enää kelloakaan. Ja Twiningin ratkaisu kaikkeen on vain se, että pakkohan se kaikki on hoitaa ja että muitakaan vaihtoehtoja ei ole, ja että kyllä hän selviää noiden kaikkien ylimääräisten asioiden hoitamisesta "vaikka väkisin". Mutta minusta kuulostaa siltä, että Twiningin voimavarat ovat ihan lopussa. Silloin joulunahan hän joutui jo olemaan sen takia poissa töistä, mutta tuntuu, että Twining kokee, että väsyneisyyden myöntäminen olisi heikkoutta. Ajattelen kyllä, että Twiningin oma ongelmahan se on ja että minä en voi sitä tilannetta ratkaista, mutta jotenkin käy sääliksi, että Twiningilla on niin vaikeaa ja huolestuttaa se, jos hän uuvuttaa itsensä ihan täysin eikä tajua pitää taukoa ennen kuin keho tai mieli tekevät täyden stopin.

Terapeuttini on puhunut siitä, että minun pitäisi tehdä selkeämmät rajat Twiningin suhteen. Terapeuttini ei usein sano mielipiteitään, niin jotenkin aina kun hän sanoo jotain, se harmittaa minua välillä. Toki rationaalisella tasolla tiedän, että sillä tavalla erot pitäisi yleensä hoitaa ja että siitä on ihan tutkimuksia, millä tavalla erosta pääsee parhaiten yli ja millaiset välit eksään on järkevää pitää. Mutta välillä minun on vain niin ikävä Twiningia. Viestittelyn jatkaminen hänen kanssaan ei tosin auta sitä, koska kai sellainen "cold turkey" -metodi olisi paras, vaikka sattuisikin aluksi enemmän. Kai jotenkin toivon, että voitaisiin Twiningin kanssa olla edelleen yhteyksissä ja että vähitellen se yhteydenpito vähenisi ja sitten lopulta ei enää harmittaisi, ettei hänen kanssa tule enää viestiteltyä. Ei me mitään asiattomuuksia olla Twiningin kanssa viestitelty, vaan se on edelleen sitä samantyylistä neutraalia "kirjeenvaihtoa" parin päivän välein, jossa puhutaan milloin mistäkin arkisesta. Niin siinä mielessä en ole lipsunut siitä että ollaan vain kavereita.

Olen myös jutellut Tinderissä parin uuden tyypin kanssa ja ensi viikolla on ehkä ensimmäiset tinder-treffit taas vähään aikaan. Annetaan sille tyypille nimeksi vaikka Luckie, koska hän tykkää kuulemma Luckiefun's sushista. Hän on ollut ihan okei ja olen viestitellyt hänen kanssaan jo ennen kuin puhuin Twiningille siitä pelkästä kaveruudesta, joten kai suunnilleen kuukauden. Hän kommunikoi ainakin ajoittain enemmän sellaisella tavalla, josta minulle tulee fiilis, että hän on kiinnostunut. Kun hän ei suoraan pyytänyt minua ulos tai ehdottanut tapaamista, mietin että kiinnostaako häntä lainkaan, niin kun hän jossain kohtaa mainitsi, että ehkä joskus voidaan sopia sushi-treffit jonnekin sellaiseen sushi-paikkaan missä kumpikaan ei ole käynyt ennen, minä päätin kysyä suoraan, haluaisiko hän nähdä vai jatkaa vielä viestittelyä pitempään ennen sitä. Niin Luckie vastasi, että jos aikataulut sopisivat, niin hän olisi valmis näkemään minut jo vaikka heti seuraavana päivänä. Siitä tuli fiilis, että okei, selkeästi hän haluaa tavata minut, niin nyt sitten ollaan etsitty ensi viikolta jotain molemmille sopivaa päivää. Hän on tosiaan ihan kiva, mutta vaikeahan sitä on kenestäkään sanoa ennen kuin tapaa ihan livenä.

Olen viestitellyt myös Natalian kanssa ja sen yhden kaverihakuihmisen kanssa ja viime viikonloppuna päätin laittaa Harjoittelupaikkarohmullekin viestiä ja kysellä hänen kuulumisiaan. Olen miettinyt sitä, kun hän silloin meidän työpaikan pikkujouluissa sanoi, että vaikkei vielä järjestyisikään mitään sillä koko opiskelijaporukalla niin me voidaan silti nähdä vaikka kaksistaan. Hän kun ei siitä huolimatta ole laittanut minulle mitään viestiä tai ehdottanut hengausta tai mitään, niin siitä tuli fiiis, että varmaan hän oli vain niin kännissä että sanoi asioita joita ei oikeasti tarkoittanutkaan ja että selkeästi hän ei halunnutkaan hengata minun kanssani. Mutta päätin kysyä sitä häneltä silti, vaikka heti kuulumistenvaihdon alkumetreillä Harjoittelupaikkarohmu sanoi, että ei oikeastaan muista paljoakaan mitä me oltiin puhuttu silloin pikkujouluiltana. Siitäkin tuli fiilis, että Harjoittelupaikkarohmu yritti sanoa mahdollisimman kohteliaasti, että älä vain kysele siitä hengaamisesta kun en mä oikeasti sun kanssa halua hengata. Mutta kysyin silti ja Harjoittelupaikkarohmu sanoi, että se olisi tosi kiva ja katsotaan nyt parin viikon sisään jotain, kun hänellä on ollut superkiirettä töissä, kun hänen on pitänyt tuurata jotakuta toista. Toki tuostakin ajattelen, että ehkä hän ei vain halunnut sanoa suoraan "ei", joten sanoi sen klassisen "pitää katsoa", jotta voi vain välttyä näkemiseltä kun ei vain ikinä laita enää viestiä. Mutta hän käytti superpaljon emojeja niissä viesteissä kun sovittiin että kokeillaan järjestää joku päivä jostain, niin ehkä tämä on vain taas sitä, että ylitulkitsen kaikkea. Kun jos ei pysty sanomaan toiselle ihmiselle, että kiitos mutta ei kiitos, niin se ei ole yhtään reilua.

Mietin myös, että jossain kohtaa menisin käymään taas pääkaupunkiseudulla Nataliaa katsomassa, mutta saa nähdä. Minulla on ollut kaikenlaisia miniprojekteja tuon Twining-jutun loppumisen jälkeen ja olen pitänyt tarkemmin listaa menoistani ja yrittänyt keksiä keinoja saada enemmän rahaa säästöön. Kun vaikka olen ihan kokopäiväisenä töissä nykyään, tuntuu, että saan kyllä koko palkan menemään kuukauden aikana. Tämä kuukausi näytti vähän paremmalta aluksi, mutta nyt kun minulla on ollut taas päänsärkyjä useammin, päätin, että ehkä nyt olisi hyvä käydä näöntarkistuksessa ja hankkia ne uudet lasit joita olen miettinyt jo kohta vuoden.

Tänään siis kävin tarkistuttamassa näköni kun olin saanut työterveydestä työhöntulotarkastuksen yhteydessä lähetteenkin ja ilmeisesti kumpaankin silmään on tullut 0,25 lisää miinusta ja kuulemma vanhempien lasien linssit eivät välttämättä pysy kirkkaina loputtomiin, minkä olen kyllä huomannutkin. Mutta ärsyttää, että lasit ovat niin kalliita, vaikka saankin työterveyshuollon asiakkaana 35% alennusta. Kävin toisessakin liikkeessä ja katselin kehyksiä ja kyselin linsseistä ja siellä loppuhinta oli suunnilleen sama. Aion tosin vielä käydä parissa muussakin liikkeessä kyselemässä ja katselemassa, kun maksoin nykyisistä laseistani paljon vähemmän ja ne palvelivat kuitenkin hyvin sen 4-5 vuotta mitä ne nyt ovat minulla olleet. Vaikka toisaalta tekisi mieli vain ostaa ne ekassa liikkeessä katsomani, jottei tarvitsisi kierrellä ja kysellä, kun minun mielestäni nuo lasien hinnoittelut ovat aika sekavia, kun on ensin kehykset, joilla on oma hinta, jonka lisäksi tarvitaan linssit (ja niitäkin on kaikenlaisia erilaisia joiden eroista en ymmärrä paljon mitään), joiden lisäksi tietyt kehykset tai tietyt voimakkuuden saattavat vaatia esim. linssin ohennuksen, josta saattaa mennä erikseen hinta tai sitten se saattaa olla jo mukana tietyissä linsseissä. Niin hulluksihan siitä tulee, kun yrittää laskea samaan vielä "50% alennusta kehyksistä tai linsseistä" -tarjoukset, että mikä olisi nyt se edullisin vaihtoehto. Samalla siis kun se myyjä sanoo että ehdottomasti kannattaa ottaa nämä parhaat linssit sisäänrakennetulla sinisen valon suodattimellä joilla silmälasien kokonaishinnaksi muodostuisi jopa 500€! Mutta kai pitää psyykata itsensä menemään liikkeeseen ja sanomaan, että ei kun minä haluan ihan tavalliset lasit!

Kävin tänään myös pitemmällä kävelyllä samalla kun hoidin noita asioita, niin nyt voin ottaa loppuillan ihan rennosti. Ehkä pitäisi katsoa joku leffa pitkästä aikaa, kun jotenkin tuli tavaksi että katsoin leffoja vain yhdessä Twiningin kanssa.

Saa nähdä mihin suuntaan asiat liikahtavat tämän kevään myötä.

keskiviikko, 26. tammikuu 2022

The talk

Nähtiin viikonloppuna Twiningin kanssa ja sain lopulta otettua puheeksi sen, että minulla ei ole ollut enää hyvä fiilis siitä meidän jutusta pitempään aikaan ja että ajattelin nyt, että olisi parempi jos me oltaisiin vain kavereita. Selitin tarkemmin sitä, mitä fiiliksiä minulla on ollut ja miksi olen päätynyt tähän päätökseen, mutta sanoin myös, että Twining on minulle tärkeä ja että tämä ei ole hänen "vikansa", vaan että molemmilla on sellaisia kokemuksia, että jotkut asiat ovat vaikeita ja niiden johdosta tuntuu että meidän juttu ei ole menossa eteenpäin.

Minä itkin, Twining ei, mutta tuntui, että Twining otti sen tosi huonosti. Ei hän suuttunut tai ollut vihainen tai syyttänyt minua mistään, mutta hänen käytöksensä hieman pelotti minua. Twining vaikutti olevan pois tolaltaan (sisäisesti, ulkoisesti hän oli yhtä hillitty kuin aina) ja sanoi asioita, jotka eivät käyneet yhtään järkeen. Twining sanoi monta kertaa illan aikana, että "eihän tässä mikään kuitenkaan oikeastaan muutu". Sanoin siihen melkein joka kerta, että ei kaikki muutu ja että me voidaan kyllä olla kavereita ja yhteyksissä, mutta että jonkin on muututtava. Jossain kohtaa Twining myös mainitsi, että hänellä oli töissä ollut koulutettavana joku 18-vuotias nainen, joka oli lähetellyt hänelle viestejä somessa, tms., mikä tuntui tulevan ihan tyhjästä ja kuulosti minulle siltä, että Twining sanoi sen jotta olisin mustasukkainen. Twining myös yhtäkkiä muuttui läheisyydenkaipuiseksi ja halusi halata ja olisi halunnut suudella vielä viimeisen kerran, tms. ja vaikka sanoin ei (kaikkeen muuhun kuin halaukseen), Twining yritti hetken päästä uudestaan. Hän sanoi myös, että minä olen hänelle tosi tärkeä ja rakas ja että hän on tyhmä kun ei ole osannut sanoa sitä. Ja sitten tuntui että hän yritti jättää ovea koko ajan auki sanomalla jotain tyyliin "aika näyttää mitä tässä käy" tai "ei minkään oikeasti tarvitse muuttua". Hän kysyi myös monta kertaa, että mitä jos me sovittaisiin jotain ystävänpäiväksi, vaikka sanoin, että en oikein tiedä, kun tuntuu että se olisi outoa. Silti hän kysyi sitä uudestaan monta kertaa.

Mietin, että ehkä Twining oli jotenkin shokissa, tai muuta vastaavaa, kun tuntui että hän toisteli kaikenlaista ikään kuin kuulematta lainkaan mitä olin sanonut hänelle tai tajuamatta, että meidän suhde (tai mikälie) ei vain tule olemaan sellainen kuin tähän asti ja että nyt rajoja on uusissa paikoissa, eikä niiden ylittäminen käy, vaikka aikaisemmin jokin olisikin ollut okei. Kaverin kanssa ei pussailla, eikä kaveria yritetä koskettaa paidan alta. Seurustellessa nuo ovat okei ja jopa kannustettavia asioita, mutta kaverisuhteessa ne eivät enää käy. Minua hieman ärsytti, kun Twining ei tuntunut tajuavan sitä tai haluavan hyväksyä sitä. Välillä tuntui myös, että Twining yritti manipuloida minua, kun sanoi jotenkin epämääräisesti, että ihmiset voivat muuttua ja että vaikka hänkin on aina miettinyt, että haluaisi asua tässä kaupungissa aina, niin ehkä hänenkin mielensä voi muuttua sen suhteen tulevina vuosina tai ehkä jopa kuukausina.

Tuo kaikki tapahtui minun kämpälläni ja sanoin sitten, että Twining voi jäädä sinne yöksi, koska en viitsinyt heittää häntä sieltä uloskaan niin myöhään yöllä, koska hän vain vaikutti haluavan halata minua tai pitää vähintään kädestä kiinni eikä päästää irti. Jossain kohtaa Twining alkoi toistella: "Kaikki on ihan hyvin. Asiat kyllä järjestyy." Ja myös sitä hän toisteli uudestaan ja uudestaan. Selkeästi hän osoitti ne sanansa minulle, mutta olin hämmentynyt ja se hiukan pelotti minua, koska minä olin siinä vaiheessa ihan rauhallinen, mutta Twining vain toisteli tuota ja jotenkin tuntui että hän ei ollut ihan "läsnä". Jälkeenpäin mietin, että ehkä hän siinä oudossa mielentilassaan sanoi minulle sen mitä hän halusi sanoa itselleen, tai mitä olisi halunnut minun sanovan hänelle. Sovittiin, että voidaan nukkua samassa sängyssä ja Twining piti minua kädestä melkein koko yön, nukkueessaankin. Aamulla Twining lähti ja minä saatoin hänet bussipysäkille.

Sen jälkeen ollaan viestitelty jotain jokapäiväistä, koska oltiin sovittu, että ollaan kavereita. En ole vieläkään varma, miten paljon Twining sisäisti siitä mitä sanoin hänelle (että me ei olla enää yhdessä), mutta nyt olen miettinyt, että ehkä se tilanne jotenkin sai hänet niin pois tolaltaan, että sen takia hän ei jotenkin pystynyt käsittelemään sitä tilannetta silloin kun puhuin hänelle niitä asioita.

En tiedä, välittikö hän minusta oikeasti missään vaiheessa vai ei. Toisaalta hän vaikutti olevan pois tolaltaan kun sanoin etten halua jatkaa tätä meidän juttua, joten se viittaisi siihen, että ehkä hän välitti, mutta että hän ei vain osannut ilmaista sitä. Twining sanoi myös, että eihän hän olisi jatkanut minun kanssa juttelua ja viestittelyä lainkaan, jos ei olisi välittänyt minusta, mutta se ei kuulosta minun mielestäni mitenkään vakuuttavalta argumentilta. Ja toisaalta sitten mietin, että ehkä hän on vain niitä miehiä, jotka haluavat sen mitä eivät voi saada: että heti kun sanon, että haluan erota, minusta tulee uusi ja kiiltävä. Että hän ei missään vaiheessa oikeasti välittänyt minusta, eikä tuntenut mitään minua kohtaan, vaan että hän oli vain tottunut minun seuraani ja siihen, että olin saatavilla ilman että hänen täytyi sitoutua minuun millään lailla, tai muutenkaan muuttaa omaa elämäänsä lainkaan. Ja sitten kun sanoin etten halua jatkaa, häntä järkytti vain se, että hän ei hyödy enää tästä meidän järjestelystä ja voi pitää minua "varalla" samalla kun odottaa että kohtaisi sellaisen naisen jonka kanssa haluaisi oikeasti olla.

Terapeuttini sanoo, että tuo on yksi niistä minun traumajäänteistäni: että uskon, että ihmiset eivät vain välitä. Mutta vaikka yrittäisin hyväksyä sen ja tarkastella uudestaan vaikka minun ja Twiningin juttua, ei vain tunnu oikealta ajatella, että hän välitti missään vaiheessa. Niissä tämänviikkoisissa viesteissäkin hän on ihan yhtä neutraalin small-talkmainen kuin aina ennenkin. Arki jatkuu normaalisti, eikä pelkästään meidän viestivaihtoa lukiessa huomaisi, että hän on kokenut yhtään mitään järkytystä tai että tuntisi mitään surua mistään. Ei kai sillä ole enää mitään väliäkään, mutta kai olisin halunnut pystyä ajattelemaan, että ehkä hän välitti vaikkei osannutkaan ilmaista sitä.

Minulla on nyt viikon aikana ollut vaihtelevia tunteita koko jutusta. Välillä on ollut tosi kurja fiilis ja jotenkin entisestään iskenyt se fiilis mitä olen kylläkin surrut jo varmaan syksystä lähtien: Hänkään ei ole sellainen ihminen, jonka kanssa voisin kokeilla rakentaa yhteistä elämää. Kun ainahan parisuhteen alussa (ja minusta edelleen me oltiin suhteessa, vaikka Twining ei sitä sellaiseksi halunnutkaan kutsua) sitä miettii että "mitä jos" ja mieleen tulee kaikkia juttuja mitä haluaisi tehdä toisen kanssa ja mielessä elää toive siitä, että vaikka kaikki ei näytäkään ihan täydelliseltä sillä hetkellä, niin ehkä kaikki kuitenkin muuttuu paremmaksi. Tuosta kaikesta luopuminen tuntuu jotenkin todella kipeältä, vaikka eihän mikään siitä ollut totta missään vaiheessa. Lisäksi mieleen hiipii taas se ajatus, että mitä jos minä en löydä missään vaiheessa ketään, jonka kanssa tietäisin itse haluavani varmasti olla hänen kanssaan ja joka tietäisi myös varmasti haluavansa olla minun kanssani. Natalia on surrut jonkin verran sitä, että joku hänen tuttunsa on saanut kaksi lasta "ensi yrittämällä", mutta että Natalia ja hänen miehensä ovat joutuneet nyt yrittämään toista lasta jo useamman kuukauden (mikä on ymmärtääkseni ihan normaalia). Ja ymmärrän, että kaikillahan meillä on ne omat murheet, mutta hänellä on sentään se hänen miehensä ja ensimmäinen lapsensa, mutta minä olen edelleen ihan yksin.

Nyt mielessä on pyörinyt myös se, mitä Twining sanoi siitä 18-vuotiaasta naisesta, joka aloitti heillä töissä ja olen miettinyt, että ehkä hän aloittaa nyt jotain tämän kanssa. Miksi muutenkaan hän olisi maininnut koko naista, jos ei olisi kiinnittänyt tähän huomiota ja olisi kiinnostunut tästä? Ja tiedän, että tämä on niitä yleisiä ajatuksia, mitä ihmisillä on eron jälkeen ja yritän sanoa itselleni, että tässä kohtaa on ihan ok surra sitä ja tuntea mustasukkaisuutta Twiningin potentiaalisia seuraavia kumppaneita kohtaan, mutta että ne tunteet menevät kyllä lopulta ohi. Mutta minun mielessäni sekin että hän mainitsi sen 18-vuotiaan on osoitus siitä, että hän ei välittänyt minusta ja että minä en vain ollut tarpeeksi viehättävä hänen silmissään. Kun sekin ärsytti, että kun viikonloppuna sanoin Twiningille etten halua jatkaa hänen kanssaan, silloin hän olisi kauheasti halunnut suudella minua, mutta viimeisen 6kk aikana hän ei ole halunnut suudella minua lainkaan. Jos olen itse yrittänyt sohvalla halailun yhteydessä nojautua lähemmäs "asemiin", hän on vain kääntänyt päänsä pois. Tokihan aina ei ole sellainen fiilis, mutta kun siinä kului se 6 kuukautta, niin koko sen ajan minun mielessäni vain vahvistui ajatus siitä, että hänen täytyi pitää minua vastenmielisenä.

Ja vaikka mielessäni tiedän, että tämä oli nyt hyvä lopettaa tähän tämä meidän juttu, niin se ei tarkoita etteikö se kaikki satuttaisi silti.

Tänään on noiden juttujen suhteen taas huonompi päivä, mutta välillä tuntuu paremmaltakin. Tuntuu siltä, että parempi olla yksin kuin huonossa suhteessa ja että ehkä minun ja Twiningin kaveruus toimii paremmin. Ja olen huomannut, että on ollut iso huojennus, kun minun ei ole enää tarvinnut aktiivisesti miettiä kaikkea itsessäni ja ajatella, että minun on oltava jotenkin parempi, jotenkin täydellisempi, jotta en ole Twiningin mielestä vastenmielinen. Ei kai minun olisi koskaan pitänyt ajatella niin, mutta nyt se jotenkin vasta tuon eron jälkeen tajusin, miten paljon se on stressannut minua.

Yritän kuitenkin sanoa itselleni, että ajan myötä tämä kaikki alkaa kuitenkin helpottaa ja että ei tämäkään suru kestä loputtomiin.