Kyllä on ehkä kaikkien aikojen paras uusivuosi ikinä. Tulin juuri Nanilta (joo, sarjassamme järkevät kotiintuloajat) ja onnistuin jopa väistelemään kaikkia sinkoilevia rakettejakin. Nanin kanssa taas vaihteeksi puhuttiin yli viisi tuntia putkeen. Okei, syötiin me välillä vähän jotain ja pelattiin erä laivanupotusta (ja tuumittiin, että se olisi paljon siistimpää, jos niitä laivoja saisi myös liikuttaa pelin aikana), mutta muuten vain juteltiin.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Oli aika nostalgia-painotteinen ilta, kun mietittiin sitä, millaisia ihmiset on olleet ala-asteella. Tultiin tulokseen, että ala-asteella oltiin käsittämättömän raakoja ja julmia. Paljon julmempia kuin nykyään. Repeiltiin sitten myös kaikenlaisille tosi jutuille, joita toiselle tuli mieleen. Minä repesin ihan totaalisesti ja nauroin vedet silmissä seuraavat viisi minuuttia (ei yhtään liioittelua, välillä piti oikein itsekin miettiä, että nauroinko vai itkinkö), kun Nan kertoi, miten hän ja hänen veljensä saivat joskus pienenä hienon idean hirttää nuken äitinsä vaatekaappiin. Nan sanoi sitten vielä, että he olivat vetäneet sille pussinkin päähän. Ei kuulemma ollut näkemässä äidin ilmettä kun tämä löysi nuken.

 

Keskusteltiin myös Nanin tyypistä, jota hän ei ollut nähnyt puoleentoista vuoteen – siis jouluaattoon asti. Silloin hän näki tämän ihastuksensa ja selitti, miten ihmeelliseltä se oli tuntunut. Että vaikka hän ei ollut nähnyt poikaa puoleentoista vuoteen, niin ne tunteet oli pysyneet melkein samanlaisina. Poika oli myös nähnyt hänet, mutta he eivät olleet ehtineet vaihtaa yhtään ainutta sanaa. Illalla Nan kuitenkin rohkaistui ja lähetti viestin pojalle, jossa selitti, että ei ollut huomata tätä ja jossa toivotti samalla hyvää joulua. Nan sanoi, että se saa luvan olla aloite ja että jos poika ei tee mitään seuraavaksi, niin antaa olla.

 

Keskusteltiin myös siitä, että kuinka kauan kestää, että löytää Sen Oikean. Kuinka monta tyyppiä pitää oikein käydä läpi. Heitin sitten läppänä, että kohta me voitaisiin tehdä oma Arvaa Kuka? –peli, johon laitettaisiin poikien kuvia ja toinen yrittäisi arvata toisen tyyppiä. (Tyyliin: ”Onko hänellä... silmälasit?” ”On!” ”Haa!” LÄPS LÄPS LÄPS LÄPS LÄPS!) Sanoin tosin sitten myös, että se on turhauttavaa, että kun tuollaisesta ihastuksesta yli pääseminen käy niin hitaasti, niin se on niin raskasta, kun huomaa, että tyyppi onkin ollut väärä. Sen jälkeen tuntuu aina siltä, että ei mitenkään enää jaksaisi samaa enää uudestaan. Minä sitten sanoin myös, että vaikka tuollainen olisi törkeän rasittavaa, niin tuntuu silti myös pelottavalta, että jos hommasta tulisi jotain, olisi se melkein vielä vaikeampaa. Nan oli samaa mieltä. Huojensi kamalasti kuulla se.

 

Nan sitten sanoi myös, että voisin jäädä heillekin keskiyöksi, että katseltaisiin raketteja yhdessä. Sanoin kuitenkin, että minulle annettiin määräys: ”Tämän vuoden puolella kotiin.” Nan sanoi ymmärtävänsä; hänestäkin oli aina jotenkin erityistä olla kotona vuoden vaihtumishetkellä. Mutta olin kuitenkin otettu. Ja kivaa oli. Ihan törkeän kivaa.

 

Varmaan voisi kohta mennä katselemaan raketteja, vaikka minä en liiemmin tykkääkään niistä, kun ne pitää epämiellyttävän kovaa ääntä. Mutta kai ne on nättejä. Enkä ole lainkaan varma, tykkäänkö vuodesta 2008. En kyllä ole varma siitäkään, että tykkäsinkö vuodesta 2007. Mutta uusi vuosi, uudet kujeet?

 

Hyvää Uutta Vuotta kaikille!