Tänään oli sitten fysioterapeutti, jonka ajan varasin silloin kun Jaskan kanssa oltiin vielä yhdessä ja sovittiin, että Jaska soittaa selkänsä takia ajan ja minä jalkojeni takia. Ei mitään ihmeellistä, on kuulemma ylipronaatiota ja nilkkani ovat yliliikkuvat ja minulla ei ole lihaksia siellä jalkaterässä tai nilkassa tai jossain. Ja mahdollisesti myös se, että syön niin paljon särkylääkkeitä voi ylläpitää sitä särkyä. Ei kuulemma ole mitään yhtä keinoa parantaa asiaa, mutta että pitäisi kysyä lääkäriltä seuraavan kerran kun näen hänet, että voisivatko lääkkeeni aiheuttaa sitä särkyä nivelissä myös. Lisäksi minun pitää käyttää hyviä kenkiä ja "vieroittaa" itseni särkylääkkeistä. En koe että niitä NIIN paljon söisin ja tuntuu aika kauhealta ajatus, että ei voisi käyttää särkylääkkeitä, mutta varmaan nyt sitten yritän kuitenkin olla ottamatta niitä.

Välillä on jalkojen kanssa pahempia jaksoja, ja silloin olen pahimmillaan joutunut ottamaan viikon ajan joka päivä särkylääkkeen. Arvioin, että kipu on asteikolla 1-10 noin 7, mikä on niin paljon, että sitten kun nilkat alkavat illalla särkeä, se on niin tuskallista, että silloin yrittää tehdä mitä tahansa että se kipu edes lievittyisi. Eikä mikään yleensä auta, en ole varma, että lieventääkö edes särkylääke sitä kipua. Lisäksi sain yhden jumppaohjeen, joka tuntuu todella vähäiseltä. Ja se on, että aamulla pitäisi seistä kaksi minuuttia putkeen oikealla jalalla ja illalla kaksi minuuttia vasemmalla jalalla. Tuolla yhdellä jalalla seisomisella kai testattiin niitä lihaksia siinä nilkassa, kun se on vain äärettömän vaikeaa. Olen ajatellut aina että minulla on vain huono tasapaino, mutta ehkä se huono tasapaino johtuu osaksi siitä, jos siellä jalassa ei ole niitä lihaksia. Ehkä tämä sitten auttaa.

Lisäksi kun sanoin, että ranteitanikin särkee välillä iltaisin, niin siihen sain ohjeeksi, että älä ole yli puolta tuntia koneella putkeen, mikä on lähinnä naurettava ehdotus, koska olen koneella varmaan noin 12 tuntia päivässä. Joo. Mutta jotenkin en usko että kyse olisi siitä, koska miksi molemmat kädet tulisivat sitten kipeäksi? Paitsi että olen kyllä oppinut käyttämään hiirtä myös vasemmalla kädellä. Oikeastaan olen aika ylpeä siitä. Ja lisäksi fysioterapeutti sanoi, että pitäisi liikkua kolme kertaa viikossa. Nyökyttelin vain, koska en viitsinyt väittää vastaan, koska olen monta kertaa monille lääkäreille sanonut, että kun ei kiinnosta, enkä jaksaisi vaikka kiinnostaisikin. Nyt eron jälkeen olen ylipäätään poistunut kämpästäni vain mennäksi terapiaan ja kauppaan. Ja ne voi tehdä samalla kerralla, niin viikon aikana olen poistunut kämpästäni nyt sitten kolme kertaa. Ja sekin tuntuu liian raskaalta. Ja ehkä jaksaisinkin tehdä jotain, kävellä vähän, mutta en vain halua. En halua lähteä mihinkään, en menisi edes kauppaan jos ei olisi ihan pakko.

Tänään on kurja fiilis. Luin uusimmasta brittien Ellestä jonkun kirjoittaman kolumnin tai artikkelin tai mikä se nyt onkaan, nimeltä "Love in a time of Sadness", joka kertoo masentuneesta naisesta ja tämän seurusteluelämästä tai pikemminkin -elämättömyydestä. Jutussa on kirjoittajan Elämän Rakkaus myös, mutta vain ystävänä, sillä tämä on mennyt naimisiin jonkun muun kanssa. Ja Lontoon muotiviikoilla tämä kirjoittaja törmää pariskuntaan, joka näyttää mukavalta ja kun hän jää kaksin pariskunnan naisen kanssa, tämä avautuu siitä, että et ehkä usko, mutta tämä mieheni on "one of them" ja sanoo sitten, että jos ikinä törmäät mieheen joka sanoo olevansa "niitä", niin lähde niin nopeasti, niin kauas kuin voit. Ja sitten tämä kirjoittaja paljastaa, että itse asiassa hän on "niitä", hänellä on mielenterveysongelma, niin sitten se nainen sanoo hänelle, että jos joku mies haluaisi ehkä seurustella tämän kanssa, hän sanoisi että älä ryhdy siihen. Ja sitten tämä kirjoittajanainen soittaa sille kaveri-elämänsärakkaudelle ja tämäkin myöntää sen, että niin se vain on, että todella harva ihminen on mieluummin sellaisen kanssa jolla on mielenterveydellisiä ongelmia kuin sellaisen kanssa jolla ei ole.

Ja sitten sen jälkeen jutussa lukee, että ongelma on siinä, että elämme yhteiskunnassa, joka on tavallaan todella "romanttinen", mikä on kauheaa masentuneille ihmisille. Meidän yhteiskunnassa ihmiset ovat kasvaneet uskomaan siihen, että rakkauden voima voi pelastaa kenet tahansa tai mitä tahansa. Mutta että ei rakkaus oikeasti pelasta, eikä yhtään mikään muukaan pelasta, ei edes päivittäinen 200mg sertraliini tai vuosien terapia.

Ajattelen vain, että niin se varmaan on, että varmaan en tule koskaan olemaan ns. "normaali" ja sen takia kukaan ei valitsisi olla minun kanssani, koska siinä tulisi mukana aina niitä ongelmia, halusin minä niitä mukaan tai en. Toisaalta tulee sitten mieleen Jaskakin, kun se jutun kirjoittaja sanoo, että välillä kun tulee pahempia masennusjaksoja, niin mikään ei tunnu miltään ja siksi parisuhde on silloin koetuksella, koska parisuhteessahan on juuri kyse tunteista. Mietin vain, että ehkä Jaskalla on tuollainen vaihe, ehkä nyt vaan ei tunnu miltään, mutta ehkä joskus on tuntunut ja ehkä joskus vielä tuntuu. Mutta mietin vain tuota juttua ja sitä, miten se kirjoittajanainen on kaveri sen Elämänsä Rakkauden kanssa ja soittelee ja juttelee, ja kuuntelee kun se Elämän Rakkauden vaimo puhuu jotain siellä taustalla. Siitä tulee mieleen se, että Jaska haluaisi olla kaveri minun kanssani ja pelkään, että se menisi sitten juuri noin, että minä vielä välittäisin hänestä, mutta että sitten hän siirtyisi eteenpäin, koska minun kanssa ei vain voi olla, koska minulla on ongelmia.

Joo, yksi typerä artikkeli ja sitten tulee heti kurja fiilis. Mutta kai se on vain se tunne. Nyt kun erosta on pitempi aika, pystyn toimimaan taas vähän normaalimmin, mutta olen huomannut, että kun se Jaska-kipu vähän välillä laimenee, niin sitten tulee pintaan vanha tuttu kipu: yksinäisyys. Nataliaa pitäisi kai nähdä tällä viikolla, ehkä, ja Nan sanoi, että voin tulla hänen luokseen Viroon käymään, mutta tunnen vain oloni niin yksinäiseksi. Olen miettinyt, että sitten kun yliopisto alkaa taas niin menisin johonkin ainejärjestön juttuihin, mutta veikkaan, että se tuntuisi vain vielä pahemmalta. Sellaiselta, että on keskellä ihmisiä mutta silti yksin. Se on oikeastaan vielä pahempi kuin tämä, että olen vain kämpässäni päivästä toiseen enkä mene ulos ollenkaan.

Mutta olo alkaa tuntua sillä lailla tukahduttavan yksinäiseltä, ja se tuntuu jotenkin niin tutulta ja lopulliselta. Vaikka oltiin Jaskan kanssa yhdessä pitkään ja sitä ennen oli joku porukka jonkun aikaa, niin jotenkin tuntuu että on jo melkein unohtanut sen kaiken, ja on vain palannut siihen samaan missä oli lukioaikoina tai silloin kun olin töissä. Elän kuvitelmissani ja en tee oikein mitään mitä voisi sanoa edes harrastukseksi. Olen vain yksin, vaikka välillä näen ihmisiä, niin olen vain yksin.

Ja nyt tuntuu siltä, että tätä se tulee myös olemaan aina. Että vaikka jo melkein ajattelin, että se yksinäisyys on ohi, niin ei se ollutkaan, vaan voi olla, että tätä se vain on aina, että jotenkin... en nyt sano että tarkoitettu olemaan yksin, koska en usko sellaiseen, mutta siltä se välillä tuntuu.

Joku päivä yritin googlata, jos löytyisi "kaverisivustoja", kun loogisesti ajatellenhan niille varmasti olisi kysyntää. Siis sellainen kuin deittisivusto, mutta kavereille. Deittisivustojahan on vaikka miten paljon, mutta kaverisivustoja ei yhtään. Sellainen olisi kätevä, että olisi vaikka jonkun kaupungin sisällä olevia yksinäisiä ihmisiä jotka etsivät kaveria jonka kanssa tehdä jotain, mennä leffaan, tms. ja sitten voisi etsiä netistä jotakuta joka vaikuttaa samantyyppiseltä ja jolla on ehkä samanlaisia kiinnostuksenkohteita tai harrastuksia. On todella tyhmää, ettei sellaista ole, jotenkin pystyin mielessäni jo kuvittelemaan, että selailen profiileja ja tapaan sitä kautta ihmisiä, joita ei muuten olisi tavannut.

Mutta ei. Tämä on kai sitä "romanttista yhteiskuntaa", kun on vain deittisivustoja. Enkä voi vain kuvitella, että sieltä löytyisi mitään. Mietin joskus, että mitä kirjoittaisin edes itsestäni, millainen olen? Olen masentunut, olen joskus soittanut pianoa ja edelleen joskus soitan, minulla on rottia, olen epäsiisti ihminen, en ole viime aikoina kuunnellut oikein musiikkiakaan, syön epäterveellisesti enkä pidä liikunnasta, olen semi-nörtti, en tarpeeksi, mutta liikaa. Ehkä naiselle aika lailla siellä ääripäässä. Tykkään katsoa elokuvia ja tv-sarjoja, olen kaikkiruokainen sen(kin) suhteen, kai katson jostain syystä paljon rikossarjoja (NCIS, Ylikomisario Morse, Poirot, The Mentalist), mutta en silti tiedä elokuvista tai tv-sarjoista oikein mitään. Niin ja en muista helposti ihmisten kasvoja, voin käydä vaikka vuoden psykiatrin kontrollikäynneillä, mutta millään kerralla en muista että minkänäköinen se ihminen on, sen ehkä muistan minkä pituinen hän on minuun verrattuna, mutta en muuta, en hiusten väriä tai pituutta, silmienväriä, oliko edes silmälasit vai ei. En tunnista välttämättä edes kavereitani väkijoukosta, jos he eivät reagoi minuun millään tavalla. Ja näen painajaisia, olen traumatisoitunut, mikä johtaa siihen, että mikäli minulla on kumppani, herätän hänet tahattomasti vähän väliä öisin, koska alan huutaa unissani. Syön vehnätortilla"lättyjä" leivän sijaan, revin ne tarkan rutiinin mukaan tietyllä tavalla. Olen kömpelö, pystyn tasaisissa kengissä kaatumaan tasaisella tiellä - ja silloin todennäköisesti nyrjäytän nilkkani. Olen myös turhamainen ja värjään silmäripsiäni ja kulmakarvojani, ja olen myös valkaissut hampaitani. Olen tylsä ihminen, joka ei reagoi tunteella melkein mihinkään - paitsi kun katson leffoja tai pelaan. Harkitsen striimaamisen aloittamista Twitchissä, koska exäni mielestä oli huvittavaa, miten pelkään todella epäpelottavia pelejä niin paljon. Säikähdän helposti, voin katsoa monta kertaa elokuvan "Kun tuntematon soittaa", joka on ala-arvoinen leffa, mutta joka tuntuu minusta hyvältä, koska en pysty arvioimaan sitä kriittisesti, koska olen koko ajan niin peloissani. Olen välillä liian hiljainen ja välillä puhun liikaa.

Ja niin edelleen ja niin edelleen. En tiedä. Välillä ajattelen, että Jaska teki virheen, kun erosi taas minusta, kun mitä kaikkea hän menettääkään, ja kukaan ei taatusti tule olemaan hänelle yhtä hyvä kuin minä. Ja välillä ajattelen, että olen vain sisäisesti tylsä ihminen, väritön, sellainen, joka ei herätä mitään tunteita kenessäkään, ja joka sen takia päätyy olemaan yksin.

Alkaisipa yliopisto jo pian. Vaikka ilmoittauduin kyllä jo yhteen kirjatenttiinkin, niin voisihan siihenkin lukea. Se oli se, johon luin jo kerran keväällä ja joka ei mennyt läpi. Muutenkin on nyt syksylle sitten 28 opintopisteen edestä tekemistä. Pitäisi tilata joitain joko psykologian tai pedagogian kirjoja, jotka maksavat ihan liikaa. Tai löytää ne jostain muualta. Tunteja vaikuttaisi olevan aika vähän, jotkut 5 opintopisteen kurssit ovat vain muutaman kuukauden mittaisia, eli eivät koko syyslukukautta. Toisaalta tekisi mieli ottaa vielä lisää kursseja, niin saisi edes opintoja eteenpäin jos kerran mistään muusta ei tule mitään.

Vieläkään ei ole otettu yhteyttä sieltä yhdestä työpaikasta jonne hain ja josta sanottiin että ovat yhteydessä minuun päin. Varmaan eivät soitakaan. Ovat jo palkanneet varmaan jonkun muun. Sentään se lääkäri jonka luona kävin viime viikolla, puhui että pitää tavata hyvissä ajoin että kirjoitetaan jatkoa tähän minun kuntoutustukeeni - johon en minä, eikä myöskään terapeuttini, uskonut jatkoa edes tulevan. En tiedä sitten kirjoitetaanko sitä jatkoa, olen vain kuullut kaikilta miten vaikea sitä kuntoutustukea on ylipäätään saada, mutta minun ei tarvitse näköjään edes pyytää. Ainakin pystyisin maksamaan vuokrani vielä hyvin. Sekin turhauttaa, kun mietti sitä, että olisi asunut yhdessä Jaskan kanssa, niin siinä olisi säästänyt. Ja vaikka vieläkin ajattelen, että tämä kämppä on ehkä kallis, mutta se on sijoitus mielenterveyteeni. Niin silti harmittaa vähän se, ettei voi kämppistäkään ottaa, kun tässä ei oikein ole kuin yksi huone ja keittiö, niin vaikka kaksi ihmistä voisi asua tässä yhdessä, niin ei kämppiksinä. Ja jotenkin välillä oli kiva haaveilla ja miettiä että mihin ne Jaskan kamat menisivät.

Ja nyt asun yksin. Edelleen. Jos rottia ei lasketa. Enkä ole eron myötä laihtunutkaan kovin merkittävästi. Olen ostanut ateriankorvikkeita taas, kun nyt ei ole Jaskaa huolehtimassa, että eivät ne nyt ole tarpeeksi pitäisi syödä jotain, mutta silti joka päivä tekee mieli syödä jotain oikeaa ruokaa. Haluaisin vain olla syömättä, mutta tekee mieli syödä. Toivon että olen sentään sen verran ahdistuneempi että laihdutus onnistuu nyt paremmin.

Ei kai muuta. Vaikka ei tässä oikein mitään asiaa missään vaiheessa ollutkaan.