Tänään ajoin sitten äitini kanssa kaupunkiin etsimään Nanille lahjaa (ja itselleni vyötä). Äitini oli nyt paremmin, vaikka aina aika ajoin kuului TUMP, kun hän yritti painaa jarrua, jota ei ollutkaan. Ja parkkeeraamistakin tuli taas opeteltua ja äiti hihkui kauhusta, kun yritin osua ruutuun. Eikä osunut toiseen autoon, eikä ollut lähelläkään osumista. Hmph.

No, sitten kun tulin äidin kanssa Seppälästä (löysin kaksi siistiä vyötä), vastaan tuli kaksi poikaa. Ajattelin tyynesti, että jaa, SK:n pikkuveli jonkun törkeän hyvännäköisen blondin tyypin kanssa. Sitten se totuus iski ja minä unohdin hetkeksi sen, että minun piti pitää ajatukseni päänsisäisinä. Käännyin vain salamana ympäri ja katsoin, että se oli ihan oikeasti SK. Yhtä blondina kuin aina ennenkin. Sitten äitini täräyttää, että hei, onko tuo poika se *piip* (NN:n etunimi). Käännyin sitten salamana hänen suuntaansa ja yritin etsiä NN:ää jostain ja olin ihan pyörällä päästäni. Kävi sitten ilmi, että äitini olikin tarkoittanut yhtä toista samannimistä poikaa, joka oli yläasteella samalla luokallani (eikä se äitini luulema tyyppi edes ollut hän).

Kiva. Sitten myöhemmin takaisin täällä paikkakunta X:llä, menin paikalliseen pikkukauppaan ja yhtäkkiä tajusin, että joku huuteli minun nimeäni. Se oli vanhan perhepäivähoitajani mies. Hän kysyi, mitä minulle kuului ja sanoi, että se perhepäivähoitaja oli harmistunut, kun minä en ollut käynyt katsomassa häntä pitkään aikaan. Kiva. Lisää syyllisyyttä. Lisää pään sekoittavia asioita!

Huomasin lisäksi, että haavani ei ole strategisesti kovin hyvällä paikalla. Ei ainakaan, jos ajaa autoa. Minun oli koko ajan ajaessani välillä vedettävä sitä hihaa niin, että se haava ei pilkistänyt sieltä. Selitin sitten äidilleni vain, miten minun selkääni kutitti ja miten käsiini oli kylmä. Ja ainakin olin hyvin tietoinen siitä haavasta tänään: olin laskenut, että saisin laitettua kellon käteeni niin, että se ei hankaisi haavaa, mutta huomasin sitten, että kello valui. Se valui suoraan haavan päälle, hankasi siihen ja sattui niin pirusti.

Ja nyt minusta tuntuu taas melkein niin kuin silloin hyperangst-aikana, kun minulla oli se BED:kin vielä. Varmaan minä kyllä nytkin alan vähän laihtua, kun en pysty syömään oikeastaan mitään, kun minulla on niin kauhean angst olo ihan koko ajan. Yritän vain viljellä niitä samoja hymiöitä kuin aina ennenkin ja näyttää yhtä energiseltä kuin normaalisti.

Tykkään ajatella asioita vertauksina, joten käytän sellaista sitten nytkin. Minusta tuntuu, että kävelen tiellä. Sellaisella isolla Elämän tiellä. Nyt juuri minun tienäni on angst ja se johtaa sinne, minne olen jo pitkään pyrkinyt: kuolemaan. Se tie on vuorattu asfaltilla ja sitä on helppo kävellä. Tien reunat ovat karut, eikä niillä kasva mitään. Se jatkuu pitkälle leveänä, mutta jos siristää silmiään ja katsoo mahdollisimman tarkkaan, pystyy melkein näkemään sen, miten se loppuu yhtäkkiä. Se ei kapene, eikä pienene, vaan se jatkuu aivan yhtä leveänä, kunnes äkkiä loppuu.

Kuitenkin. Siinä kohdassa, missä minä nyt olen, menee pieni kinttupolku oikealle. Se ei ole edes tie, vaan pienenpieni mutkitteleva polku, joka näyttää kiemurtelevan ihan loputtomiin. Sen reunoilla kasvaa paljon kasveja: hukkaviljaa, heiniä ja ohdakkeita.

Minulla on päälläni polviin ulottuva hame ja pikkukengät. Olisi mukava ja helppo kävellä sillä asfaltoidulla tiellä, mutta toisaalta se kinttupolku on jotenkin houkutteleva myös. Tiedän, että jos valitsisin sen, joutuisin näkemään vaivaa päästäkseni eteenpäin. Tie olisi ajoittain mutainen ja ohdakkeet ja heinät raapisivat paljaita jalkojani. Siitä polusta on vaikea sanoa, johtaako se mihinkään. Todennäköisesti ei. Se isompi tie taas johtaa ihan selkeästi ja suoraan pisteestä A pisteeseen B. Se on helppo ja yksinkertainen.

Minulla on taas jotenkin outo olo. Sellainen filosofinen ja puoliksi poissaoleva. Minusta tuntuu, että olen tajunnut juuri jotain, mutta en ole varma, onko se todellisuutta, vai pelkkää angstin luomaa huurua. Yöllä en saanut nukuttua, joten ajattelin sitä, jos kuolisin. Suljin silmäni ja yritin kuvitella mielessäni kaiken. Kun kuvittelen kaiken, se on melkein niin kuin uni. Se etenee ilman, että minulla on paljon tekemistä sen kanssa.

Tässä kuvitelmassa kuvittelin, miten tein sen, mitä eilen ajattelin tekeväni. En minä halua sanoa niitä sanoja, ne ovat rumia. Minun täytyi painaa lujasti, ja vetäistä voimakkaasti ja nopeasti. Molemmat kädet. Kuvitelmassani olin yksin kotona. Katselin, miten vuosin ulos käsistäni. Sitten aloin painaa haavoja käsilläni ja lähdin terveyskeskukseen. En muistanut ottaa vuoronumeroa, vaan ryntäsin suoraan vastaanottotiskille. Siinä oleva nainen kutsui heti lääkärin: miehen, joka oli joskus aikaisemmin todennut minulla kerran poskiontelon tulehduksen.

Minut laitettiin makaamaan siihen samalle paikalle, kuin silloin, kun Qaro oli purrut minua. Huoneessa oli kaksi hoitajaa ja sitten se yksi lääkäri. Minä makasin paikoillani ja tuijotin katossa oleviin loisteputki valoihin, kun he tikkasivat minun käsiäni. Sitten minä vain pyörryin tai nukahdin tai jotain muuta vastaavaa.

Sitten hyppäsin siihen aikaan, kun menin tapahtuman jälkeen takaisin kouluun. Tapahtumasta ei ollut montaa päivää, sillä tikit olivat yhä käsissäni ja molemmat käteni olivat siteissä. Meillä oli ruotsia ja kaikki olivat hiljaa ja tuijottivat minua niin kuin sellaista ihmistä tuijotetaan. Istuin paikalleni NN:n taakse. Neiti R kysyi lopulta, että oliko se totta mitä sanottiin: että olin yrittänyt?

Minä sanoin, että se oli totta ja näytin heille niitä käsisiteitäni. Sanoin, että joskus minusta tuntui siltä, että mikään asia ei sujunut, mutta kun olin tehnyt sen, niin minä tajusin, että halusin elää. Sanoin, että se oli aika outo juttu ja kohautin olkapäitäni.

Tästä taas näkee, että olen vanhalla tavalla angst. Ajattelen kaiken vertauksina tai kuvitelmina. Kaiken. En ole tietoinen siitä, mitä ympärilläni tapahtuu ja ihmisten seurassa oleminen on kummallista. Tänäänkin kaupassa kun ihmisiä risteili edes takaisin, minusta tuntui, että siitä oli niin pitkä aika, kun olin viimeksi ollut ihmisten seurassa. Kun yksi nainen piti minulle ovea auki, hymyilin, ja tajusin, että en ollut hymyillyt kertaakaan eilisen jälkeen. Se hymyileminen tuntui niin oudolta ja sellaiselta, että en ollut tehnyt sitä pitkään aikaan. Moneen kuukauteen tai sillä lailla.

Silti. Eilen viiltelin taas pitkästä aikaa. Se ei tuntunut hyvältä. Ei edes etäisesti. Se vain sattui. Nyt minulla on haava, mutta unohdan sen jatkuvasti, koska se ei merkitse minulle enää sitä mitä se merkitsi joskus ennen. Minusta tuntuu, että voi olla, että minä haluan mahdollisesti elää. Piti laittaa tuo mahdollisimman epävarmalla tavalla, mutta silti tuntuu, että tuon sanominen on liian varmassa muodossa. Tuntuu siltä, että kuoleminen olisi helppoa ja paras ratkaisu, jonka voisin ikinä maailmassa tehdä. Silti minusta tuntuu nyt, että haluaisin mahdollisesti silti elää.

Herätä aamulla. Tehdä lumienkelin. Polkea polkupyörällä kesällä, kun on kuivaa, niin että se tien pöly tuoksuu kesältä. Ottaa aurinkoa ja vaalentaa hiuksia. Laskea matikkaa. Mennä kouluun ruotsintunnille ja katsella NN:n hiuksia, kun hän nojailee pulpettiini. Keskustella Nanin kanssa kaikesta mahdollisesta. Katsoa elokuvia. Soittaa. Itkeä. Nauraa. Olla onnellinen.