Hajosin. Yllättäen. Kokonaisvaltaisesti. Viilsin taas käteen, kun olin niin vihainen.

Jaska ja yksi toinen päiväkeskuslainen vitsailivat kustannuksellani. Kuulemma leikittelivät ja vitsailivat. Ei ole feissaus mikään työ, oikeasti olet saanut vain vaikutteita paskoista tv-sarjoista, joita katsot, haaveilet malliudesta, joka nyt on ainakin ihan järjettömän epärealistinen haave! No nyt itkit Jaskalle, kun se sanoi mulle, että älä nyt kiusaa Amiaa kun se suuttuu kaikesta mitä sille sanoo, oikeasti, oot vitun säälittävä, kun suutut vaan, me ollaan kuitenkin oltu niin hyviä sulle, vitsailtu vaan vähän eri huumorilla, jota sä et näköjään tajua.

Jossain vaiheessa tuota keskustelua tuli sellainen vaihe, että olisi halunnut vain nipistää itseään, jotta olisi voinut herätä, koska pakkohan sen oli olla unta. Ei näin voi käydä taas. Ei taas voi keskustelut mennä näin pahasti pieleen, ei näin hyvä päivä voi yhtäkkiä muuttua painajaiseksi josta ei pysty heräämään. Jota ei pysty pyyhkimään pois. Joka sitten sen takia jatkuu sitten taas seuraavana päivänä, kun ne samat ihmiset joutuu kohtaamaan päiväkeskuksella. Ja tietää sitten, että ne ajattelevat, että olet surkea, olet vitun ämmä säälittävä paska, kehtaa vielä jotain itselleen tehdä, varmaan vain jotta saisi huomiota vitun teiniangstaaja, ihan jotta meitä saisi ärsytettyä, kun ollaan normaaleja ja se on joku vitun tosikko takakireä friikki, joka ei ymmärrä miten ihmissuhteet oikeassa maailmassa toimii. Ihan kuin kaikki koko maailmassa pyörisi sen ympärillä!

Siksi sillä on tällaisia ihmisiä ympärillä. Sitä saa mitä ansaitsee. Siksi Thomaskaan ei enää välitä, ei ole yhteydessä, ei vaivaudu enää tykkäämään edes sen Facebook-tilapäivityksistä. Kuka nyt siitä oikeasti välittäisi? Kuinka sitä voisi oikeasti rakastaa? Ei kai sekään pysty tuntemaan mitään oikeaa. Sekstailee miesten kanssa, käyttää näitä vain ajattelematta taaskaan muuta kuin itseään. Se ansaitsisi kunnollisen litsarin naamalle, pitäisi tirvaista oikein olan takaa. Ja sitten se miettii vielä, miksi on yksin. Sitä niittää, mitä kylvää. Olisi pitänyt huomioida vähän muitakin, jaksaa olla kiinnostunut ja kiinnostava. Jääkööt jonnekin tienvarteen kykkimään, jos ei kerran halua ja kykene tekemään itseään tarpeelliseksi.

Nyt kun on jo myöhä, verinen paperi ja mattoveitsi tietokonepöydällä, Facebook suljettuna, maailma on vain pelkkää kohinaa korvissa. Nyt se vasta herää taas, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ja näkee suljetut sälekaihtimet ja verhot epäsiististi mytyissä. Sälekaihtimien raoista aistii pimeyden, joka toistaiseksi pysyy ulkopuolella sähkövalojen karkottamana. Mutta siellä se on, siellä se kärsivällisesti odottaa sitä, kun on lopulta pakko antaa itsensä nukahtaa ja valojen sammua.

Silloin se pimeys tulee, se tulee hiljaa kuin henkäys ja kietoutuu puolustuskyvyttömän nukkuvan typeryksen ympärille, kallistaa hieman päätä ja sujahtaa sisään. Sitoo keuhkot mustalla samettinauhalla, tomuttaa pölyt ja saa kaiken näyttämään taas vain harmaan eri sävyiltä. Kyllähän sitä pitkään pystyikin pakoilemaan. Pyristelemään viikkoja, kuukausia, täysin uupuneena, hädin tuskin hereillä - jossain välitilassa, sulkemassa pois ajatuksia ja keskittymällä hetkeen, keskittymällä rutiiniin, keskittymällä arjen pieniin askareisiin ja sosiaalisuuteen, jonka kautta sai hetken tuntea olevansa toimiva osa jotain. Harhaa kaikki tyynni ja nyt alkaa taas todellisuus.

On kylmä. Vapisuttaa. Tärisyttää. Uuvuttaa. Väsyttää. Nukuttaa. Mutta kaikki oli totta ja taas tuli nolattua itsensä, siltä ei voi paeta. Pitää vain yrittää kestää sitä häpeää, kun on vain olemassa. Haluaisi olla olematta, mutta ei uskalla hypätä pois oravanpyörästä tai lopettaa elämistä ja jäädä vain kotiin seinien vangiksi. Pakko vain kohdata häpeä, kohdata oma vähäpätöityys ja nähdä muiden katseita, joista paistaa sääli ja kylmä ärtymys, kun päiväkeskus on ainoa asia, joka tällä hetkellä pitää kiinni jossain elämän kaltaisessa edes.

Nyt tuntuu, että ensimmäistä kertaa aikoihin ihan puhtaasti nukuttaa, ilman lääkepöllyä, ilman mitään. On väsyneenä itsensä vihaamisesta, keho kai tuottaa jotain toipuakseen äkillisestä haavasta ja kivusta. Tähän tunteeseen voisi jäädä koukkuun. Taas.