Minä en enää ikinä halua mennä yhtään mihinkään miittiin koskaan! Tämä päivä oli yksi elämäni raskaimmista ja masentavimmista päivistä.

Menin nukkumaan illalla yhdentoista aikoihin, mutta heräsin puoli kaksi. Eikä sen jälkeen uni tullut, vaikka miten yritin. Otin rauhoittavankin, mutta ei mitään vaikutusta. Valvoin aamuun asti, sitten lähdin junalle. Minun oloni oli kauhea. Ei tule taas mieleen, koska olisi ollut niin paha olo. Sillä paitsi että ne onnellisuuspillerit aiheuttavat nähtävästi päänsärkyä, joka ei katoa edes migreenilääkkeillä. Yritin kyllä sitäkin todella ankarasti, sillä otin migreenilääkettä aamun aikana 500 mg, kun suositeltu annos on 100-200 mg, ja muutaman tunnin kuluttua aikaisintaan sama annos.

Minulla ei ollut aavistustakaan, oliko se matikkatyyppi junassa vai ei. Lopulta kuitenkin tulin tulokseen, että oloni oli liian huono, jotta välittäisin, joten lähdin oletuksesta, ettei ollut tai että jos olikin, tämä ei ollut tunnistanut minua.

No, sitten pääsin miittipaikalle ja siellä oli kuin olikin tämä matikkatyyppi, jota en siis koskaan ennen ollut tavannut. Hän vielä sanoi nähneensä minut ensin Kuopion asemalla, sitten Pieksämäen asemalla ja sitten muutamaan kertaan, kun hän oli kulkenut minun vaununi läpi ravintolavaunuun. Sanoi, että olin vain nukkunut sikeästi paikallani. Muistan kyllä, että pariin kertaan nukahdin, mutta en kyllä ajatellut, että minut bongattaisiin siitä torkkumasta. No joo.

Miitti oli raskas. Raskaampi kuin mikään miitti ikinä. Sinänsä se ei ollut kauhean pelottava, vaikka tämä matikkatyyppi uutena ihmisenä saikin minut hyvin varuilleen. En saanut yhtään ahdistuskohtaustakaan tai mitään. Mutta hyvin raskas. Minulla oli kipeä olo ja minua väsytti. Molempia hyvin suurissa määrin. En jaksanut keskittyä yhtään siihen miittiin tai kauheasti niiden miittiläisten puheisiinkaan. Minä vain olla möllötin hapannaamana ja roikuin mukana.

Sentään minut jätettiin suopeasti pois yleisistä keskusteluista – tai siis sillä tavalla, että sanat kyllä osoitettiin minullekin, mutta minulta ei vaadittu tai odotettu vastausta. Sellainen minä sitten olen. Täällä netissä muka kirjoitan itsevarmasti ja määrätietoisesti, kuten siellä Kylä-foorumillakin, mutta oikeassa elämässä olen vain pelokas ja hiljainen.

Se matikkatyyppi puhui melkein koko ajan. Välillä hän heitti ihan yllättäen jonkun hämärän kysymyksen minulle, johon hätääntyneenä mumisin jotain epämääräistä. Hän oli aika erilainen kuin olin kuvitellut, eikä myöskään – kuten 99,9% kaikista ihmisistä – lukeutunut siihen ihmisjoukkoon, jonka seurassa tunnen oloni epätavallisen rennoksi. Sitten vasta riemu alkoi, kun piti tämän matikkatyypin kanssa lähteä samalla junalla ja olla siinä samassa junassa lähemmäs neljä tuntia. Minä nukuin siitä neljästä tunnista melkein puolet.

Pieksämäellä piti vaihtaa taas junaa, jota piti odottaa reilu vartti. Tuntui siltä, että se oli elämäni epäsosiaalisin vartti. Matikkatyyppi sanoi aina välillä jotain, mutta minä täysin mielikuvituksettomana vastasin aina vain: ”Niin. Hmm. Jaa. Mmm.” Ja sitten tyyppi teki myös äärimmäisen pahan virheen. Hän siinä junaa odotettaessa mietti ääneen, että minähän en ole syönyt koko päivänä yhtään mitään ja että eikö minulla ollut jo kauhea nälkä. Yritin siinä sitten mutista, ettei minulla ollut oikeastaan lainkaan nälkä ja vaikka aikomukseni ei ollut silloinkaan syödä tänään yhtään mitään, sanoin siitä huolimatta, että ehtiihän tänään vielä. Yritin kuitenkin tehdä selväksi, että se aihe ei ole sellainen, josta minusta saisi ainakaan mitään irti.

Miitin lopulla yksi toinen kyläläinen myös halasi minua. Ihan vain tuosta muuten vain. Minä pelästyin ja hämmennyin, mutta en kuitenkaan kehdannut juosta pakoonkaan, niin jotenkin siinä tuli sitten halattua. Se oli jotenkin outoa, sillä ensimmäistä kertaa halasin jotakuta netti-ihmistä. Tai no, pikemminkin hän halasi minua, mutta kuitenkin. Minun olisi totta puhuen tehnyt mieli halata sitä tutuinta ihmistä, sitä, jonka kanssa on ollut viime aikoina vähän riitaa. En oikeastaan tiedä edes miksi. En ole lainkaan halailuihmisiä. Kuitenkin se ihminen sai minut tuntemaan oloni vähemmän pelokkaaksi kuin muuten olisin tuntenut. En kuitenkaan halannut, mutta nyt se jotenkin harmittaa.

Ensimmäistä kertaa, kun tapasin hänet, hän sanoi haluavansa halata minua. Minä tietysti peräännyin ja sanoin, että ei. Jälkeenpäin selitin hänelle, että minä en halaa ihmisiä ja että se saa minun oloni hyvin ahdistuneeksi ja että se on minulle hyvin epämiellyttävää. Ei hän sen jälkeen sitten ole yrittänytkään halaamistani.

Mutta miitissä jotenkin vasta tajusin, miten paljon hän on tehnyt minun hyväkseni. Ei oikein mitenkään konkreettisesti, mutta luotan häneen enemmän kuin keskivertoihmiseen. Hän tuntuu toki vieläkin hieman hermostuttavalta, mutta silti samalla myös oudolla tavalla turvalliselta.

Voi olla, että sen tajuamiseen ovat vaikuttaneet nämä pitkät yksinäiset kuukaudet, kun en ole tavannut ketään ei-pelottavaa ihmistä, en ole ollut kotona, eikä Nanistakaan ole kuulunut mitään. Ja sitten kun näki edes yhden ei niin pelottavan ja uhkaavan ihmisen, niin teki mieli pillahtaa vain itkuun ja halata oikein lujasti tätä yhtä ainoaa turvallista ihmistä, jonka olen nähnyt kahden kuukauden aikana.

Mutta en tehnyt mitään. Hän sanoi viimeisiksi sanoikseen minulle, että toivottavasti oli kiva miitti. Se ei ollut kysymys, joten mumisin vain jotain epämääräistä ja katsoin pois. Joten kuten huomaatte, toin taas omat ajatukseni tästä toisesta ihmisestä todella selkeästi esiin käyttäytymällä täysin päinvastoin kuin olisi tehnyt mieli.

Ja se harmittaa. Se on yksi asia, joka harmittaa kaikkein eniten tässä päivässä. Sen lisäksi, että koin oloni taas niin yksinäiseksi ja ihan erilaiseksi. Kaikki muut puhuivat ja nauroivat. Minä istuin paikallani ja varmaan puolet ajasta tuijotin sivuun ja olin ajatuksissani. Välillä hymyilin ja saatoin naurahtaakin lyhyesti, mutta suurimman osan siitä ajasta, kun muut nauroivat katketakseen, minä en lainkaan edes tajunnut, mitä niin hauskaa siinä sanotussa asiassa oli muka ollut.

Tällainen minä vain olen. Kuinka minä voisin tällaisena saada mitenkään ystäviä? Kuinka minä en pysty luottamaan, vaikka se tuntuu olevan kaikille muille niin helppoa? Miksi minä en saa tehtyä asioita, joita haluan? Kuinka en pysty lainkaan osoittamaan tärkeille ihmisille, että he ovat tärkeitä?

Eikä koskaan tule olemaan sellaista ihmistä kuin NN, joka voisi välittää minusta. Minä olen liian epäileväinen, liian pelokas, enkä kykene luottamaan tai päästämään lähelle. Kuinka kukaan oikeanlainen ihminen kestäisi sellaista niin kauan, että minä mahdollisesti raottaisin suojamuuriani edes hieman? Ja tänäänkin kaikki muut niistä miittaajista olivat niin erilaisia kuin minä. He olivat niin erilaisia, enkä ole pitkään aikaan tuntenut olevani niin yksinäinen. Siitä tuli mieleen NN. Hän tuntui sellaiselta kuin minä, eikä sellaisia ihmisiä ole lainkaan paljon. Mutta nyt hän on jossain ihan muualla, eikä missään ole kai enää ketään toista sellaista kuin minä.

Ja minä olin hetkenkin jälkeen miitissä niin väsynyt, että olisi tehnyt mieli hokea niille muille miittaajille kuten hoin aina pienenä äidille kaupassa: ”Mennään jo. Mennään jo.” Olin niin väsynyt ja niin uupunut, että viimeiset tunnit olivat pelkkää tuskaa. En muistakaan niistä paljon muuta kuin sen, että odotin, koska pääsisin pois.

Pelkään, etten saa tänä yönäkään unta. En käsitä, miten masennuslääkkeet voivat aiheuttaa tällaisia oireita. Aivan kuin tahallaan tökittäisiin muutenkin loppupisteeseen asti väsyneitä ihmisiä kokeillakseen, kuinka moni selviää siitä, että joutuu maksamaan siitä, että olo tulee vain pahemmaksi. Ympärivuorokautista hellittämätöntä päänsärkyä, oksentelua ja yleistä pahoinvointia, ajoittaista kuumeilua ja hyvin vakavaa unettomuutta. Ja lääkkeen positiiviset vaikutukset pitäisivät alkaa ehkä kuukauden käytön jälkeen. Kunhan vain nämä haittavaikutukset eivät kestä sinne asti ainakaan näin pahoina, niin on hyvä. Tulee muuten kauhean ankea joulu.

Huominen on sentään vapaa. En takuulla poistu asunnosta. Enkä mene meseenkään. En uskalla. Ne ihmiset tuntuvat siellä taas niin kauhean paljon pelottavammilta kuin edellisenä päivänä, kun olen taas kerran joutunut toteamaan, että he ovat kaikki ihan konkreettisia lihaa ja verta olevia ihmisiä, eivätkä edes mitenkään erityisiä, vaan sellaisia kuin kaikki muutkin. Tästä palautuminen vie taas hieman aikaa.

Nyt kokeilen ottaa ensimmäistä kertaa isomman annoksen rauhoittavia ja jo ennen nukkumaanmenoa, jotta se edes pienentäisi sitä todennäköisyyttä herätä parin tunnin nukkumisen jälkeen. Olo on vieläkin niin lopullisen uupunut ja väsynyt ja kipeä, että uni varmasti tulisi ilmankin, mutta kesken heräämistä ei minkäänlainen väsymys ole vielä kyennyt estämään.