Pitäisi kai ajoittaa nuo äidin kyläilyt mahdollisimman hyvin niin että ne olisivat mahdollisimman lähellä torstaita, mutta niin, että torstai on vielä tulossa. Otettiin äidin kanssa taas yhteen, kun hän ilmoitti, että hän on nyt ostanut asunnon Tampereelta. Hän vielä kehtasi perustella sen niin, kun eihän se ole edes niin lähellä, kun onhan se kolmen kilometrin päässä. Ja itse tarkistin juuri Google Mapsista ja se on täsmälleen 2,3 kilometrin päässä, siis jos kulkee tietä pitkin - linnuntietä kuljettuna siitä häviäisi varmaan vielä puolisen kilometriä pois. Ja jos pystyin heti mielessäni paikantamaan sen pelkän tiennimen perusteella, niin SE ON LIIAN LÄHELLÄ!

Äiti sanoi että ei ymmärrä, miksi samassa kaupungissa asuminen olisi niin iso ongelma. Hän sanoi myös, että he harkitsivat useita kaupunkeja ja sijainteja, ja mikään muu ei vain sopinut. Kun huomautin, että minä olin tehnyt selväksi, että minulle ei käy että he muuttavat tänne ja että hänen olisi pitänyt huomioida se siinä päätöksentekoprosessissa, niin hän sanoi että ikävä kyllä kaikkea nyt ei vaan voitu ottaa huomioon. Hän myös sanoi, että sittenhän hänenkin on helpompi käydä hoitamassa rottiani ja minäkin voin käydä kylässä useammin. Jossain vaiheessa tuota riitaa minä kysyin huutamalla äidiltäni että no minkä takia luulet että en käy kotona, mihin hän vastasi salamannopeasti että sen takia koska se on liian kaukana. Tein äidilleni kuitenkin selväksi, että jos he muuttavat tänne, niin minä muutan pois. Jos en ole saanut yliopisto-opintoja valmiiksi, niin minä jätän ne kesken ja muutan pois. Minä valitsin tämän kaupungin, koska se oli ainoa kaupunki joka tuntui jotenkin hyvältä ja myös siksi, että se oli 300 kilometrin päässä vanhemmistani. Olen asunut tässä samassa kämpässä nyt melkein päivälleen seitsemän vuotta ja minä rakastan tätä kämppää. Olen miettinyt mielessäni, että ehkä jossain kohtaa voisin jopa harkita, että yrittäisin neuvotella vuokranantajani kanssa, että ostaisin tämän kämpän, että tämä kämppä, joka tuntuu kodilta, voisi olla myös jatkossa kotini. Että sen voisi vaikka sitten vuokrata, mutta että se olisi jotenkin tallessa, varalla, jos haluaisin palata.

No, nyt pitää keksiä jotain muuta. Kai se on sitten joko Helsinki tai ulkomaat. Lähtiessäni äitini yritti kai lohduttaa sanomalla, että hän kyllä kertoo sitten kun he muuttavat. Eli ilmeisesti oli olemassa myös vaihtoehto, että he muuttavat salaa ja minulle ei kerrota!

En ole syönyt tänään mitään, koska on koko päivän on ollut kurkussa sellainen olo, että jos syön jotain niin oksennan. Olo tuntuu... ei niin vihaiselta kuin pitäisi, joten ehkä se on sitten se vihan tunne, joka ilmenee sitten jotenkin ruumiillisesti, kun en päästä sitä tietoisuuteen asti tai jotain sen tyyppistä. Noin terapeuttini sanoisi varmaan. Minä varmaan väittäisin, että en ole vihainen, vaan surullinen. Ja pelokas. Enimmäkseen tunnen oloni vain äärimmäisen petetyksi. En odota paljon äidiltäni enkä todellakaan vaadi häneltä senkään vertaa. Ainoa vaatimus, jonka olen esittänyt hänelle viimeisen parin vuoden aikana on ollut se, että he eivät muuttaisi tänne ja tietenkään tuo vaatimukseni ei sitten toteudu. Ihan niin kuin mikään muukaan vaatimukseni ei ole ikinä toteutunut. En oikein edes ymmärrä, että miten onkin voinut aina mennä niin, että ikinä ei olla tehty niin kuin minä haluaisin. Pieniä myönnytyksiä kyllä, mutta ei mitään millä olisi ollut oikeasti väliä. Esimerkiksi lukioaikana äitini saattoi suostua siihen, että sain katsoa Prisma-dokumentin telkkarista ja koira laitettiin siksi ajaksi toiseen huoneesen. Vastapainona sille tietysti oli tietysti sitten se, että se minua raadellut koira pidettiin muun ajan vapaana talossa ja minä olin lukittuna huoneeseen.

Äitini yritti nyt puhua jostain keskusteluyhteydestä ja että meidän pitäisi pystyä kehittämään meidän välistä suhdetta, joten minä sanoin hänelle, että hänen olisi pitänyt pyrkiä siihen silloin kun minä olin pieni, koska silloin minä olisin tarvinnut häntä, mutta hän oli vain töissä tai mökillä. Hänen olisi kuulunut olla minun puolellani, mutta hän ei kuunnellut minua, ei uskonut minua ja rankaisi minua siitä, että en puhunut isälleni. Ja kun yritin selittää tätä nyt äidilleni, niin hänellä oli aina joku vasta-argumentti, tekosyy. Kun sanoin, että olin 12-vuotiaasta eteenpäin yksin viikonloput, kun he menivät mökille, eikä siitä voinut ikinä joustaa, ja että vuosittain minut vain jätettiin kotiin noin sadaksi päiväksi ihan yksin. Äitini ensimmäinen kommentti oli, että no kyllähän siitä välillä joustettiin, mutta kun pyysin antamaan esimerkin, hän sanoi, että nyt kyllä tule yhtään kertaa mieleen, mutta varmasti joskus oli joustettu. Ja sitten hän sanoi pian, että no talvella ei käyty mökillä. Huomautin hänelle, että niin koska siihen aikaan mökillä ei ollut vielä sähkölämmitystä, joten siellä ei yksinkertaisesti voinut olla talvella yötä. Äitini sitten sanoi, että no sekin oli osasyy, mutta eihän sellaisia päätöksiä voi tehdä vain minun toiveiden mukaan. Olisin halunnut kysyä, että miksi ei, mutta en sitten kysynyt. Olisi ehkä pitänyt. Koska kaikkihan on aina mennyt vanhempieni toiveiden mukaan. Miksi minun toiveeni olisivat yhtään vähäpätöisempiä?

Mainitsin myös sen, kun veljelleni tehtiin se skolioosileikkaus, kun minä olin 13-vuotias. Se tuli esille siinä, kun sanoin äidilleni, että minulla on kauhean iso kynnys mennä pyykkitupaan pesemään pyykkiä, koska se tuntuu niin monimutkaiselta. Kyllähän minä ne pääpiirteet tiedän - pyykit koneeseen, pesuaine koneeseen, kone päälle - mutta minun äitini ei ole ikinä näyttänyt tai opettanut minulle pyykkikoneen käyttöä. En tiedä miten paljon pyykkiä sinne laitetaan, en tiedä miten paljon pesuainetta laitetaan (koska mistä minä tiedän kuinka paljon pyykki painaa) ja se on vain jotenkin niin epäselvää. Mutta sentään silloin kun olin 13-vuotias ja vanhempani jättivät minut viikoksi yksin kotiin kun he olivat veljen kanssa sairaalassa, äitini opetti minulle miten laitetaan pyykkikone päälle, jotta voisin sinä aikana pestä tarvittaessa itse pyykkini. Mutta olin ihan yksin koko viikon, jouduin ruokkimaan itse itseni ja pesemään itse pyykkini ja laittamaan itseni nukkumaan, herätä sitten seuraavana aamuna ja mennä kouluun, sitten tulla kotiin ja tehdä kaikki taas itse. Äitini puolustus tähän oli se, että olihan hän tehnyt ruokaa valmiiksi, niin minun tarvitsi vain lämmittää, eikä tehdä alusta asti.

Ja sitten kun mainitsin sen koira-asian ja kysyin häneltä, että miltä hän ajatteli että minusta tuntui, kun minut pidettiin siellä yhdessä huoneessa ja se raatelijakoira sai olla vapaana talossa. Äitini sitten sanoi, että no sen jälkeen kun se koira oli sairastunut, sitä pidettiin enemmän siellä yhdessä huoneessa, eli parin kuukauden ajan vielä koiran ollessa elossakin, minulla olisi ollut mahdollisuus liikkua talossa enemmän, mutta en käyttänyt sitä mahdollisuutta hyväkseni. En muista tuota niin, mutta se on ihan hyvin mahdollista. Mutta se on aika laiha lohtu sen jälkeen kun on vuoden ja 9 kuukautta pidetty vain yhdessä huoneessa. Kai minä olin vain siinä vaiheessa jo niin jumiutunut siihen toimintamalliin. Se oli ollut niin ehdoton malli. Ja kyllähän senkin jälkeen kun se koira oli jo kuollut, jatkoin sillä samalla mallilla ja omasta aloitteesta lukitsin itseni tietokonehuoneeseen ja yöllä nukkumaan mennessäni lukitsin myös oman huoneeni oven. Muuten olo oli jotenkin epämukava, turvaton. Joten kai minua voi sitten pitää "osasyyllisenä" siihen, koska jatkoin itseni etäyttämistä senkin jälkeen kun alkuperäinen syy siihen oli poistunut. Mutta en voi kirjoittaa sanaa "osasyyllinen" ilman lainausmerkkejä, koska ei ollut minun oma valintani tottua siihen.

Sitten huomautin äidilleni myös, että hän oli sanonut, että ajatus siitä, että hän ja Veli viettäisivät joulupäivän minun luonani ja olisivat yötä, on niin epäreilu isääni kohtaan, ettei sitä voi edes harkita. Siitä huolimatta viimeiset 15 vuotta he ovat tehneet vaikka mitä kolmistaan. Joka vuosi meillä oli tapana mennä yhteen kalaravintolaan syömään, keväisin ja syksyisin. Kun lopetin isälleni puhumisen, he jatkoivat siellä käyntiä kolmisin. Sama päti kaikkeen. Kun oli äitini syntymäpäivä, niin yleensä mentiin jonnekin kivaan paikkaan syömään. Sitäkin he jatkoivat ilman minua. Äitini puolustaustui, että kyllähän esimerkiksi syntymäpäivinä tehtiin usein jotain kakkua kotona, jolloin minäkin osallistuin sen syömiseen. Huomautin hänelle, että niinhän se oli, mutta osallistuin sen kakun syömiseen niin, että äitini toi minulle palan (tai joskus kävin itse leikkaamassa palan) ja söin sen yksin siellä tietokonehuoneessa, kun kaikki muut istuivat pöydän ääressä. Äitini varmisti aina oven läpi huutamalla, että oletko jo syönyt, voiko tulla hakemaan tyhjän lautasen pois.

Tiedän, että olen kertonut nämä samat jutut täällä jo varmaan miljoonaan kertaan, mutta aina kun jotain niihin liittyvää kaivautuu esiin, tavallaan tuntuu kuin olisin takaisin siellä siinä arjessa. Muistan sen kaiken niin hyvin, mutta ne eivät ole vain muistoja sillä lailla kuin muistelisin sitä kun olin töissä viime viikolla, vaan se on niin elävä kuva, ei edes mikään video, vaan minä olen siellä. Nyt kun mietin sitä kaikkea, pystyn tuntemaan sen tuolin jolla istuin, sen käsinojan, johon lepäsin kyynärpäälläni ja sen tietokonepöydän poikkipuun, jonka päälle nostin jalkani. Pystyn näkemään sen tietokonepöydän edessäni ja muistamaan ne kaikki puunsyyt ja juovat ja oksankohdat, jos liikutan kättä, se hakeutuu automaattisesti sille vanhalle hiirelle, joka on sillä ikivanhalla violetilla hiirimatolla, jonka pinta repsottaa irti oikeasta yläkulmasta. Pystyn kuulemaan sen vanhan tietokoneen kovaäänisen hurinan ja kuulemaan myös miten keittiöstä kuuluu puheensorinaa ja lusikka kilisee lautasta vasten, kun veljeni yrittää saada sen niin siistiksi kuin mahdollista, jotta häneltä ei mene yhtään ruokaa hukkaan. Ja muistan miltä se tuntui ja miten välillä vain istuin siinä tekemättä mitään ja tuijotin ikkunasta ulos ja vain kuuntelin kun muu perhe söi synttärikakkua ja joi kahvia, kun taas minä istuin siellä ja odotin että äiti tulee hakemaan lautasen ja kysyy haluanko toisen palan. Ja tuo ei tunnu muistolta, vaan se tuntuu, että se tapahtuu ensimmäistä kertaa juuri nyt, eikä mikään niistä muistoista tunnu koskaan haalistuvan enkä niiden muistojen toistamisesta huolimatta tunnu turtuvan niihin, vaan ne tuntuvat joka kerta tapahtuvan ensimmäistä kertaa.

Mutta minä muutan sitten vaikka ulkomaille. Ilmeisesti se talo johon vanhempani muuttavat on vasta rakenteilla, joten minulla on sentään vähän aikaa. Mutta en usko, että ehdin saada maisterin papereita ennen sitä ja se harmittaa. Toisaalta teki Nataliakin maisteritutkinnon loppuun Helsingistä käsin ja kävi vain muutamassa tentissä täällä. Silti tuntuu, että äitini on vienyt minulta taas jotain.

Tällä viikolla on ollut taas yövuoroja, joten olen ollut paljon yksin töissäkin, joten olen voinut pyöritellä mielessäni taas niitä vanhoja tuttuja kuvitelmia. Viime aikoina mielessä on tosin ollut uudehko variaatio. Edelleen lähtökohta on sama: olen superkuuluisa kirjailija ja upporikas. Tällä kertaa olen myös poliittinen vaikuttaja, sillä Donald Trump kaappaa vallan Yhdysvalloissa. Minä tietysti olen hänen kanssaan eri mieltä asioista, mitä hän ei sulata, koska kaikkien pitäisi ihannoida hänen mahtavuuttaan. Tästä seuraa luonnollisesti se, että diktaattorina Trump määrää minut murhattavaksi, mutta pääsen pakenemaan, sillä Anonymous (joka työskentelee tietysti minun perustamalleni firmalle, siihen liittyy tietysti ihan oma mielikuvitustarina) katkaisee sähköt, mikä voittaa minulle hieman aikaa. Tämä on se lähtöskenaario ja sitten olen miettinyt, että miten tuollaisessa tilanteessa voisi onnistua ensinnäkin pysymään turvassa USA:ssa jonkin aikaa ja toiseksi, päästä pois maasta, takaisin Britanniaan.

Tuo on tyhmää, tuntuu vähän hölmöltä selittääkin tuosta, koska en tiedä tekevätkö muut ihmiset tuota. Mutta jotain tuollaista on kiva miettiä ja kun olen itse "päähahmona", se jotenkin konkretisoituu, kun sen sijaan että miettisin, mitä joku muu voisi tehdä, minun täytyykin miettiä, mitä minä itse voisin tehdä. Se rajaa aika paljon vaihtoehtoja pois ja on varmaankin vähän realistisempi. Ei sillä, että realismi olisi kauheasti se ykkösprioriteetti, mutta kuitenkin. Olen kehitellyt noita pako-skenaarioita mielessäni oikeastaan koko viikon. Ja nyt pitäisi kai jotenkin alkaa varautua siihen, että joudun oikeasti muuttamaan koko elämäni johonkin muualle, eikä se innosta yhtään. Pystyn kyllä siihen ja aion tehdäkin sen kun vanhempieni muutto lähenee. Mutta olisi kiva, että voisin kerrankin muuttaa sen takia, että haluan muuttaa jonnekin, enkä sen takia, että on pakko.

Äitini tietää hyvin, että en halua häntä tänne ja hän tietää, että minulla on vielä useita vuosia yliopistoa jäljellä. Tuntuu siksi siltä, että äiti jotenkin yrittäisi saartaa minut, yrittää pakottaa minut "tottelemaan", olemaan normaali tytär jolla on normaalit välit perheeseensä. Kyllä hän tänäänkin kaikesta minun sanomastani huolimatta sanoi toivovansa, että minä ja isäni sopisimme erimielisyytemme jossain vaiheessa. Mutta siinä hän erehtyy jos luulee, että hän voi enää pakottaa minut siihen, tai että pelkkä yliopisto estäisi minua lähtemästä. Sanoin sen hänellekin, että minä en voi estää heitä muuttamasta tänne, mutta yhtä lailla hekään eivät voi estää minua muuttamasta jonnekin muualle. En usko, että äitini oikeasti ymmärtää sitä, että hän tekee tuollakin päätöksellä entistä enemmän hallaa meidän väliselle suhteelle. Tuntuu, että hän pitää minua edelleen pikkutyttönä, lapsena, joka on kuriton. Siihen viittaa kaikki mitä hän tekee ja sekin miten hän on aikaisemmin ollut jopa itse yhteydessä terapeuttiini kertomatta minulle ja yrittänyt saada terapeuttiani kertomaan hänelle jotain tai saada hänet ylipuhumaan minut käyttäytymään niin kuin äitini haluaisi että minä käyttäydyn.

Joskus teininä, huolimatta joistain seikoista joista hän ei pitänyt, uskon, että hän oli hyvin tyytyväinen minuun. En ollut aina hyväkäytöksinen, enkä tullut toimeen isäni tai koiran kanssa, mutta sentään olin siellä lukitussa huoneessa, joten  se minimoi hänelle koituvan harmin. En halunnut käydä mökillä, mutta selkeästi jotenkin mukauduin tilanteeseen, eikä haluttomuuteni lähteä mukaan estänyt heitä lähtemästä. Sitten talvisin, kun mökille ei voinut lähteä, voitiin tehdä "minun mieleni mukaan", koska heidän ei oikeasti tarvinnut joustaa mistään! Tuohon aikaan tuntui että sisäisesti vain kuolin koko ajan vähän lisää. Äitiäni ei tuntunut silloin kiinnostavan meidän välinen suhteemme, kun ei hän suostunut ikinä tekemään mitään yhdessä, koska "se olisi ollut epäreilua". Joskus kun katsoin telkkaria, toivoin että oltaisiin voitu katsoa sitä äidin kanssa yhdessä, mutta hänellä oli aina jotain muuta tekemistä. Oli pyykit ja tiskit ja seuraavan päivän ruoka, ja vaikka minä jatkuvasti sanoin hänelle että istu nyt hetkeksi alas, niin ei hänestä seuraa saanut. Mutta nyt hän on eläkkeellä, joten nyt hänellä ilmeisesti sitten olisi aikaa minulle ja meidän välistä suhdetta pitäisi nyt miettiä, koska se sopii hänelle.

Minun olisi pitänyt kysyä se, että miten niin ei voida tehdä niin kuin minä haluan vain siksi että minä haluan. Kun hän sanoi sen, se oli taas sitä samaa elämää, jossa minun piti minimoida oma haittani. Minun mielipiteelläni ei ollut mitään painoarvoa missään päätöksessä eikä minun hyvinvoinnillani ollut oikeasti väliä. Se oli väärin silloin ja se on väärin nyt. Minun pitäisi ymmärtää se ja muistaa se ja tietää se, eikä alkaa epäillä sitä. Mutta luulisi, että äitinikin tajuaisi sen. Mutta tuntui että hänellä oli aina jokin mitätön pikkuseikka puolustukseksi tai tekosyyksi, ihan kuin se olisi tehnyt tyhjäksi sen, että miten hän oli toiminut, oli yksinkertaisesti väärin ja hänen pitäisi sanoa, että tein väärin, olen pahoillani, sinun ei olisi kuulunut joutua käymään sitä kaikkea läpi, voinko jotenkin hyvittää sen. Mutta hän ei sano noista mitään. Kun sanon, että jätit minut yksin viikoksi kun olin 13, hän sanoo, että no mutta jätin valmista ruokaa jääkaappiin. Sitten hän kysyy että miksi et puhu minulle asioista. No mitäs luulisit miksi en!

Hän yritti vielä syyllistääkin minua siitä asunnon ostamisesta. Hän sanoi, että no jos he myisivät sen asunnon, niin tuskin saisivat siitä puoliakaan rahoja takaisin ja sillä rahalla ei saisi asuntoa enää mistään ja he eivät voisi asua mökillä enää kovin montaa vuotta, koska ovat tulossa vanhoiksi. Ensimmäinen väittämä on nyt ainakin täysin paskapuhetta, miten asunto, joka ei ole edes olemassa vielä, voisi menettää niin paljon arvoaan niin nopeasti yhdessä Suomen suosituimmissa kaupungeissa ja vieläpä hyvällä alueella? Paitsi jos äitini ei ole maksanut siitä ihan järjetöntä ylihintaa, mutta sehän ei sitten olisi millään lailla minun ongelmani.

Yksinkertaisesti ajatus siitä, että heihin voisi törmätä missä tahansa, milloin tahansa, on jo ihan sietämätön. Se, että irrottaisin itseni kaupungista, johon olen alkanut juurtua, on sen rinnalla vähemmän sietämätön. Itse asiassa melkein mikä tahansa on vähemmän sietämätöntä. Äitini mainitsi tuon asunnon ostamisen kun oltiin menossa Ikeaan ja mietin siinä matkalla, että auton yliajamaksi tuleminen olisi myös parempi vaihtoehto kuin joutua elämään samassa kaupungissa heidän kanssaan. Se tuntuu hyvin potentiaaliselta vaihtoehdolta, koska en haluaisi jättää opintoja kesken. Olen terapiassakin sanonut usein, että kun teen niitä oman alan juttuja, niin tuntuu että kaikki loksahtaa paikalleen ja niin kun ensimmäistä kertaa elämässäni saisin tehdä jotain mitä oikeasti haluan tehdä. Mutta nyt kun äitini on ostanut sen asunnon täältä, niin tuntuu kuin hän olisi ottamassa pois koko sen pikkuruisen elämäni, jonka olen saanut täällä aloitettua.

No, nyt on taas pää kipeä itkemisestä, niin ehkä yritän ajatella jotain muuta vaihteeksi. Sentään on vielä huominen vapaata ja vasta sunnuntaina pitää mennä töihin.