maanantai, 7. joulukuu 2020

"Vanha normaali"

Taas turhauttaa koko korona. Olen itse ollut edelleen terveenä, mutta huonontunut tautitilanne johti taas tiukempiin määräyksiin töissä. Kaikki työntekijät ovat nyt vuoden loppuun etänä ja sen jälkeen meillä on vain yksi paikka työpaikalla, jossa meidän tiimi voi vuorotella. Eli vaikka voisinkin mennä töihin, istuisin siellä ihan yksin, niin eihän siinä mitään mieltä ole. Tämä järjestely jatkuu näillä näkymin vuoden 2021 kesäkuun loppuun asti, eli tulee nyt sitten taas pitempi kotijakso.

Meillä piti olla eilen se opiskelijaporukan hengaus, mutta sekin on tietysti peruttu. Tai en tiedä "tietysti", kun Natalia sanoi, että jotkut hänen äitikaverinsa pitivät kyllä pikkujoulut paljon isommalla porukalla kuin mitä meitä olisi ollut ja he ovat vielä pk-seudulla. Kai se on fiksua peruuttaa, mutta minua se tietysti harmitti. Kun Harjoittelupaikkarohmu sanoi siitä alkuviikosta, että pitäisikö vain peruuttaa, niin minua vain ärsytti ja suututti. En tiedä, tuntuu, että jotenkin takerrun vain kaikkiin ihmisiin ja kaikkiin sosiaalisuusmahdollisuuksiin. Kun kukaan ei vastannut siihen Harjoittelupaikkarohmun viestiin yli tuntiin, ajattelin, että ehkä ihmiset ajattelevat niin kuin minä: että ehkä he haluaisivat pitää sen hengauksen silti mutta eivät kehtaa sanoa sitä, kun eihän tuollaiseen kaikkien terveyttä ja yhteiskunnan toimivuutta puolustavaan viestiin voi sanoa mitään "nääh, hengataan vaan, ei kai meillä kenelläkään nyt koronaa ole". Niin sitten minä taiteilin jonkun viestin, että toisaalta itselläni ei ole mitään sitä hengausta vastaan, koska kai ajattelen, että se meidän 5-6 ihmisen hengaus ei ole niin suuren riskin tapahtuma, mutta että toisaalta juuri sillä tavallahan korona on levinnyt. Ramona sitten kommentoi, että niin olisihan se harmi peruuttaa, mutta tietysti ihmisten terveys on tärkeintä.

Seuraavana päivänä sitten Korpinkynsi kysyi, että mikä on se suunnitelma, että pidetäänkö vai perutaanko ja sanoi, että hän kallistuisi ehkä perumisen puolelle, mihin Lester kommentoi heti myös, että joo hän myös. Niin nyt meillä ei sitten ole mitään hengausta ennen kuin "maailma on taas hyvä", kuten Harjoittelupaikkarohmu sanoi. Vaikka minä tietysti mietin, että ei kai maailma tule koskaan olemaankaan hyvä vaikka koronasta päästäisiinkin?

Joka tapauksessa tämä tarkoittaa sitä, että olen nyt ihan yksinäni ainakin vuoden loppuun, mahdollisesti pitemmällekin, eikä se tunnu yhtään kivalta. Kuvittelen vain niitä kaikkia muita meidän porukasta, että helppohan heidän on haluta perua, kun ei se meidän porukka varmaan merkitse heille mitään, kun heillä on oikeasti tärkeitä ihmisiäkin, joiden kanssa mieluummin viettävät nämä vuoden pimeimmät päivät eristyksissä.

Olen saanut tehtyä tällä viikolla taas enemmän töitä, niin kaikki ei sentään mene ihan pieleen. En tiedä vielä kuka sen uuden harjoittelijan paikan meillä saa, mutta hän aloittaa vuoden alussa. Myös se toinen työpaikalla fyysisesti ollut meidän tiimin jäsen oli mukana haastattelemassa Lesteriä ja myös hän kysyi minulta, että niin suosittelisinko minä häntä. Joten suosittelin häntä uudestaan, mutta sanoin myös, että oikeastaan siinä koko porukassa joka opiskeli samaan aikaan ei ole oikeastaan ketään, jota en voisi suositella. Yritin kai jotenkin ohjata sitä keskustelua takaisin normaaliin suuntaan ja pois sellaisesta virallisesta ja kiusallisesta. Ja toisaalta se on fakta ja Lester ei ole mikään huippuihminen, vaan hänellä on ihan samat taidot kuin meillä muillakin. Mutta sikäli kuin olen päätellyt yhtään mitään oikein, se hänen haastattelunsa oli jo. En kuitenkaan tiedä yhtään miten se meni, enkä tiedä saanko tietääkään ennen kuin se uusi harjoittelija aloittaa. Paitsi jos pomoni sanoo minulle asiasta jotain ensi viikon keskustelussa. Ja ei kai sillä oikeastaan mitään väliä olekaan. Hänellä on tyttöystävä - tai pikemminkin avopuoliso - joten minun täytyy yrittää toistella sitä itselleni ja kuvitella heitä mielessäni niin kauan että se menee minulle perille.

Vihaan vain tällaista joulunaikaa, kun olo tuntuu niin kauhean yksinäiseltä ja tuntuu, että ei ole mitään, mitä voisin asialle tehdä. Mutta kai yritän totutella taas elämään yksin. Ei sillä, olenhan minä ollut tähänkin asti yksin, mutta nyt viimeiset pari vuotta noita Lester-juttuja mielessäni pyöritelleenä on ollut sellainen ajatus, haave, että ehkä jossain kohtaa olisi joku toinen ihminen, jonka kanssa voisi viettää tällaisia juhlapyhiä. Nyt ne ajatukset ovat taas haihtuneet, niin koska en ole oikeastaan koskaan etsimällä etsinyt tai edes kaivannut ketään miestä, niin nyt yritän totutella taas ajatukseen, että ehkä tulen olemaan loppuelämäni ihan vain yksin sinkkuna ja että ehkä se on ihan okei. Koska en minä halua vain jotain miestä, enkä ole ikinä halunnut, vaan ne ovat niin harvassa ne miehet joiden suhteen pystyn edes välillä miettimään "mitä jos", vaikka olisinkin 99% ajasta täysin vakuuttunut siitä ettei siitä mitään pysyvää tulisi kuitenkaan. Jos sellainen mies tulee joskus vielä vastaan, niin ehkä sitten haaveilen taas, mutta jos ei tule, niin sitten varmaan en.

En tiedä miksi se tuntuu niin pahalta ajatella tuota, vaikka tuntuu, että olen jo melkein saanut itseni ohjelmoitua uudelleen Lesterin suhteen. Olen päätynyt päivittämään ajatukseni hänen suhteensa siihen muotoon, että hän tuntee minua kohtaan vain platonisia tunteita, mutta että ehkä jollain tapaa olen onnistunut hieman pääsemään edes kurkkimaan hänen kuorensa rakosista ja että varmaan hän arvostaa minua ihmisenä. Välillä tosin ajattelen, että ehkä olen ollut hänelle jonkinlainen salainen leikki-ihastus, sellainen kuvitelmanainen, jota voi ajatella kun asiat menevät omassa suhteessa jotenkin huonosti, mutta että hän ei kuitenkaan oikeasti haluaisi mitään vakavaa kanssani.

Näin jonkun YouTube-videon, jossa analysoitiin jotain elokuvaa ja sitä, että miten on sellaisia todella kiehtovia naisia, sellaisia vähän salaperäisiä, ehkä jopa arvaamattomia, vähän niin kuin tavoittamattomissa, mutta että lopulta näiden naisten kanssa oleminen kävisi kuitenkin tylsäksi ja että terve mies etsii mieluummin jonkun oikeasti kivan naisen. Niin jotenkin mietin, että näkevätköhän jotkut miehet minut niin? Tai siis, tulee mieleen joku yksi random idiootti viime vuodelta, joka tuli puistossa vain selittämään ja iskemään, mutta sanoi silti suoraan, että hänen tyttöystävänsä odottaa itse asiassa kotona.

Kun sitten on tämä belgialaismieskin ja vaikka meidän viestittely on nyt taantunut ihan suht platoniseksi, niin mietin silti sitä, että mikähän hänen motiivinsa on viestitellä melkein joka päivä edelleen jonkun naisen kanssa (vieläpä sellaiseen vitsailevaan ja kiusoittelevaan sävyyn) vaikka hänellä on tyttäystävä (jonka kanssa myös asuu). Juteltiin tänään hänen kanssaan taas pitempään ja puheenaihe lipsui taas pois siitä pelistä, niin hän kysyi viimein, että minkä ikäinen minä olen (hän on 28) ja kun olin laittanut hänet arvaamaan (hän arvasi 23), kerroin oikean ikäni ja se kyllä hermostutti jostain syystä, vaikka eihän sillä mitään väliä ole. Hän vain sanoi, että oli oikeasti kuvitellut, että olisin paljon nuorempi. Sitten hän sanoi, että hänen tyttöystävänsä on itse asiassa myös häntä vanhempi, joten hän ei ole sellainen stereotyyppinen mies. Mikä on outo kommentti sanoa toiselle, kun tämä kertoo ikänsä.

Tai sekin, kun Harjoittelupaikkarohmu halasi minua silloin siinä syksyn hengauksessa niin läheisesti ja kivasti ja pitkään, niin nyt hiljattain sain tietää, että hän oli silloin vähän niin kuin parisuhteessa (josta ei kertonut minulle ennen kuin se oli ohi 4 kuukautta myöhemmin).

Niin tuota miettiessä tulee mieleen, että niinkö kaikki miehet näkevät minut? Että olen vain sellainen extra? Toki eihän mikään tarkoita että noin on, koska voi hyvinkin olla, että kukaan näistä miehistä ei vain ole missään vaiheessa kokenut mitään muita kuin pelkkiä platonisia tunteita minua kohtaan. Mietin vain, etteikö kukaan näe minua oikeasti? Välillä jotenkin minusta tuntuu, että he katsovat minua vähän oudosti, vähän kuin salaa, vähän niin kuin siihen tyyliin kuin he kaipaisivat minun hyväksyntääni. Ihan kuin minä olisin muka sellaisessa asemassa, että minun hyväksynnälläni olisi mitään väliä kenellekään. Toisaalta mietin, että osaan teeskennellä ihan hyvin. Puhun kaikille ja väitän vastaan jos olen eri mieltä ja pidän tiukasti kiinni mielipiteistäni ja haluan töissä vastuuta ja oikeasti hankalia juttuja ja kyseenalaistan asioita. Enkä vain meidän porukassa, vaan siinä nettipelissäkin ja olen huomannut, että osaan vedellä oikeista naruista ja käyttäytyä tavalla joka saa muut kuuntelemaan minun mielipiteitäni ja ottamaan ne vakavasti, ja joissain tilanteissa jopa odottamaan ennen omien mielipiteidensä sanomista että minä kerron miten minä näen jonkun asian. Jos yritän hahmottaa asian noin, niin ehkä sitten ymmärrän vähän sitä, miten he katsovat minua niin.

Se kaikki on kuitenkin vain valhetta. Minulla ei oikeasti ole mitään kykyjä, mitä heilläkin ei olisi, minä vain olen kai niin peloissani, että ihmiset näkisivät sen todellisen minut, että olen kai oppinut luomaan sen vaikutelman, että minulla olisi jotain väliä, että olisin jollain lailla kyvykäs ja tärkeä. Siitä tulee vähän kurja fiilis, kun tuntuu, että kukaan heistä ei näe sitä oikeaa minua, joka ei ole sitä kaikkea hienoa ja hyvää mitä teeskentelen olevani. Ja että sillä on oikeasti enemmän väliä, hyväksyvätkö he minut kuin toisinpäin.

Tuollaisia on pyörinyt mielessä nyt viikonloppuna, mutta tänään on ollut jo vähän parempi fiilis. Tilasin jouluruoatkin kotiin tuotuna, niin ei tarvitse mennä etsimään oikeanlaista kinkkua mistään kauempaa (lähikaupassa oikeanlaista ei ole näkynyt) ja tulee samalla säästytyä muidenkin ruokakamojen kantamiselta.

Black Friday -aleista ostamani uusi ompelukone tuli jo ja sen lisäksi tänään tuli postiin myös Eurokankaan vastaavasta alesta tilaamani pätkät Finlaysonin kankaista, joista aion ommella tyynyliinoja. Syksyllä on niska ja hartiat ja selkä olivat ihan jumissa, luovuin normaalisti käyttämästäni pilatespalloista ja siirryin käyttämään asennon tukemiseen ihan normaaleja tyynyjä. Se kasa tyynyjä tukee paljon paremmin kroppaa sellaisessa puoli-istuvassa asennossa kuin nopeasti kovettuva muovinen pallo. Niin nyt aion sitten olla oikein aikuinen ja tehdä niille tyynyille (tosin uusia tyynyjäkin pitäisi hankkia, koska nämä raaskin ylipäätään ottaa seläntukemiskäyttöön koska ne olivat niin vanhoja ja lötköjä ja liiskaantuneita) sellaiset ihan ihmisen katseltavat päälliset, jotta ne voi laittaa päiväpeiton päälle näkösälle jos joku tulee käymään, sen sijaan, että piilottaisin ne jonnekin.

Terapiassa ollaan käsitelty paljon aikuistumista ja kai minä olen nyt sitten viime aikoina yrittänyt miettiä enemmän aikuisia juttuja. Tuntuu tyhmältä myöntää, mutta sulatin toissapäivänä ensimmäistä kertaa pakastimeni itse. Äitini on aina sulattanut sen aikaisemmin kun on käynyt, ilman että olen pyytänyt tai sanonut, niin olen antanut sen vain olla, kun se on ollut helpompaa niin. Mutta nyt olen syksyn aikana opetellut selviämään asioista enemmän itsekseni. Niin kuin se, kun tilasin Ikeasta joitain kamoja kotiinkuljetuksella sen sijaan että olisin odottanut että äiti tulee käymään, jotta voitaisiin käyttää hänen autoaan. Ja tänä jouluna ostin myös oman kinkkuni ensimmäistä kertaa itse. Äiti on aina aikaisempina jouluina ostanut sen minulle valmiiksi.

Tuo tuntuu tyhmältä kertoa, kun nolottaa, että olen muka 31 ja en ole tehnyt tuollaisia asioita ennen itse. Toisaalta tuntuu, että nuo ovat nimenomaan asioita, joita äitini on aina omalla tavallaan "kannustanut" minua olemaan tekemättä. Tyyliin: "Jos minä nyt hankin sinulle sen kinkun, kun kuitenkin itse ostaisit vääränlaisen", tai "Miten sinä nyt sieltä Ikeasta kotiinkuljetuksella tilaisit? Miten ne sen edes toimittaisivat? Mitä jos jonkin menisikin pieleen? Ja onko se nyt järkeä maksaa niin paljon kotiinkuljetuksesta? Ja tarvitsetko sinä edes niitä uusia tavaroita oikeasti?" tai "Eikö kannattaisi nyt vain ostaa ne tyynyliinat valmiina, kun meinaatko osata muka ommella ne?"

Kun tuo on ollut aina se äitini reaktio kaikkeen, niin pienestä pitäen on monesti vain ollut helpompi kun on antanut asian vain olla. Koska vaikka olen aikuinen, niin nuo on jotenkin vähän pelottavia asioita, kun oikeasti minua stressaavat kaikki nuo asiat, että mitä jos olenkin ostanut nyt ne kankaat ja ompelenkin ne suht kalliit kankaat ihan pilalle? Tai mitä jos se ruokakaupan toimituksen kinkku onkin isompi kuin siinä arvioitiin (se oli noin paino) eikä se mahdukaan pakastimeeni?

Tänään sitten äitini sanoi soittaessaan, että kummisetäni täyttää 60 ja kysyi että voiko hän kirjoittaa minunkin nimeni siihen hänen onnittelukorttiinsa. Sanoin sitten äidilleni, että eihän aikuiset ihmiset kirjoita toisten aikuisten ihmisiä onnittelukortteihin (mikä oli toisaalta näpäytys, koska äitini on aina kirjoittanut isäni nimen kaikkiin minulle annettuihin kortteihin). Äitini sitten heittäytyi todella avuttomaksi, että no miten se nimi sitten siihen saadaan, kun kai haluat, että hän tietää sinunkin onnittelevan. Toisaalta mietin, että en ole nähnyt tätä kummisetääni yli kymmeneen vuoteen, niin ehkä se minun nimeni ei ole niin tärkeä. Mutta sitten muistin sen, mitä terapiassa ollaan puhuttu. Että miten minusta tuntuu, että minulla ei ole sukua ollenkaan, koska kaikki vuorovaikutus sukulaisten kanssa tapahtuu vanhempieni kautta ja jos en mene heidän kanssa yhteisesti jonnekin (mitä en halua), minulla ei ole mitään kontaktia sukulaisiini. Ja terapeuttini sanoo, että minun pitäisi aina miettiä vaikeissa tilanteissa, että onko toimimatta jättäminen minun tavoitteideni mukaista. Niin tämän ajatusketjun läpi mietittyäni sanoin äidille, että no laita se kummisetäni ja -tätini osoite minulle niin minä laitan onnittelukortin ihan itse. Äiti kuulosti ehkä vähän hämmentyneeltä, mutta lupasi tehdä sen huomenna. En tiedä lähetänkö oikeasti mitään korttia, mutta ainakin nyt on se mahdollisuus. He olivat aina kivoja minulle, kummisetäni ja kummitätini. Lapsena mietin, että ehkä voisin mennä heille asumaan, kun he olivat aina niin kivoja ja kotona tuntui vain niin pahalta.

Ja nyt menin taas pois tolaltani. Jotenkin mieleni alkoi taas pyörittämään kaikkea, että olisi kiva nähdä kummisetäni ja kummitätini, ja sitten että ehkä voisin viimein kertoa heille millaista kotona olisi, ja sitten että eiväthän he varmaan uskoisi ja sitten että minullahan on se todiste, se nauhoite, jossa veljeni huutaa ja sitten isältäni menee maltti ja hän lähtee kohti veljeni huonetta sanottuaan "kohta hiljenee lopullisesti". Aloin etsiä sitä, mutta en löydä sitä mistään! Otin siitä useamman kopion sen jälkeen kun siirsin sen koneelle, mutta en ole miettinyt sitä kai vuosiin, niin en muista yhtään millä nimellä olen nimennyt sen ja mihin olen sen laittanut. Laitoin sen jollekin ulkoiselle kovalevylle, mutta yksi niistä hajosi! Eihän sillä kai mitään väliä ole, mutta jotenkin tuntuu, että viimeinenkin oljenkorsi lipsuu käsistäni. Ja kun kesällä siivosin, vein sinne tietoturvakierrätykseen vanhoja kännyköitäni! Siellä olisi varmaan ollut se alkuperäinen! Ehkä tallensin sen johonkin nettiin myös, ehkä luonnoksena Gmailiin... Ei. Google Drive? Olen ihan varma, että laitoin sen sinne! Mutta en löydä sitä. En kai ole voinut poistaa sitä samalla kun poistin ne gradua varten tehdyt haastattelunauhoitukset sieltä?

En toisaalta käsitä, miksi olisin poistanut sen tietokoneeltani, koska olen varma, että se oli myös sillä. Paitsi jos se oli jossain oudossa kansiossa, jonka sisällön poistin kokonaan turhana. Ei sillä, ei kai sillä mitään väliä ole. Ahdistaa vain niin pirusti, kun nyt tuntuu siltä, että en ikinä voi todistaa sitä kenellekään. En minä antanut kenenkään sitä kuunnella, mutta tuntui jotenkin turvalliselta ajatella, että minulla oli se nauhoite. Vittu että olen urpo jos olen onnistunut hävittämään sen kaikista 3-4 paikasta jossa se on ollut minulla tallella! Mutta ehkä mietin sitä sitten joskus myöhemmin kunhan keksin, miten saan haettua Windows 10:ssä kaikki mp3-tiedostot ilman nimeä.

Ehkä yritän nyt rauhoittua ja mennä nukkumaan, vaikka tarvitseekin herätä vasta myöhemmin kun ei tarvitse kävellä töihin.

***

Muistin sen äänitiedoston nimen lopulta, mutta en löydä sitä.

maanantai, 23. marraskuu 2020

Jalat hakee uutta paikkaa, missä mieli paikoilleen asettuu

Nukuin äärettömän huonosti viime yönä. Tai en ole varma nukuinko ollenkaan. Olin illalla taas jotenkin poissa tolaltani ja päässä pyöri vain ikäviä ajatuksia. Mielessäni on pyörinyt jo pitempään muisto siitä viimeisestä kerrasta kun se meidän koira puri minua. Eikä sinänsä minulla pyöri mielessä se purema, vaan se, miten äitini suhtautui siihen. Tai siis, hän vei sen koiran toiseen huoneeseen ja kun hän palasi, minä olin edelleen jähmettyneenä siinä samalla paikalla ja vuosin verta aika runsaasti ja yritin saada sitä jotenkin edes hillittyä. Ja mitä äitini teki? Mitä hän sanoi? Hän sanoi, että siirrytkö nyt kuule pois siitä matolta ettet sotke sitä, kun pitää muutenkin viedä se likoamaan, ettei siihen jää tahraa, koska se on ainoa oikean kokoinen matto olohuoneeseen.

Ei sen ajattelu ole koskaan kivaa ollut, mutta jotenkin olen aina ajatellut, että äitini täytyi olla jotenkin ihan shokissa, kun silloinhan ihminen keskittyy epäolennaisuuksiin. Mutta jotenkin vasta nyt mieleeni on hiipinyt ajatus, että mitä jos hän ei ollutkaan shokissa. Mitä jos hän oikeasti vain välittää minusta niin vähän? Ja kun siihen yhdistää kaikki muut järjettömyydet, niin kuin sen vastentahtoisuuden ottaa kenkiä pois minun kämpässäni ja sekin, miten kerran kun Veli tuli käymään hänen kanssaan ja alkoi heti eteiseen tultuaan ottaa kenkiä pois, mutta äitini vain sanoi: "Älä ota niitä kenkiä pois, ei Amian luona tarvii." Tämä siis sen jälkeen kun olin jo moneen otteeseen vääntänyt äidilleni rautalangasta, että kyllä tarvitsee. Olen aina jotenkin ajatellut, että äitini ei vain ole osannut nähdä tilannetta oikein, mutta että ei varmaan oikeasti tarkoita pahaa. Mutta nyt olen jotenkin alkanut miettimään, että ehkä olenkin ollut väärässä.

En ole varma olenko maininnut siitä täällä, mutta vanhempani ovat nyt muuttamassa. Eivät samaan kaupunkiin minun kanssani, vaan muualle ja tarpeeksi kauas. Kai olin ajatellut, että sen jälkeen asiat olisivat taas kunnossa, niin olin väärässä. Äitini otti joulun puheeksi ja sanoi, että minähän voisin tulla heidän uuteen kotiinsa jouluksi. Siis se sama asia, mistä väännettiin vuosikausia joskus aikaisemmin ja jonka minä olin jo luullut tulleen hyväksytyksi (eli että en todellakaan ole menossa enää ikinä samaan taloon isäni kanssa) nouseekin nyt uudestaan pöydälle. Sanoin siihen vain, että en ole kyllä tulossa. Siihen äitini sitten sanoi, että no voi kun hän ei tiedä sitten että voivatko hän ja Veli tulla käymään minun luonani lainkaan jouluna. Kysyin että miten niin miksi eivät, niin hän sanoi, että kun olisihan se ollut niin kätevää, jos he olisivat voineet muuttaa siihen hankkimaansa asuntoon siihen vajaan 2 kilometrin päähän minun kämpästäni, mutta kun se ei kerran käynyt, niin nyt he asuvat sitten niin paljon kauempana, että eihän sellaista matkaa nyt ole mitään järkeä lähteä ajamaan.

Ja se miten minun äitini sen sanoi teki kyllä ihan selväksi, että kyse ei ole siitä, että he asuvat vähän kauempana (ei oikeasti niin paljon kauempana kuin ennenkään), vaan siitä, että minä en ole tehnyt niin kuin minun olisi hänen mielestään pitänyt, joten nyt hän laittaa minut maksamaan siitä. Veljeni näkemisellä kiristäminen on aika alhaista ja ehkä sen takia on tullut mieleen ne kaikki vanhat asiat ja se, että ehkä minun äitini oikeasti haluaa minulle pahaa.

Eikä kyse ole vain hänestäkään, vaan sen pomoni mainitseman Lester-jutun jälkeen on kaikki tuntunut vain jotenkin pahalta. Olen miettinyt sitäkin, mitä äitini sanoi silloin ennen sitä kertaa, kun koira puri minua sen viimeisen kerran. Puhuin innoissani siitä, minne ehkä haluaisin hakea töihin ja äitini vain nauroi ja sanoi, että tyhmä olet jos luulet että ne sinut ottaisi, etkö ymmärrä, että maailma toimii niin, että kukaan ei välitä sinusta tippaakaan, jos eivät ole sukua sinulle tai jos eivät yritä jotenkin hyötyä sinusta. Ja minä suutuin siitä, koska se oli mielestäni todella inhottavasti sanottu, enkä lainkaan jakanut tätä hänen maailmankuvaansa. Ja aion mennä vain omaan huoneeseeni ja paiskata oven mielenosoituksellisesti kiinni, mutta en päässyt kuin muutaman askeleen siitä sohvalta kun koira roikkui jo käsivarressani.

Sekin on pyörinyt minun mielessäni, kun vaikka en edelleenkään suostu näkemään maailmaa niin kuin minun äitini yritti sen minulle selittää, kai välillä pelkään, että hän onkin oikeassa. Siltä se on tuntunut nyt viikonlopun. Sen takia, miten pomoni otti Lesterin puheeksi töissä ja se, miten yritin hakea lohdutusta Natalialta ja Harjoittelupaikkarohmulta, mutta koin jotenkin tulleeni torjutuksi kummankin toimesta. Sen jälkeen on ollut paha olo, kun mietin, että mitä jos se onkin niin kuin äitini sanoo? Että kukaan ei välitä tippaakaan siitä mitä minulle tapahtuu, jos he eivät voi hyötyä minusta.

Se pyöri mielessä koko eilisen ja vaikka toisaalta huomaan, että olen jotenkin ylireagoivassa tilassa, pikku hiljaa se käy entistä enemmän järkeen, että kaikki ihmiset joita elämässäni on, eivät oikeasti välitäkään minusta, vaan pelkästään niistä hypoteettisista eduista ja hyödyistä joita he voisivat ehkä saavuttaa minun välitykselläni. Ja että jos oikeasti tarvitsisinkin heiltä jotain, niin he väsyisivät minuun nopeasti, koska eivät kokisi, että se hypoteettinen hyöty, jonka he voisivat minusta saada olisi oikeasti sen arvoista.

Siihen ei auttanut lainkaan se, että tänään toista kertaa koko meidän 2,5-vuotisen tuttuuden aikana (koska kaveruus olisi vähän liian vahva sana, koska sitähän me ei olla) Lester laittoi minulle viestiä. Hän ei edes aloittanut viestiään sanomalla "moi" tai "hei" tai mitään, vaan meni suoraan asiaan ja kysyi, että olisiko minulla joitain tärppejä työhaastatteluun. Sen jälkeen hän tarkensi vielä, että se pomoni oli "namedropannut" minut samalla kun oli kutsunut hänet haastatteluun. Jotenkin nyt kaiken tämän Lester-sotkun jälkeen tuntuu kuin näkisin hänet kunnolla. Ei hän kysellyt kuulumisiani eikä edes yrittänyt kehitellä mitään small-talkia, vaan keskittyi pelkästään siihen mitä hän tarvitsi minulta. Eli tärppejä haastatteluun ja sitten että millaista siellä on ollut ja millainen paikka se on tehdä töitä.

Koska oloni oli aika paska jo valmiiksi kun koko yö oli mennyt nukkumatta ja mieli oli muutenkin maassa, sanoin vain, että en osaa kyllä antaa mitään spesifiä vinkkiä, kun ihan alan perushommaa me siellä tehdään. Ja siihen millaista minulla on ollut töissä vastasin ihan rehellisesti, eli että suurimmaksi osaksi joko aivottomia paskatehtäviä tai sitten ihan vaan peukaloiden pyörittelyä. En ihan kehdannut haukkua sitä paikkaa, joten sanoin, että se on ollut ihan fine kuitenkin ja että se pomoni on tosi jees ja että Ramona on kuulemma tykännyt, niin ehkä se jossain kohtaa muuttuu enemmän mielekkääksi. Mielestäni siis suht negatiivinen arvio, mutta Lester vastasi siihen vain, että "kuulostaa hyvältä ettei tarvii heti syvään päähän hypätä". Se oli ihan yhtä paska keskustelu kuin meidän viestikeskustelut aina, en tiedä miksi olen kuvitellut mitään enempää. En tuntenut ihastusta häntä kohtaan, vaan lähinnä tuntui vain työläältä edes kirjoittaa vastausta hänelle, niin välillä luin kyllä viestin, mutta pidin yli tunnin tauon vastaamisessa, koska ei vain huvittanut yhtään. Terapeuttini varmaan sanoo sitä huomenna passiivis-aggressiivisuudeksi, mutta en minä ollut vihainen, en vain jaksa sitä viestipaskaa, kun kerran ainoa motiivi Lesterille viestitellä minulle on se, jos hän voi hyötyä minusta jotenkin.

Eli juuri niin kuin minun äitini sanoi silloin vuosia sitten, mistä niin suutuin silloin hänelle. Edelleenkin haluaisin sanoa, että en usko siihen, koska se ei tunnu siltä, että ihmiset olisivat sellaisia. Kun netissäkin on kauheasti kaikkia eläinvideoita, jotka on supersuosittuja, kun ihmisillä tuntuu olevan niin herkässä myötätunto kaikenlaisia otuksia kohtaan, ei vain toisia ihmisiä. Jopa hyönteisiä kohtaan, kun se yksi striimaaja joskus "pelasti" autossa sisällä olleen koppakuoriaisen viemällä sen ulos ja ihmiset tunsivat selkeästi myötätuntoa sitä koppakuoriaista kohtaan. Joten miksi heillä ei olisi myötätuntoa myös minua kohtaan? Silloin mieleeni tulee kuitenkin ajatus, että varmaan siksi, koska minussa on jotain vikaa, sellaista, jonka ihmiset vain alkavat aistia vietettyään vähän aikaa kanssani. En haluaisi uskoa tuotakaan, mutta kun mietin sitä, minua pelottaa, koska se kaikki käy vain niin hyvin järkeen.

Pitäisi ottaa nyt joku melatoniini ja lihasrelaksantti, niin ehkä saisin nukuttua vihdoin. En edelleenkään pysty oikein syömään mitään, en ole pystynyt syömään kunnolla sen Lester-pommin jälkeen, josta on jo melkein kuukausi! Ja meillä on nyt sovittuna uusi hengaus sillä porukalla, pikkujoulut ja se on jo ensi viikolla. Tuntuu, että se on liian aikaisin ja taatusti minulle tulee vain entistä kurjempi fiilis, jota korostaa se, että en ole kunnolla päässyt eroon siitä edellisestäkään kurjasta fiiliksestä.

Jotenkin yllätyin siitä, miten selkeästi se viime perjantainen työstressi Lesteriin liittyen vaikutti minuun. Minun on ollut vaikea nukkua kunnolla jo pitempään, mutta kun saan nukahdettua, olen yleensä saanut nukuttua ihan hyvin. Mutta nyt vaikka nukahdan, herään hetken päästä uudestaan, koska unissa vilisee vain kauheita asioita, jotka pelästyttävät minut hereille. Ei edes mitään Lesteriin liittyvää, vaan kaikenlaista inhottavaa, niin kuin esimerkiksi yhdessä unessa valtava käärme hyökkäsi jostain ja toisessa unessa olin jumissa jossain tyhmässä tylsässä huoneessa, joka täyttyi pikku hiljaa vedellä ja josta en vain päässyt pois.

Niin onko tuollaisen jälkeen ihmekään jos alkaa pikkuisen tuntua siltä että pää sekoaa? Huomenna on onneksi terapia ja sen lisäksi aikataulutettu puhelu Natalian kanssa. Ei olla Natalian kanssa puhuttu pitkään aikaan, laitettu vain ääniviestejä ja tavallisia viestejä, niin se on ihan kiva. En haluaisi uskoa, että hän yrittäisi vain hyötyä minusta.

Ehkä yritän taas sitä nukkumista.

lauantai, 21. marraskuu 2020

Väistämättömyys

Tänään taas pää kaipaa järjestelyä. Menin taas hieman pois tolaltani töissä. Pomo laittoi minulle kesken päivän chat-viestin ja kyseli, että voiko soittaa. Tietysti normaaliin tapaan ensimmäinen ajatukseni oli, että minun on täytynyt tehdä jotain väärin ja että hän on vihainen. Olin toimistolla, joten siirryin puhelinkoppiin ja sanoin pomolle että voi soittaa. Hän halusikin vain sanoa, että nyt on ihan virallistettu se, että minun sopimustani jatketaan seuraavat 6 kk sen tammikuun lopun jälkeen ja että siitä ollaan juuri tekemässä papereita. Sitten hän sanoi, että hänellä oli toinenkin asia ja hän selitti, että heillä kun on nyt meneillään se rekryprosessi jossa haetaan vielä yhtä uutta harjoittelijaa siihen tiimiin jossa minäkin olen, niin heille on hakenut "yksi Lester", joka näyttää opiskelleen ne erikoistumisopinnot samaan aikaan minun kanssani, niin hän halusi kysyä, että tunsinko häntä.

Pääni tietysti jäätyi ihan täysin, joten menin autopilotilla. Sanoin, että joo, on tuttu tyyppi, opiskeltiin tosiaan ne erikoistumisopinnot samassa porukassa ja muutenkin meillä on ollut yhteisiä kursseja ja graduseminaarikin, niin tunnen hänet kyllä. Sitten se pomoni kysyi, että millainen kuva minulla on "tästä Lesteristä" ja että kun tämä palkattava harjoittelija on todennäköisesti tulossa samaan tiimiin kanssani, niin onko Lester sellainen, jonka haluaisin tekemään töitä kanssani ja että suosittelisinko hänen rekrytointiaan.

Tämä on ensimmäinen kerta ikinä kun minulta on kysytty yhtään mitään mielipidettä kenenkään toisen ihmisen rekrytoinnin suhteen. En välttämättä usko, että minun mielipiteeni oikeasti vaikuttaisi hänen rekrytointiinsa, mutta tuntui jotenkin kivalta että sitä kysyttiin. Toisaalta sitten se sai minut ihan pois tolaltani. Toivon, että se ei kuulunut puhelussa ja koen ainakin että se autopilottini toimi niin että pystyin toimimaan suht normaalisti. Mutta niinhän minä aina koen.

Päädyin sanomaan Lesteristä vain kivoja asioita ja suosittelemaan häntä. Pitäydyin mielestäni hyvin ammattimaisena, vaikka se pomoni ei varsinaisesti kysynytkään minulta mielipidettä hänen kyvyistän ja taidoistaan, vaan pikemminkin tuntui siltä, että hän olisi halunnut kuulla, mitä ajattelen Lesteristä ihmisenä ja että olisiko hän luonteeltaan sellainen joka pystyy työskentelemään tiimissä ja tulemaan toimeen ihmisten kanssa. Lyhyehkön ja faktoissa pysyvän vastaukseni jälkeenkin hän vielä kyseli lisää siitä että miksi ajattelen, että hän on ihan okei ja olenko tehnyt hänen kanssaan jotain yhteistyötä aikaisemmin, ja millaisia kokemuksia minulla on hänestä tms. Joskus ennen sitä yhtä harjoittelupaikkahaastattelua silloin kohta kaksi vuotta sitten (sitä jonka Lester sai ja minä en) muistan miettineeni mitä sanoisin, jos minulta kysyttäisiin mielipidettä Lesteristä. Silloin melkein toivoin, että saisin tehdä jotain hänen tai jonkun muun niiden meidän porukan ihmisten hyväksi, joten mietin silloin miten saisin havainnollistettua sen, miksi suosittelisin Lesteriä. Ei sitä koskaan kysytty silloin tai myöhemminkään, mutta välillä kun olen elänyt todellisuuden sijaan siellä haavemaailmassani, olen miettinyt, että ehkä päädyttäisiin Lesterin kanssa samaan työpaikkaan, niin näkisin häntä jatkossakin vaikka opinnot loppuvatkin.

Mutta sen tyttöystäväpommin jälkeen on osittain tuntunut siltä, että en välttämättä halua nähdä häntä lainkaan yhtään missään. Jotenkin kun joku ihminen tekee jotain, joka todella satuttaa minua, en yleensä vain ole ollut heidän kanssaan missään tekemisissä enää sen jälkeen. Se on aina onnistunut, joten nyt kun on tilanne, että en pääse Lesteristä kovin helposti eroon, en tiedä yhtään mitä tehdä.

Ehkä tämä on toisaalta hyväkin, koska nyt voidaan tämän kautta käsitellä sitä terapiassa, kun kai se on sitä aikuisuutta, että jotenkin pystyy käsittelemään tällaisetkin asiat niin että osaa suhtautua niihin? Kun tiedän kyllä, että minun tapani reagoida tällaisiin vaikeisiin tunteisiin on vain paeta niitä. Kun se on jotenkin todella vaikeaa, että välitän jostain ihmisestä, joka sitten yhtäkkiä tekeekin jotain, joka todella satuttaa minua, joten haluan vain sulkea koko hmisen pois elämästäni, jotta hän ei pääsisi satuttamaan minua enää uudestaan. Tämä sulkeminen tapahtuu täysin henkisesti, mutta sen jälkeen on vain niin vaikea edes nähdä sitä ihmistä enää, kun tuntuu, että se hänen läsnäolonsa muistuttaa koko ajan siitä, miten melkein ehkä luotin häneen ja miten se tuntui kivalta ja miten se kaikki olikin vain minun kuvitelmaani.

Lesterin tapauksessa se on vielä normaaliakin vaikeampaa, koska niiden kahden vuoden aikana kun olin ihastunut häneen minulla oli niin paljon aikaa kuvitella, että ehkä hän olisi sellainen ihminen, johon voisi luottaa, jonka kanssa olisi hyvä olla, josta voisi välittää enemmän kuin muista ja joka myös välittäisi minusta enemmän kuin muista. Ja monesti kun olen ollut yksin, olen kuvitellut mielessäni, että ehkä Lester ilmestyy yliopiston ruokalaan ja sitten voidaan syödä lounasta yhdesssä, tai ehkä hän on samalla kurssilla ja voidaan istua vierekkäin, tai ehkä muuttaa samaan taloyhtiöön, niin yöllä herätessäni voin rauhoitella itseäni ajattelemalla että hän on lähellä. Hän on ollut kai sellainen abstraktien toiveideni säiliö, jonka suhteen uskalsin aina välillä toivoa edes pienen hetken kerrallaan, että ehkä jonain päivänä en olisi niin yksin.

Ja nyt se on vain pelkkää sotkua, kun nyt todellisuuden valjettua niitä vanhoja toiveita käykin toteen, niin se satuttaa, kun tajuan nyt, että niistä vanhoistakaan haaveista ja toiveista ei olisi koskaan tullut mitään kuitenkaan. Että ei ole niin, että "jos joku asia olisi ollut toisin, niin olisimme päätyneet yhteen", koska en vain usko siihen yhtään. Tämä nykyinen sotku oli aina se ainoa mahdollinen lopputulos, ei ollut mitään muuta, niin sen takia tuntuu kipeältä muistella sitä aikaa kun en vielä tiennyt sitä, koska on fakta, että välitin niin paljon jostain sellaisesta ihmisestä, joka ei tunne minua kohtaan samoin. Mitkään olosuhteet tai yksittäiset tapahtumat eivät olisi muuttaneet sitä. Se olisi aina loppunut näin joka tapauksessa.

Kai mietin myös siinä puhelun aikana pomoni kanssa, että jos sanoisin Lesteristä jotain pahaa, niin se saattaisi johtaa siihen, että minusta ajateltaisiin jotain pahaa. Kun objektiivisesti ajateltuna uskon, että Lester on ihan hyvä työntekijä ja niin kuin sanoin sille meidän pomollekin, me oltiin Lesterin kanssa (ja Korpinkynnen ja Kovaäänisen Tyypin kanssa) siinä projektiryhmässä, jossa tehtiin aika paljon hommia porukassa, niin se sujui minusta hyvin ja Lester oli oikein yhteistyökykyinen eikä yrittänyt missään vaiheessa luistaa velvollisuuksistaan. Mutta toisaalta jos miettii vaikka sitä meidän opiskelijaporukkaa, niin sanoisin että Lester ei ole se sosiaalisesti lahjakkain tyyppi. Toki voi olla että se johtuu ihan vain siitä, ettei häntä kiinnosta, kun tuntuu että hänestä tulee sellainen filmaattinen silloin kun täytyy saavuttaa joku tavoite. Muuten hän vain on lähinnä hiljaa ja katselee kun muut puhuvat ja ehkä välillä sanoo vähän jotain. Ja aika usein se "jotain" jotain yleistä ei niin kiinnostavaa, tai peräti jotain töksähtävää. Toki kun Lester kerran pystyy skarppaamaan siinä sosiaalisuudessa silloin kun on jokin ulkoinen velvoittava pakko, niin ehkä sillä vapaa-ajan sosiaalisella awkwardiudella ei ole työn suhteen niin väliä?

Ja viime hengauksessa kysyin Lesteriltä siitä hänen työpaikastaan kun oltiin tupakalla ja hän vain sanoi, että sitä hänen edellisen paikkansa työsopimusta ei jatkettu gradun jälkeen ja että hänelle vain sanottiin ympäripyöreästi jotain tyyliin, että katsellaan jos joskus vielä törmätään, tms. Ja kuulemma Lester oli yrittänyt löytää töitä, mutta kuulemma mitään ei vain tunnu olevan missään ja hän vitsaili, että on jotenkin kaupassa käymisestä on tullut ihan uusi ulottuvuus, kun kaikki maksaakin yhtäkkiä niin paljon. Mikään hänessä ei viestinyt siitä, että hän olisi huolissaan tai ahdistunut, lähinnä hän puhui siitä vain ohimennen vitsaillen ja vaikutti ihan chilliltä koko tilanteen suhteen. Mutta kai minä ajattelin, että se varmasti stressasi häntä, koska muistan erittäin hyvin miltä minusta tuntui, kun omat työkuviot oli ratkaisematta silloin kesällä.

En kai halua hänelle kuitenkaan mitään pahaa, vaikka olenkin vihainen hänelle ja jossain määrin ja pettynyt häneen. Ja kai tiesin että tämä on mahdollista koska meidän ala on niin pieni, joten minun olisi pitänyt alunperinkin pitää kiinni siitä säännöstäni, ettei saa ihastua kehenkään opiskelijakaveriin, saati sitten sellaiseen, jonka kanssa erikoistuu jollekin pienelle alalle.

Mutta tilanne on nyt se mikä se on. Toki mielessäni pyörii nyt kaikenlaisia ajatuksia. Toisaalta huomaan, että tämä on ehkä sitä ylireagointia, kun jotenkin mietin, että tämän takia Lester on varmaan teeskennellyt kivaa - vaikka ei hän ole oikein kiva oikeasti ollut, mutta yrittänyt välillä jutella jotain ja tulla hengauksiin. Siis sen takia, että pääsee hyötymään meistä, pääsee hyötymään minusta. Ja nyt olen mahdollisesti auttanut uralla eteenpäin jotain tyyppiä, joka ei 2,5 vuoden aikana saanut kertaakaan mainittua tyttöystäväänsä edes sivulauseessa, vaan päätyi satuttamaan minua oikein kunnolla ja ihan turhaan. Että jos hänen tarkoituksensa olikin vain hyötyä minusta, niin hän on onnistunut siinä, koska olen itse niin urpo ja näköjään täydellisesti hyväksikäytettävissä.

Ja kun taas panikoin, niin tein sen, mitä terapeuttini on usein kehottanut minua tekemään: kun olen kiihtynyt, voisi olla hyväksi, että sen sijaan että käännyn sisäänpäin ja pidän kaikki ulkona, turvautuisinkin johonkin tuttuun ja kertoisin että olen pahoittanut mieleni jostain. Niin laitoin viestin Natalialle. Ja sen jälkeen Harjoittelupaikkarohmulle. Natalia vastasi vain lyhyesti, että tosi huono tuuri ja että hän ymmärtää hyvin että ahdistaa. Sitten hän sanoi, että he ovat juuri pakkaamassa ja lähdössä kohta hänen äitinsä luo käymään, niin hän laittaa viestin/ääniviestin sitten myöhemmin. Ja Harjoittelupaikkarohmu sanoi vain: "sulla ja Lesterillähän on yhteisiä kavereitakin, niin olisithan sä kuitenkin joutunut näkemään sitä jossain" ja "ei kai sulla oikein ole muuta mahdollisuutta kuin kohdata vaan tilanne".

Tunsin oloni siis taas erittäin torjutuksi kummankin taholta ja sitten päässä alkoi pyörimään taas ajatukset, että en minä voi oikeasti luottaa kehenkään muuhunkaan, kun silloin kun tarvitsisin jonkun sympatisoimaan tai rauhoittelemaan, heillä ei ole aikaa tai kiinnostusta minua ja ongelmiani kohtaan. Sanoin kyllä Harjoittelupaikkarohmulle, että et vissiin ole kauhean empaattisella tuulella, niin hän sanoi vain, että on ihan hirveässä krapulassa, kun oli juuri edellisenä päivänä saanut tietää, että sai yhden hyvän työpaikan ja että näiden molempien asioiden takia hänen päänsä oli ihan sekaisin. En sentään ihan kilahtanut hänelle siinä ja onnittelin kyllä ja vitsailtiinkin jotain, mutta sanoin kyllä hänen "en vaan tiedä mitä sanoisin, kun enhän mä sille sun tilanteelle mitään voi" puolusteluunsa, että en kai minä nyt odottanutkaan että hänellä siihen tilanteeseen mitään ratkaisua olisi, vaan että ajattelin että hän ymmärtäisi, koska on itse ollut samanlaisessa tilanteessa ja että hän sympatisoisi. Hän pahoitteli kyllä, mutta minulle jäi silti se fiilis, että tuntuu, että minä lohdutan kyllä muita silloin kun he sitä minulta tuntuvat kaipaavan, mutta itse saan sitä harvemmin takaisin. Siltä se ainakin tuntuu, ja siitä tulee fiilis, että olen vain hyvänpäiväntuttu kaikille, Nataliallekin, ja että jos minulla on kurja fiilis ja kerrankin tarvitsisin heiltä jotain sympatiaa, heillä ei olekaan enää mitään mielenkiintoa minua kohtaan.

En tiedä onko se oikeasti niin vai tuntuuko se vain siltä sen takia, että olen kiihtynyt ja koska maailma ja ihmisten motiivit alkavat näyttää hyvin erilaisilta silloin. Mutta miten minä voisin tietää ihmisten motiiveja? Ei ole olemassa tapaa, jolla voisin varmistua siitä, että tämä ihminen varmastikin välittää minusta oikeasti ja että ne kerrat kun olen tuntunut tulleeni torjutuksi, ovatkin johtuneet oikeasti jostain muusta kuin siitä etteikö tämä ihminen välittäisi. Niin siihen on vaikea luottaa, kun sitä ei voi todistaa, että välittääkö joku oikeasti vai teeskenteleekö vai kuvittelenko minä vain kaiken.

Laitoin tästä tilanteesta viestin myös sille belgialaismiehelle ja hän sentään sanoo kaikki latteudet, joita ilmeisestikin sitten halusin kuulla, koska siitä on tullut nyt vähän parempi fiilis. Kai se oli se, että hän oli minun puolellani (kerrankin! yleensä hän on niin pakonomaisen neutraali) ja sanoi, että toivoo minun puolestani ettei Lesteriä valita siihen työhön, mutta että hän ymmärtää myös sen, että en halua hänelle mitään pahaa, ja että löydän kyllä jonkun miehen (paremman kuin Lester, koska selkeästikin tämä teki hänen mielestään siinä väärin kun ei maininnut tyttöystäväänsä kertaakaan 2,5 vuoden aikana). Se belgialaismies on ihan ok, vaikka hän edelleen käy hermoilleni välillä. Ja minulla on vain platonisia tunteita häntä kohtaan enää, niin sekin on kiva. En tosin pysty kuvittelemaan, että tuntisin Lesteriä kohtaan koskaan samoin, koska niin paljon on ehtinyt mennä jo pieleen siinä millaisena näen hänet.

Mutta olen ollut tällä viikolla väsynyt. En hirveästi poissa tolaltani, enkä oikein enää nytkään niin pahasti kuin voisi kuvitella. Kai jotenkin dissosioin, kun tuntuu niin epätodelliselta koko juttu, että on helppo vain olla ajattelematta sitä tai jos ajattelenkin, niin voin vain vedota mielessäni siihen, että no ehkä häntä ei kuitenkaan valita siihen tehtävään.

Äh, kello on jo paljon, pitää mennä taas nukkumaan.

tiistai, 3. marraskuu 2020

Ajatusten uudelleenjärjestelyä

Tänään oli ensimmäinen terapia sen perjantaisen hajoamisen jälkeen. Tuntui vain, että aika loppui kesken. Ja puhuin sunnuntaina Natalian kanssa ja se auttoi myös vähän. Natalia kysyi minulta, että eikö Lester ole ikinä sanonut mitään edes ohimennen, joka olisi viitannut hänen tyttöystäväänsä, ja minä sanoin, että ei ollut. Ja sitten minä tajusin ajattelevani, että hänen olisi kyllä pitänyt. Toki olisin voinut itsekin kysyä ja suurin osa tässä koko jutussa on vain minun itseni aikaansaamaa, mutta jos koko reilun kahden vuoden aikana kun olen tuntenut Lesterin, hän ei ole kertaakaan viitannut edes ohimennen tyttöystäväänsä, niin onhan se nyt ehkä vähän väärin minua kohtaan, etenkin jos hän on epäillyt, että minulla saattaisi olla tunteita häntä kohtaan.

Kun kaikki muut siinä meidän porukassa kyllä tekevät sitä jatkuvasti. Kun eihän sitä tarvitse tehdä mitenkään avoimesti tyylillä "mulla on tyttöystävä", vaan sanoa vaikka niin kuni Jyn nyt siellä baarissa, että hänen poikaystävällään on niin vanha mokkamaster että eihän siitä ole enää mihinkään, tai Ramona, että hän ja hänen tyttöystävänsä pelaavat yhtä peliä ja että se menee aina siihen että se hänen tyttöystävänsä turhautuu kun Ramona tapattaa heidät koko ajan. Jotain tuollaista pientä ohimennen, tai edes sanan "me" käyttöä jossain yhteydessä. Mutta ei, Lester on pitänyt kaikki viittaukset tyttöystäväänsä poissa keskustelusta. Vaikka se ei välttämättä liity vain hänen tyttöystäväänsäkään, kun silloin perjantaina kun oltiin kaksistaan hänen kanssaan tupakalla, hän kertoi jonkun jutun, että kun hän oli Puolassa ja joku tyyppi tuli sanomaan että jos pelaat hetken tätä meidän peliä niin me annetaan sulle Camel-tupakka-aski sen hänen LM:nsä tilalle. Olettaisin, että Lester ei ole ollut Puolassa yksin, mutta tuo on hyvä esimerkki siitä, että kun hän kertoo jotain juttuja, kaikki muut ihmiset loistavat poissaolollaan niissä keskusteluissa ja hän käyttää aina vain "minä"-muotoa.

On muuten ihan saakelin typerä juttu tuo tupakka-askin vaihtojuttu, mutta Lester vaikutti kauhean innostuneelta kertoessaan sitä. Mutta joo, olen nyt siis kai jossain väärin vihainen Lesterille, vaikka minun on erittäin vaikea tuntea sitä muutoin kuin ihan hetkittäin. Terapeuttinikin sanoi, että minun pitäisi saada siitä kiinni, koska muuten se kääntyy vain vihaksi itseäni kohtaan.

Mutta kai voi olla, että Lester pitää minusta ihmisenä. Olen nyt viikonlopun näitä juttuja pyöriteltyäni päässyt siihen tulokseen, että todennäköisesti hän ei vihaa minua, on vain jokseenkin välinpitämätön, mutta että olen hänen mielestään ihan ok ihmisenä, vaikka ei olekaan tuntenut mitään romanttista kiinnostusta minua kohtaan. Toki voi olla että olen kuvitellut sen niin kuin kaiken muunkin, mutta se on siitä huolimatta se tämänhetkinen tulkintani. Ja jotenkin kun mietin sitä perjantaita, tuntuu siltä, että hän ehkä kokee, että me ollaan ihan suht läheisiä tuttavia, joten koska minusta tuntui jo ennen sitä tyttöystäväpommia siltä, että hän ei olekaan lainkaan sellainen kuin olin kuvitellut, niin se tuntui oudolta. Koska nyt minulla on hänestä sellainen fiilis, että en ole tuntenut häntä lainkaan, ihan kuin olisin nyt vasta tavannut tämän oikean Lesterin, tuntuu osittain oudolta, että hän on jotenkin niin paljon tuttavallisempi minua kohtaan kuin niitä muita siinä meidän porukassa, vaikka käytännön tasolla me ei olla mitenkään läheisiä, kun en tiedä hänestä mitään.

Esimerkiksi kun käytiin tupakalla ensimmäistä kertaa sinä iltana, löysin kyllä tupakat laukustani melkein heti, mutta jouduin kaivamaan tulitikkuaskia paljon pitempään (tyypillinen naisten ongelma ettei laukusta löydy ikinä juuri sitä mitä etsii?), joten Lester kysyi, että tarvitsenko tulta. Sanoin, että minulla on kyllä tulitikut mukana ja jatkoin laukun kaivamista, mutta sitten Lester vain sanoi, että jos hän nyt kuitenkin sytyttää sen minunkin tupakkani. Ja toisella kerralla kun Harjoittelupaikkarohmukin oli tulossa tupakalle ennen kuin oli lähdössä kotiin, niin Lester meni edeltä ulos ja minä yritin saada hetken Harjoittelupaikkarohmun kanssa kysyäkseni että onko kaikki ihan jees. Joku nainen kuitenkin pysäytti Harjoittelupaikkarohmun siellä sisällä ja he jäivät hetkeksi juttelemaan, joten menin sitten kuitenkin ilman häntä ulos Lesterin luo. Lester oli jo sytyttänyt oman tupakkansa, mutta oli valmiina sen sytkärinsä kanssa sytyttämään minunkin tupakkani ennen kuin olin ehtinyt edes yrittää etsiä niitä tulitikkuja.

Tietenkään tuokaan ei tarkoita mitään, kyllähän tuntemattomatkin sytyttelevät toistensa tupakkoja, mutta kai halusin kertoa tuon, koska se sai minut tuntemaan oloni huomioiduksi. Ja samoin kun myöhemmin kun Lester totesi että hän oli nähnyt minun graduni siellä yliopiston julkaisupalvelussa, minulle tuli siitä sellainen kiva fiilis, kun koin, että vaikka me ei olla oltu tekemisissä yli puoleen vuoteen, olen välillä tullut hänen mieleensä ja että hän halusi kertoa sen minulle, vaikka eihän sillä mitään varsinaista merkitystä ole, eikä se liittynyt mitenkään mihinkään keskusteluunkaan.

En tiedä miksi nuo jäivät minun mieleeni, kai vain parempi olisi unohtaa nekin, kun varmaan ne liittyvät enemmän siihen mielikuvitus-Lesteriin kuin siihen oikeaan avopuolisonsa kanssa elävään Lesteriin, josta minä en oikeastaan tiedä yhtään mitään ja jonka kanssa minulla ei vaikuta olevan mitään yhteistä.

En tiedä, tuntuu että en halua puhua tuosta enempää ja ehkä sen muustakaan. Terapeuttini sanoi myös, että selkeästikään en ole missään vaiheessa luottanut Lesteriin täysin varauksettomasti ja että olen pitänyt mielessäni että on mahdollista että hänellä on tyttöystävä. Sitten hän sanoi, että vaikuttaa siltä, että vielä käsittelen mielessäni koko parisuhde-konseptia ja että se mielikuvitus-Lesterini on toiminut siinä vähän niin kuin harjoitteena, jonka avulla olen peilannut millaisia ominaisuuksia etsin sellaisessa ihmisessä, jonka kanssa ehkä haluaisin suhteeseen. Mutta että vaikuttaa, että se on minulla vielä työn alla.

Ja se on, koska nyt ajatus parisuhteesta tuntuu taas vain jotenkin tylsältä ja minun on vaikea muodostaa käsitystä siitä, mitä muut ihmiset saavat siitä irti, miltä se tuntuu, mikä saa heidät pysymään suhteessa yhden ihmisen kanssa, kun tuntuuhan se tylsältä, että tuijottelisi saman ihmisen naamaa loputtomiin. Vai että onkohan se niin kuin yläasteella, kun kaikilla piti olla se "bestis", jotta oli joku, jonka kanssa tehdä asioita eikä tarvinnut olla yksin ja näyttää tyhmältä? Vai onko se käytännön järjestely, että on joku, jonka kanssa voi tehdä lapsia ja jakaa sen hoitovastuun?

Koska kun olen yrittänyt tämän mielikuvitus-Lesterinkin suhteen miettiä sitä, että jos kaikki menisi juuri niin kuin haluaisin, niin millaista se olisi. En milloinkaan ole pystynyt kuvittelemaan kenenkään kanssa, että se kestäisi kauaa ja että se tuntuisi jotenkin oikealta. Aina jos olen käynyt läpi mielessäni sitä tapahtumaketjua, että aletaan seurustella, millaista se on, miltä se tuntuu ja sen voin kyllä kuvitella. Mutta sen jälkeen en tiedä mitä tapahtuu. Tiedän mitä minun ja Jaskan suhteessa tapahtui; totuin häneen ja siihen meidän suhteeseen, mutta ei se tuntunut oikein miltään ja jälkeenpäin olen ajatellut, että nyt on paljon parempi. Mutta kai se tuntuu eriltä muille? Tuntuuko se niin erityiseltä se rakkaus, vai onko se vain hetken ja sitten katoaa, vai sekoittaako sen vain tottumukseen?

Tuntuu, että minulta varmaan puuttuu joku kyky siihen ja että ainoa tapa minulle kokea kiintymystä toiseen ihmiseen on vain mielikuvituksen tasolla. Että todellisessa maailmassa tämä ei tule koskaan osumaan minun kohdalleni, enkä ikinä saa kokea sitä, miltä tuntuu voida luottaa johonkuhun oikeasti ja rakastaa jotakuta.

Pitää yrittää saada koko maailma käymään jotenkin järkeen taas. Tuntuu että olen tavallaan kuin "alustanut" yksitellen läpi kaikkia niitä muistojani viimeisen parin vuoden ajalta. Olen poistanut mielikuvitus-Lesterin niistä ja jättänyt jäljelle vain sen lihaa ja verta olevan avoliitossa elävän Lesterin ja sen faktan, että en tunne häntä, enkä ole missään vaiheessa tuntenutkaan. Kaikki muu saa mennä, kaikista muistoista voi heittää kaiken muun pois kuin sen, mikä on todistetusti faktaa. Pitää vain jotenkin yrittää saada se jokapäiväiseksi käytännön jutuksi myös. Olen korvannut kaiken haaveilun ja muiden ihmisten ajattelun melkein pakonomaisella pianonsoitolla ja sen minun ikuisuustarinani miettimisellä ja sen juonenkäänteiden suunnittelulla. Ne tuntuvat turvalliselta nyt, kun tuntuu, että niitä kukaan ei ole ottamassa ehkä kovin pian pois.

lauantai, 31. lokakuu 2020

Totuus

Tänään oli se meidän opiskelijaporukan hengaus. Minua hermostutti ja panikoin kotona ennen sinne pubiin lähtöä, koska oltiin puhuttu, että voitaisiin ehkä tulla minun luokseni jatkoille, mutta koska tällä viikolla oli niin kauheasti kaikkea, en ehtinyt siivota tarpeeksi etukäteen, joten siivosin ihan hulluna ja lopulta luovutin ja päätin että lähden vain sinne pubiin ja sanon, että minun luokseni ei voi nyt tällä kertaa tulla jatkoille.

Oli ihan jees, mutta ei yhtä kivaa kuin silloin viimeksi Harjoittelupaikkarohmun luona. Oltiin pubissa, mutta Harjoittelupaikkarohmu ei juonut lainkaan, eikä oikein polttanutkaan, niin olin vähän huolissani hänestä. Mutta Lester oli siellä ja oli kiva nähdä hänet pitkästä aikaa. Olin ollut hermostunut etukäteen ja olin miettinyt, miltä tuntuisi nähdä hänet ja että vieläkö olisin ihastunut häneen. Yleensä se tunne on aina palannut kun olen nähnyt hänet. Tällä kertaa jokin oli kuitenkin toisin. Hänet oli kiva nähdä, mutta en ollut samalla lailla ihastuneen hermostunut kuin olen yleensä ollut. Kyselin häneltä jatkuvasti niitä kysymyksiä, joita olisin halunnut kysyä jo ajat sitten, mutta en ollut uskaltanut. En mitään ihmeellistä, vaan ihan peruskysymyksiä. Koska nyt en ollut enää hermostunut, niin saatoin kohdella häntä niin kuin olen kohdellut niitä muitakin ihmisiä.

Me käytiin kaksistaan tupakallakin ja juteltiin vähän jostain, eikä sekään tuntunut niin ihmeelliseltä. Olin tosin vähän hermostunut, koska tuntui melkein kuin olisin ollut tupakalla jonkun ihan uuden ihmisen kanssa, koska en ole ikinä nähnyt Lesteriä sellaisena "tavallisena" ihmisenä, vaan hän on aina ollut se minun ihastukseni. Mutta mitä enemmän kyselin häneltä niitä kysymyksiä, joita olen aina halunnut kysyä, sitä enemmän huomasin, että hän ei ole lainkaan sellainen kuin olin kuvitellut. Ilmeisesti miksologia on Lesterin juttu. Ja kahvi. Ja hän on henkeen ja vereen humanisti, eikä ole edes lukiossa opiskellut kuin historiaa ja yhteiskuntatiedettä, ja hän kirjoitti kandityönsäkin vain jostain markkinoinnissa käytettävistä kielellisistä piirteistä. Eli ehkä hän oikeasti on niin tylsä kuin miltä hän vaikuttaa.

Sitten tuli se pommi, kun Ramona kysyi Lesteriltä, että asuuko hän vielä siinä Arrown naapurissa. Lester vastasi, että hän ja "Lotta" muuttivat kolmioon tässä vähän aikaa sitten. En ollut sinänsä osa sitä keskustelua, enkä sanonut mitään, mutta tuntui että koko maailma vain pysähtyi. Istuin siinä ihan jähmettyneenä, mutta se ulkokuoreni yritti silti nauraa muiden jutuille siitä eteenpäinkin ja reagoida kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Mutta kaikki meni siis juuri niin kuin se minun ikävä puoleni on sanonut nämä kaksi vuotta jotka olen ollut ihastunut Lesteriin. Kaikki se pahin mitä olen kuvitellut olikin totta. Se, miten ylireagoin silloin kun viime keväänä silloin gradutunnilla kuulin, miten Lester sanoi muuttaneensa, automaattisesti hyppäsin tulkintaan, että hän oli muuttanut yhteen tyttöystävänsä kanssa ja se olikin totta. Eli kaikki on ollut vain minun pääni sisällä. Vain kuvitelmaa, aivan niin kuin kaikki miesjutut aina ennenkin.

Jotenkin ajattelin, että tällä kertaa sen on oltava jotain, koska kun ihastuin Lesteriin silloin kaksi vuotta sitten, en ollut tuntenut mitään sellaista ketään kohtaan yli neljään vuoteen. Tuntui, että sen oli pakko olla jotain, ei niin kuin kaikkina aikaisempina kertoina kun on käynyt ilmi, että olen vain kuvitellut kaiken ja että nämä miehet, joiden kanssa olen kuvitellut omaavani jonkinlaisen yhteyden, ovatkin vain nähneet minut vain jonain epätärkeänä hyvänpäiväntuttuna. Olihan sen oltava nyt jotain muuta, koska olin niin sulkenut itseni pois kaikenlaisista tunteista, mutta sitten ihan tyhjästä Lester herätti minussa tunteita joita en ajatellut tulevan enää koskaan.

Ja aina ajattelin, että hän vaikutti jotenkin kiinnostuneelta, mutta hermostuneelta. Äärettömän hermostuneelta, mutta aina löysin jotain, jonka saattoi tulkita niin että hän olisi kiinnostunut minusta myös. Toki minun pääni aina sanoi myös, että oli joku toinen negatiivinen tulkintamahdollisuus, että hänen hermostuneisuutensa johtuu vain siitä, että hän näkee niin selvästi, että olen kiinnostunut hänestä, mutta hän haluaisi minun vain jättävän hänet rauhaan.

En vain halunnut uskoa sitä. En halunnut uskoa kumpaakaan tulkintaa. Ja nyt se on sitten se totuus, että taas kerran vain kaikki positiivinen oli vain kuvitelmaa. Ihan niin kuin aina ennenkin.

Pidin itseni kasassa siellä pubissa. Ainakin kuvittelen pitäneeni itseni kasassa siellä, mutta kuulemma olen sellainen, jonka tunteet voi lukea ihan vain kasvoista. Ennenkin olen kuvitellut pitäneeni itseni kasassa, mutta todellisuudessa se minun reaktioni on ollut ilmiselvää jos ei nyt kaikille siellä paikalla niin melkein. En tiedä, kai jotenkin uskon kaikista vastakkaisista todisteista huolimatta sitä omaa tulkintaani: ei kukaan varmaan huomannut mitään.

Lester lähti pian sen jälkeen. Ei ihan heti, mutta aika pian. En oikein muista aikaa tuon Lesterin pommin jälkeen, koska hain turvaa kännykästä. Olin kännykässä jo sitä ennen ja sanoin ääneenkin, että yksi meidän allianssin tyyppi petti meidät ja lähti takaisin siihen vanhaan allianssiin, josta me olimme lähteneet yhdessä. Niin ajattelin, että ehkä jos näytinkin vähän poissaolevalta, he varmaan laittoivat sen sen pelin piikkiin. Jostain syystä ensimmäisenä tuli mieleen laittaa viestiä Harjoittelupaikkarohmulle, joka oli jo lähtenyt aikaisemmin. Vasta kun olin tullut kotiin, laitoin viestin Natalialle, mutta hän kai oli jo nukkumassa, koska ei edes lukenut niitä viestejä. Harjoittelupaikkarohmu kuitenkin vastasi ja vaikka hän ei sanonut oikein mitään, mistä olisi ollut apua, oli silti kiva, että sain vähän avautua jollekin. Hän sympatisoi kyllä ja jossain vaiheessa hän sanoi, että ehkä voisin saada apua terapiasta niihin ajatuksiini.

Olin toisaalta loukkaantunut, mutta toisaalta utelias. Ilmaisin tosin vain sen loukkaantuneisuuden ja kysyin, että miksi hän ottaa sellaisen esiin ja että jos hän itse ajattelee samoin niin onko hän sitten muka käynyt jossain. Ja kuulemma on. Lähinnä masennuksen takia. Ja vaihtelevalla menestyksellä. Se oli ihan mielenkiintoista tietää, mutta toisaalta ehkä odotinkin sitä häneltä. Sanoin myös, että minä olen käynyt kahdeksen vuotta traumaspesialistilla, mutta että en kai vain korjaannu.

Toki hän oli silloinkin sympatisoiva, mutta kai silti petyin siihen, miten tuntui, että hän ei ymmärrä. Vaikka tietenkään hän ei voi ymmärtää sitä, miten pahasti voin joutua pois tolaltani jonkun pikkuasian takia. Ja tietysti tavallaan olen iloinen, että hän ei ymmärrä, koska ei kai kenenkään pitäisi ymmärtää mitään tällaista. Mutta tuntuu, että kaikki kaatuu nyt niskaan. Eihän Lester ole ollut kovin keskainen osa elämääni nyt viime aikoina, ei edes mielikuvitus-Lester. Mutta kai jotenkin se mielikuvitus-Lester oli osa elämääni niin pitkään, melkein niin kuin mielikuvituspoikaystävä, jonka kanssa saattoi yrittää harjoitella sitä, että välittäisi ehkä taas jostakusta ja luottaisi johonkuhun niin paljon, että haluaisi jotain enemmänkin hänen kanssaan.

Kai tämä laukaisi taas jonkun trauman. Terapeuttini varmaan sanoisi, että varmasti reagoin tähän niin vahvasti historiani takia, että tämä on taas vain yksi todiste sille, että ketkään ihmiset elämässäni eivät oikeasti välitä minusta. Toisaalta pääni sanoo, että ylireagoin taas ja että kunhan aikaa kuluu, voin taas paremmin. Mutta tuntuu niin tyhjältä. Tuntuu, että ilman mielikuvitus-Lesteriä minulla ei oikeasti ole mitään. Kaikki muutkin suhteet, joita kuvittelen minulla olevan ovat varmaan samalla lailla vain kuvitelmaa. Kun jos mietin, että mitä minulla on, mitä voin sanoa, että minulla todistetusti on, sellaista, jolla on väliä, niin sitä ei ole kauhean paljon.

Ja nyt kun kaikki muukin on ollut rankkaa, kun on ollut korona ja kaikki, eikä pääse minnekään eikä näe ketään. Ja sitten on jotenkin tullut selkeästi ilmi se, että en tietenkään näe ketään, koska kaikki välttelevät turhia kontakteja. Niin minä olen se kaikkien "turha kontakti". Selkeästikin. Ja miksi en olisi? Tuntuu, että vaikka olen kuinka yrittänyt olla jotenkin niin kuin normaalit ihmiset ovat, en ole ollut kauhean hyvä siinä. Olen ihan yhtä yksinäinen ja rikkinäinen kuin ennenkin ja tuntuu, että vain lipsun. Kuin kiipeäisin jossain kiipeilyseinällä, mutta en saa kunnon otetta niistä palikoista seinässä niin lipsun.

Tällaisessa mielentilassa mieleeni tulee yksi NCIS-sarjan jakso ja siinä oleva lainaus:

Doctor: "The thing that puzzles me... With all this change, allegiance to a country, type of men you've been drawn to, what is it that you're looking for? What is it that you want?"
Ziva: "I want something permanent. Something that can't be taken away. Is that too much to ask?"

Koska jotenkin aina minun mieleeni palaa se, että kaikki voidaan ottaa pois, noin vain. Uskon, että ainoa asia, joka ei aja maailmaa kaaokseen on se, että suurin osa ihmisistä ei tiedä, miten paljon keneltä tahansa voidaan ottaa pois. Monet niistä asioista, jotka kokee osaksi omaa persoonaansa, ihan vain oma inhimillisyys, kaikki se voidaan ottaa pois, jos joku niin päättää. Ja tuntuu, että minulta on aikoinaan otettu se kaikki pois. Olen vain pelkkä kuori, jonka sisällä on vain niitä särkyneitä palasia siitä ihmisestä, joka olen ehkä joskus ollut. Eikä niitä sirpaleita voi korjata. Jopa terapeuttini on sitä mieltä, että minua ei voi "korjata", vaan että ainut mitä voin tehdä on yrittää oppia hillitsemään niitä rikkonaisuuden aiheuttamia oireita itsessäni.

Tuntuu pahalta. Pitää kuitenkin kai jotenkin yrittää olla ihminen, koska olen töissä ja lupasin tehdä huomennakin vähän jotain, ja sitten tulee yksi rottaihminen pistäytymään puoliltapäivin. Kun minusta tuntuu vain siltä, että en halua mitään, haluan vain lakata olemasta ihan kokonaan, koska mikään ei tunnu juuri nyt hyvältä. Tuntuu, että monen asian pitäisi tuntua hyvältä, mutta mikään ei vain tunnu. Minulla on työpaikka ja opinnot, mutta en vain välitä niistä yhtään. Tämän syksyn myötä tuntuu että kaikki se kiinnostuneisuus ja innostuneisuus on vain kadonnut. Teen asioita vain koska koen, että minun täytyy ja että näyttäisi varmaan pahalta jos en tekisi. Ja kai tiedostan sen myös, että jos jossain kohtaa asiat alkavat tuntua taas paremmilta, tilanne on silloin parempi jos yritän nyt kynsin hampain pitää kiinni siitä yleismaailmallisesta kamasta jota minulla on.

Mutta totuus on, että tuntuu pahalta. Eikä vain ole tuntunut tänään, vaan jo pitemmän aikaa. Enkä tiedä lainkaan, miten pääsisin pois tästä tyhjyydestä. Kun tuntuu vain, ettei minulla ole mitään, ei ole koskaan ollut, eikä tule koskaan olemaankaan.

Alkaa vähän nukuttaa, mutta toisaalta päätä särkee kaikesta itkemisestä ja vähän on myös oksettava olo. Pitäisi kyllä nukkua, niin ehtisin aamulla vielä siivota, jotta saisin pidettyä yllä sitä kulissia, että jollain olisi minulle jotain väliä.