Pieni erävoitto: tänään sain korjattua kannettavani ruuvaamalla koko vehkeen auki. On oikeastaan ärsyttänyt koko viikon. En tiedä oikein tarkkaan miksi. Jotenkin ärsyttää erityisen paljon nimenomaan tämä taas jälleen kerran typerä ihastuminen. Tokihan sitä yrittää koko ajan tappaa sitä ihastuksen kipinää, mutta se ei vain onnistu. Itseviha ja viha ylipäätään ovat näytelleet viikolla aika merkittävää roolia. Parhaiten kai kuvaa tämänhetkistä olotilaani tämän päivän kirjoittajaryhmän tekstini, joten se tulee nyt tähän pääasiaksi, kun en oikein muuten osaa tätä tämänviikkoista fiilistä kuvata.

***

Tunnen olevani koko ajan...

...jonkinlaisen hermojen kuilun partaalla. Välillä tuntuu, että putoan, minä vain putoan. Toisena hetkenä tuntuu kuin olisin äkäinen kuin ampiaisparvi ja potkisin, huitoisin ja kaikin voimin yrittäisin tehdä edes pienen halkeaman siihen typerään kallioon, jonka rakoon voisin pudota.

Kaikki on kuitenkin yhtä tyhjän kanssa. Ei kallio itsekseen harmittele tai sääli niitä, jotka kuiluun putoavat. Ei kallio piittaa potkuista tai lyönneistä: eihän se tunne, ei se ajattele - moisessa saa vain itsensä kipeäksi.

Toisaalta olen vihainen itsellenikin. Tulee äkkiseltäänkin mieleen loputon lista seikkoja, joiden itsessään haluaisi olevan toisin. Välillä tekee mieli vain huoata ja sanoa ääneen, että olisit nyt tehnyt senkin hyvän sään aikana, niin et olisi tässä tilanteessa nyt. Ja nyt on monia asioita, joihin voisi vielä vaikuttaa, mutta joiden vääjäämätöntä kulkua kohti onnettomuutta en vain voi muuttaa.

Usko nyt jo, että sinulle ei ole mitään.