Tänään oli lopultakin terapia. En tiedä, miten olen selvinnyt ilman terapiaa ja miten tulen sitten joskus jälleen selviämään, koska jotenkin tunnun ymmärtävän asioita vasta, kun hän sanoo minulle niistä.

Puhuin siitä, että olen katkera Jaskalle, koska hän on jossain eksoottisella lomamatkalla ja minusta tuntuu, että en ikinä itse tule pääsemään minnekään niin ihmeelliseen paikkaan. Eteläisin paikka, jossa olen ikinä ollut, on Wien, ja Jaska on ollut kuulemma etelänlomilla jatkuvasti perheensä kanssa. Silti hän päätti lähteä tuolle uudelle etelänmatkalle. Terapeuttini kysyi, että miksi sen pitäisi vaikuttaa minuun, mitä Jaska tekee, miksi koko ajan vain ajattelen Suomen harmaata säätä ja mietin, miten virkistävää olisi päästä muutamaksi viikoksi pakoon sitä jonnekin lämpimään. Mietin koko ajan, mitähän kello siellä on, mitähän Jaska tekee... Kun hän oli täällä, en välttämättä ajatellut niin kauheasti häntä, eikä viikon näkemättömyyskään ollut niin iso juttu kuin tämä nyt.

En tiedä miksi. Olen joskus osannut olla olematta kateellinen ystävilleni. Olen oikeasti ollut onnellinen heidän puolestaan ja innostunut heidän lailla matkoista ja halunnut kuulla kaiken. Nyt olen vain kateellinen ja katkera. En haluaisi ajatella, että olen tällainen ihminen. Ja mietin kaikkea muutakin. Sitä baarireissua, sitä, miten oma etiikkani sanoo jotain, mutta itse olen vain hiljaa ja annan asioiden edetä suuntaan, johon muut sitä vievät. Jos kieltäydyn juomasta, ja Salla sen jälkeen sanoo minulle, että hei etkö ottanut juomaa, pyydetään se mies takaisin ja sanot sille, että haluat sittenkin juoman, ja annat sen sitten jollekin meistä... Ja minä vain sanon, että okei. Kuuntelen vain Sallan selostusta minun ja Jaskan suhteesta ja siitä, että miten Jaska tulee pettämään minua ja että se on vain ajan kysymys, sen sijaan, että sanoisin Sallalle tiukkaan sävyyn, että et tiedä mitään meidän suhteesta, joten mitä jos pitäisit pienempää suuta.

Jokaiselle päivälle yritän keksimällä keksiä jotain tekemistä, siltä varalta, että tulisin todella yksinäiseksi. Niin ei ole vielä käynyt siinä mielessä kuin luulin, mutta kun pyörin jossain ostoskeskuksessa, ahdistun ja ajattelen vain, että pakko saada aikaa kulumaan, koska sitten Jaska tulee kotiin ja kaikki on taas hyvin. Mistä lähtien minä olen ollut näin läheisriippuvainen?

Unohdin Nanin syntymäpäivän. Taas. Kirjoitin sen ylös kalenteriini, mutta kuka nyt kalenteria ehtii katsoa joka välissä? No, eilen tajusin yhtäkkiä sen, mutta kun hänen synttärinsä olivat viime viikolla, on ehkä jo vähän liian myöhäistä lähettää myöhästyneitä onnitteluja. En nyt saa mitään hyvää suomenkielistä sanaa mutta "mortified" kuvaa sitä fiilistä, kun mietin, että taas onnistuin unohtamaan hänen syntymäpäivänsä. Jotenkin olen kääntynyt sisäänpäin aika paljonkin. En ole jutellut Jaskalle päiviin, enkä oikein kenellekään, jos ei jotain jutustelua keskuksella lasketa.

Terapeutilleni puhuin taas siitä, että vuosi sitten minulla oli niitä luottohenkilöitä, edes joitain, joiden saattoi luottaa tulevan jonnekin, jos suunnittelin järjestäväni jotain. Nyt olen siinä asemassa, että yritän napsia mitä tahansa säälipaloja, joita Salla tai joku muu minulle heittää. En puolusta itseäni, en puolusta eettisiä näkemyksiä, vain olen hiljaa ja kuuntelen, sanon takaisin jotain kivaa. Keskuksella en ole puhunut näille viime perjantain ihmisille tällä viikolla paljon mitään. Se yksi nainen tuli juttelemaan minulle, mutta nykyisin vain ahdistun tuollaisesta. Enkä uskalla oikein sanoa "hei" kenellekään heistä, koska pelkään häiritseväni tai olevani liian ilmeinen mukanaroikkuja.

Jotenkin olen yhtäkkiä taas - no ehkä en sosiaalinen hylkiö ihan, mutta olen menettänyt sen vallan, mitä minulla joskus oli sosiaalisissa ympyröissä, ja itsekunnioitukseni, minkä lisäksi näköjään olen läheisriippuvainen poikaystävästäni, jonka kanssa usein vain riidellään. En tiedä mitä haluaisin tapahtuvan. Keskuksella ehkä on tällä hetkellä paljon ihmisiä, joiden kanssa minulla ei vain ole niin paljon yhteistä, joten varsinaisesti en edes haluaisi parhaiksi kavereiksi heidän kanssaan. Välillä olisi kiva tehdä asioita vapaalla porukalla, ei jollain sisäpiiriporukalla, jonne kaikki eivät saa tulla.

Ja ehkä haluaisin minun ja Jaskan suhteen kehittyvän oikeaksi suhteeksi, ehkä haluaisin tuntea, että hän välittää. No, ehkä kyse on minustakin. Hän kyllä on kirjoittanut jatkuvasti, että miten sinulla menee, kiva että oli kivaa baarissa, hei tsemppiä sinne hammaslääkäriin, ai selvisit siitä, tosi hienoa, voi raukkaa, kun jouduit odottamaan bussia sateessa, jne. Hän sanoo kaikki oikeat asiat, mutta jotenkin minä näen vain ne sanat ja ne tuntuvat minulle niin tyhjiltä.

Jotenkin olen tavallaan sulkenut Jaskan pois. Ajattelen sitä, että hän on siellä Thaimaassa, mutta en varsinaisesti kaipaa häntä. Tai ehkä kaipaan, lähinnä hänen poissaolonsa vain ahdistaa minua todella, niin ehkä en vain tiedä sitä. No hyvä on, nyt kun ajattelin asiaa, niin olisi valehtelua sanoa, että en kaipaa häntä luokseni, että en kaipaa häntä lähelleni. Jotenkin olen vain ehkä sulkenut ne tunteet pois, jotta selviäisin paremmin näistä kahdesta viikosta. Jotenkin minulla on outo olo, luen paljon ja syön vähän, yritän pitää itseni kiireisenä, enkä tunnu ajattelevan mitään. Tuntuu kuin odottaisin, että elämäni alkaisi taas, mikä on todella typerää, koska tiedän, että mitään ihmeellistä ja mullistavaa ei ole tapahtumassa lähiaikoina.

Ehkä tämä outo fiilis helpottaa, kun saan pääsykokeet pois alta. Todella stressaan niistä. Keskittymiseni herpaantuu helposti ja minun on todella hankalaa lukea, koska voin vaikka lukea jonkun lauseen kirjasta ääneen ja silti ajatella jotain muuta ja olla tajuamatta siitä mitään. Ja kun jotain saan mieleeni, ahdistun ajatuksesta, että jos en muistakaan sitä. Kun kirjoitan muistiinpanoja ja yritän löytää ne tärkeät pointit, tekisi välillä melkein mieli kirjoittaa kaikki mitä kirjassa on, koska pelkään, että jätän jotain kirjoittamatta ja juuri sitä tarvittaisiin kokeessa.

Olen myös todella ahdistunut kokeen siitä osiosta, jossa testataan yleistä kielitaitoa. Jotenkin pelkään, että olen unohtanut kaikki jutut, mitä koulussa on opetettu, että taas olen vain täysin ymmälläni siinä paperin edessä ja en tälläkään kertaa pääse sisään. Toisaalta olen itsevarma, koska jo viimeksi pääsin varasijalle ja sen jälkeen olen ollut useammalla kurssillakin ja tällä kertaa olen paremmin valmistautunut kuin kertaakaan aikaisemmin. Silti olen kauhuissani, kun ajattelen sitä koetta.

Ehkä palaan nyt askareiden pariin: katsomaan Täykkäreitä, aina välillä kesken jakson kirjoittamaan muistiinpanoja ja opiskelemaan, ja varautumaan siihen illan ahmimispakkoon, joka tulee joka päivä huolimatta siitä mitä syön. Niin ja valkaisemaan hampaitani hampaidenvalkaisukynällä. En halua sellaisia tekovalkoisia, mutta jotenkin olen viime aikoina ollut todella tietoinen hampaistani ja samaan tapaan kuin joskus olin vakuuttunut siitä, että olin lihava ja minuun iski ahdistus, kun piti lähteä ulos, niin nyt yhtäkkiä kaikkien vuosien jälkeen, joina olen hymyillyt leveää hammashymyä, yritän pitää hampaani piilossa, koska pelkään, että ne näyttävät todella rumilta ja värjäytyneiltä. Kun itse katson peilistä, ne eivät näytä siltä, mutta eri valaistuksessa ne saattavat näyttää joltain ihan muulta!

Vaihteeksi elämäni on taas täynnä asioita, jotka ahdistavat minua todella jatkuvasti, ja joita ei voi päästä pakoon. Ruoka on edessä joka päivä, joka päivä on syötävä jotain ja kun otan iltalääkkeeni, niin heti kun väsyn tarpeeksi, tuntuu, että menetän täysin kontrollini syömisen suhteen. Nyt muutamana päivänä olen paastonnut koko päivän, koska olen ajatellut, että illalla tulevat sitten ne kalorit kuitenkin, ja nyt on tuntunut paremmalta. Kun olen täysin valveilla, minulla ei ole mitään ongelmia olla syömättä.

Ilman hampaitakaan ei voi olla, ne tulevat mukanani joka paikkaan ja jos en ole huolissani niiden särystä, pelkään sitä, miltä ne näyttävät. Ja sosiaalisuus on myös edessä joka päivä ja pelkään sitä, että joku tutumpi ihminen tulee sinne ja minun on osattava olla sosiaalinen. Hyvänpäiväntuttujen ja vähän etäisempien ihmisten kanssa pystyn kyllä juttelemaan täysin ongelmitta, ahdistus tulee kuvaan vasta sitten, kun läsnä on tutumpia ihmisiä, mikä on ihan tyhmää!

Nyt Jaska haluaisi jutella Skypen kautta, kun ollaan viestitelty Facebookin kautta, ja minä olen kauhuissani, olen vain kauhuissani. En muista edes kunnolla, koska olisin edellisen kerran ollut näin ahdistunut. Pelkkä ajatus siitä, että JUTELTAISIIN oikeasti viestittelyn sijaan Jaskan kanssa, on jotain liian hirveää. En vain pysty! Helpompi juttu olisi mennä vaikka alasti ulos. Tämä on jostain syystä vain jotain niin ylitsepääsemätöntä. Ja olen jotenkin hajalla, ihan kokonaan, perustuksia myöten, ja olen ihan pihalla ja neuroottinen, enkä halua pilata Jaskan lomaa, koska hän on siellä vain kaksi viikkoa ja turha häntä on vaivata minun hajoilullani, koska vaikka olen katkera ja kateellinen, niin minä vain haluan, että hän saa kaiken irti lomastaan.

Ehkä minussa on sitten vielä jossain joku pieni hippunen jotain hyvää tahtoakin jäljellä, en tiedä.