Vaihteeksi ahdistaa. Terapeuttini sanoo, että selkeästi olen edelleen todella väsynyt tämän loppusyksyn opiskelupuurtamisen jälkeen (joka jatkuu edelleen koodauksen lopputyön ja gradun merkeissä), mutta minua jo ajatuskin siitä turhauttaa. Tai siis - superpakolliset läsnäolot on nyt syksyn osalta lusittu (vaikkakin viimeinen henkilökohtainen gradutapaaminen opettajan kanssa on kai laskettavissa pakolliseksi), joten kauheasti haluaisin, että minulla olisi enemmän aikaa ja energiaa kaikkeen muuhun mahdolliseen: siihen koodaustyöhön, graduun, alkuvuodesta palautettavaan esseeseen, mahdolliseen kirjatenttiin sekä tietysti myös töihin. Paitsi että nyt kun listaan näitä, niin kyllähän tuo on aika paljon... Etenkin kun se koodaustyö on todella iso ja vaativa (ainakin minun mielestäni) ja maanantaina käytin yhteensä noin 6 tuntia pelkästään yhteen osioon.

Lisäksi olen taas kriiseillyt gradujutuista, koska gradupätkän deadline oli myös maanantaina ja kun kaikki palauttavat omat tekstinsä muiden nähtäville, minä tietysti menin heti vertaamaan omaa tekstiäni heidän teksteihinsä. Ja olin siinä kohtaa ihan varma, että kaikki muut olivat niin paljon parempia, he olivat saaneet aikaan niin paljon enemmän ja etenkin Lesterin kauniisti soljuva teksti ärsytti minua, kun kerran itse jumitin vähän väliä yksittäisten lauseiden uudelleenmuotoilussa, koska opettaja oli pyytänyt minua selventämään jotain asiaa. Olin suunnitellut, että tekisin vielä ihan uuden osion sen vanhan uudelleenkirjoittamisen lisäksi, mutta lykkäsin koko kirjoittamisen aloittamista niin kauan, ettei minulla ollut enää aikaa siihen.

Tänään oli jousiammuntakilpailu, ihan leikkimielinen tosin, meidän kurssilaisten kesken, eikä se mennyt hyvin. Sain 230 pistettä (300 oli maksimi) ja top 3 pistemäärät olivat 250, 248 ja 242. Olivathan ne parempia, mutta olen varma, että en ollut siltikään huonoin. Omaan tasooni verrattuna tuo meni kuitenkin todella huonosti, koska tähän asti olen ollut yksi parhaimpia ja pystynyt ampumaan useita kymppejä putkeen, vaikka ne ohjaajat ovatkin yrittäneet saada meitä stressaantumaan. En tiedä, jotenkin vain ei mennyt yhtään hyvin tänään ja vähän väliä tunsin, miten nuoli hipaisi käsisuojustani lähtiessään ja osui tietysti ihan väärään paikkaan. Yritin yhdessä vaiheessa säätää sitä jousen tähtäintäkin, kun kaikki kunnolla lähteneet nuoletkin menivät liikaa vasemmalle, mutta se, joka ikinä olikaan käyttänyt sitä jousta viimeksi, oli vääntänyt sen niin kireälle, että en saanut sitä auki vaikka kuinka väänsin. En kehdannut kysyä apua keneltäkään, eikä kukaan tarjoutunut auttamaankaan, vaikka muutamat taatusti huomasivat, miten yritin tapella sen tähtäimen kanssa. Yritin keskittyä siihen ampumiseen, mutta fiilis ei ollut hyvä ja ajatukset harhailivat.

Tunsin oloni jotenkin todella ulkopuoliseksi, kun monet niistä muista juttelivat keskenään. Toki minäkin olen aina välillä vaihtanut muutaman sanan jonkun kanssa, mutta jotenkin näyttää siltä, että olen jäänyt jotenkin vähän syrjään. Ilmoittauduin toki myös jatkokurssille ja olen erittäin päättäväinen sen suhteen, että yritän jatkossa vuorovaikuttaa enemmän heidän kanssaan.

Lisäksi tunsin itseni sekä eilen että tänään täydeksi idiootiksi meidän opiskelijaporukan WhatsApp-ryhmässä. Se on ollut hiljainen pitkään, mutta myöhään eilen Lester laittoi sinne viestin, jossa kyseli, että muistaako joku meidän graduryhmästä sitä päivämäärää, johon mennessä gradu on palautettava, jos siitä haluaa suoritusmerkinnän vielä kevätlukukauden puolella. Muistin, että yhdellä tunnilla oli puhuttu valmistumisaikatauluista ja että olin kirjoittanut sen päivämäärän ylös vihkooni, joten kaivoin sen ja ilmoitin sen siellä ryhmässä Lesterille. Lester vitsaili sen aikaisuudesta, mutta kiitti. Koska en tietenkään voi antaa minkään tällaisen asian olla, vaan käyn kaikenlaisia tällaisia keskusteluja mielessäni läpi lukemattomia kertoja, aloin epäillä, että olinkin vastannut väärin. Lesterhän oli kysynyt vain siitä suoritusmerkinnän saamisesta - ei suoritusmerkinnän saamisesta JA valmistumisesta ennen lukuvuoden loppumista. Tänään aamulla sitten päätin laittaa uuden viestin sinne, jossa tarkensin asiaa, koska en halunnut, että Lester luottaa minun sanaani ja sitten huomaakin jossain kohtaa, että olen puhunut ihan omiani.

Selitin, että jotenkin vasta nyt tajusin, että pitäisi varmaan tarkentaa, että tuo päivämäärä liittyi siihen valmistumisaikatauluun ja että jos hän viittasi tosiaan vain suoritusmerkintään, niin sille on varmaan joku ihan oma aikataulunsa. Sitten vielä vähän puolustin itseäni (hikipisaranauruhymiöiden kera), että jotenkin olin automaattisesti olettanut, että hän tarkoitti sitä deadlinea valmistumista varten, koska se oli minun muistikuvieni mukaan ainoa päivämäärä, jonka se meidän opettaja oli meille tähän liittyen maininnut. Lester sitten vastasi: "Aivan, totta!" ja käytti itsekin hikipisaranauruhymiötä.

En tiedä vieläkään yhtään, kumpaa hän oli tarkoittanut, mutta tuo nyt oli taas loistava esimerkki sellaisesta paskasta keskustelusta meidän välillä: en ole keskustelun jälkeenkään ihan varma, mitä hän ajoi takaa, minkä lisäksi en myöskään tiedä, että ajatteleeko hän, että olen ihan täysi idiootti, mutta toisaalta en myöskään tiedä, että ajatteleeko hän minun ajattelevan, että hän on idiootti. Miksi muuten hän käyttäisi tuota nolostumista ilmaisevaa hymiötä? Joka tapauksessa, tätä minun äärimmäistä nolouttani tuohon liittyen ei auttanut yhtään sekään, että se ei tosiaan ollut minun ja Lesterin kahdenkeskinen viestittely, vaan se tapahtui tosiaan siellä ryhmäkeskustelussa. Kukaan ei tosin tullut pelastamaan tilannetta tai korjaamaan virhettäni, eikä heittänyt mitään vitsiäkään, mutta kaikki kyllä lukivat sen viestivaihdon tyyliin heti. Ja toisaalta mietin, että olisihan Lester voinut kysyä sitä vaikka suoraan minultakin (vaikka toisaalta jos saman voi kysyä monelta potentiaaliselta tietäjältä samaan aikaan, niin miksi sitä vaihtoehtoa ei käyttäisi?), joten toisaalta mietin sitäkin, että annanko itsestäni ihan idiootin - tai itse asiassa pahempaa: takertuvan idiootin - kuvan, kun olen heti vastaamassa hänelle, vaikka on kolme muutakin, jotka voisivat vastata hänen kysymykseensä. Jotenkin minun mielessäni tuo vain muotoutui siihen muotoon, että Lester ei halua kysyä minulta, koska a) olen tyhmä, b) olen ärsyttävä, c) hän ei pidä minusta, d) hän ei halua että kuvittelen hänen pitävän minusta, e) hän nyt haluaa vain vastauksen eikä mitään jutustelua - tai tietysti voi myös olla, että kaikki nuo pätevät samaan aikaan. Sen annoinkin siinä ensimmäisessä viestivaihdossa vain sen päivämäärän ja laitoin nauruhymiön siihen hänen vitsinsä jälkeen, minkä jälkeen en vastannut enää mitään, kun hän tarkensi vitsiään ja kiitti.

Tuon lisäksi stressaan työjuttuja. Pikkujoulut ovat nyt perjantaina ja kadun jo hieman sitä, että ilmoittauduin sinne. Aamulla olisi myös koko yrityksen laajuinen kokous, mutta minulla on terapia aamulla, joten joudun skippaamaan sen ja pääsen paikalle vasta joskus puolenpäivän jälkeen. Se ahdistaa, koska pelkään, että muut siellä töissä mielessään tuomisevat minut sen kokouksen skippaamisesta ja siitä, että tulen niin myöhään töihin ja että tulen pikkujouluihin, vaikka olen ollut koko viimeisen kuukauden tekemättä töitä. Lisäksi ahdistaa se työnteko, koska en ole saanut mitään infoa siitä, mitä minun pitäisi tehdä ja olenko vielä niissä aikaisemmissa projekteissa mukana, vai onko ne annettu eteenpäin. Itse asiassa nyt kun mietin tuota pikkujoulujuttua ja kirjoitin ääneen tuon, mitä pelkään muiden ajattelevan, tuntuu siltä, että parempi vain peruuttaa koko ilmoittautuminen. Joo, ihmiset tietävät, että asun 2,5 tunnin päässä ja että minulla on edelleen yliopistoa, joten en välttämättä ole saatavilla, minkä lisäksi meidän firman ammattiliitto on käyttänyt jotain työtaistelukeinoja, jotka mm. kieltävät yli 8 tunnin päivien tekemisen, niin jos menisinkin sinne heti aamusta ehtiäkseni siihen kokoukseen ja olisin työpaikalla kunnes yhteiskuljetus juhlapaikalle lähtee klo 17:30, se sallittu työmäärä ylittyisi. Eli tuntuu, että en vain voi voittaa.

Lisäksi hermostuttaa se, että työsopimukseni loppuu vuoden vaihteessa ja en ole jutellut pomoni kanssa mitään jatkosta. Toisaalta minulla on se erillinen gradusopimus, joka on voimassa näillä näkymin ainakin huhtikuun loppuun, joten mitään katkosta työsuhteeseeni ei tulisi, vaikka uutta sopimusta ei tehtäisikään ennen kesää. Mutta tietysti nämä määräaikaiset sopimukset aina stressaavat, kun mistä muka voin tietää, että haluavatko he minua sitten kesäksikään? Toisaalta se järkipuoleni sanoo, että älä ole idiootti: teet firmalle gradua - josta he jatkuvasti kiittelevät, vaikka gradu on ihan alkuvaiheessa - ja pomosi on aina ollut todella tyytyväinen sinuun, joten miksi he potkisivat minut pois nyt kun olen oppinut kunnolla käyttämään heidän järjestelmiään? Ja lisäksi: jos he eivät jostain syystä jatkaisikaan sopimustani, niin sittenpähän olisin vapaa etsimään työtä lähempää. Jotain gradurahaa tulen joka tapauksessa saamaan keväällä ja sillä minimisummallakin pystyn kyllä elämään muutaman kuukauden ihan hyvin. Ja tosiaan se pomonihan sanoi, että se yksi toimeksiantajafirma ilmoitti jo hänelle, että he ovat kiinnostuneet palkkaamaan minut, niin miksi pelkään sitä, että en löytäisi työtä tältä alalta?

Mutta pointti on se, että minua ahdistaa ihan pirusti ja kaikki nuo asiat pyörivät mielessäni. Lisäksi jostain syystä teki mieli tehdä Facebook-päivitys siitä jousiammuntakilpailusta ja tietysti siitä tuli paha mieli, kun vain kuusi ihmistä tykkäsi postauksestani. Siitäkin tuli vain todiste siitä, että olen täysi luuseri ja että sen lisäksi kaikki vielä näkevät, että olen luuseri, kun en saa edes tykkäyksiä päivityksiini kuin muutamalta hassulta ihmiseltä. Sen sijaan Harjoittelupaikkarohmu, joka päivitti profiilikuvansa, sai välittömästi yli 40 tykkäystä - jopa Lester tykkäsi hänen kuvastaan! Ja tiedän, että eihän tällaisilla asioilla pitäisi olla väliä ja Harjoittelupaikkarohmu käyttää Facebookia säännöllisemmin kuin minä, joka harvoin päivitän mitään, mutta nyt on sellainen mielentila, jossa kaikki näyttäytyy sellaisena, että minussa on jotain todella pielessä.

Mutta pitää yrittää nukkua nyt, koska aamulla on mentävä koodaamaan yliopistolle, koska lopputyö on tehtävä ja minulla on siitä jotain kysyttävää. Huoh. Olen vain taas ihan tolaltani ja ilman mitään kunnollista syytä. Ja pitäisi kasata taas itsensä ja olen niin lopen kyllästynyt siihen itseni kasaamiseen vähän väliä. Tietysti kai se pitäisi nähdä vain sinnikkyytenä, että kaikista ongelmistani huolimatta aina kasaan itseni ja jatkan yrittämistä seuraavana päivänä, mutta jotenkin koen, että aina kun tajuan, että minun pitää kasata itseni, se on vain uusi pettymys: taas olen antanut itseni hajota, niin että joudun kasailemaan itseäni.

Ehkä yritän rauhoittua hieman ennen nukkumaanmenoa, jotta silmät eivät olisi aamulla turvonneet kaikesta itkemisestä. Päivisin voin itkeä ihan miten paljon haluan ja sitten kun kyyneleet kuivuvat ja kasvojen punakat kohdat haalenevat, mitään eroa ei näy, mutta jos itken illalla juuri ennen nukahtamista, aamulla silmieni ympärystä on ihan hirveän turvonnut ja se kestää melkein koko päivän.