No niin. Taas täällä. Joinain päivinä tuntuu vain enemmän siltä, että pitää selittää asioita. Maalasin tänään tuon edellisen blogikirjoituksen jälkeen. Sen kuvan siitä unestani, jonka näin kännykässäni. Tein siitä muunnelman ja maalasin toiseen kertaan pienempänä ja siitä tuli ystävänpäiväkortti Nanille. Sen aikana tuli Nanilta viesti, että hänellä ei ole huomenna suunniteltuna mitään, joten jos minulle kävisi, niin voitaisiin sopia pitempikin vierailu. Sitten sovittiin, että hän tulee tänne huomenna.

Sitten menin saunaan äidin kanssa ja hän aloitti selittämään sitä, mistä minun pitäisi puhua sen psykiatrilääkärin kanssa seuraavalla viikolla. Olenko minä ainoa, jonka mielestä tuo on aika tahditonta? Hän selitti siitä, että minä nukun ihan väärään aikaan ja miten hän oli lukenut jonkun artikkelin jostain, että pitää nukkua oikeaan aikaan. Minulle on tällä hetkellä tärkeintä se, että ylipäänsä saan nukuttua – oli se sitten mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Jotenkin sitä tunnetta, kun on saanut vihdoin nukuttua hieman univelkoja pois, latistaa se, miten heti sen jälkeen joutuu kuuntelemaan valitusta siitä, kun nukun niin väärään aikaan.

Äiti on myös koko ajan tekemässä listoja, joista minun pitäisi puhua siellä psykiatrityyppinaisen luona. Minä en tykännyt siitä tietenkään joten huusin hänelle, että ei ole hänen asiansa aina sekaantua minun asioihini ja että asiaa ei yhtään auta se, että hän aina valittaa kaikesta mitään teen tai en tee. Hän sitten sanoi, että olen saanut todella vapaasti olla täällä talossa, eikä muissa perheissä varmaan olisi lainkaan ollut niin. Sitten minä huomautin, että todella vapaasti joo, minun piti usean vuoden ajan olla yhdessä huoneessa ja pyytää lupa päästä vessaan, koska koiran piti olla vapaana.

Sitten huusin, että se ensimmäinen lääkäri oli nimenomaan sanonut, että minun pitäisi muuttaa heti pois kotoa ja mennä sitä ennen sinne osastolle, koska minun kotini on niin negatiivinen paikka ja hänen määräilevä käytöksensä tekee minulle äärettömän pahaa. Sitten huusin, että luuleeko hän, että jotenkin se hänen valittamisensa ja määräilemisensä parantaa minut tai korjaa asioita. Ja sitten... Mitäs minä vielä huusin? No, ainakin sen, että hän lisää minun stressiäni valittamalla, joka entisestään hankaloittaa tilannetta, joka on ilman häntäkin jo ihan tarpeeksi hankala.

Sitten äiti alkoi itkeä ja lähti pois saunasta. Poitsit Amialle taas hienovaraisesta käytöksestä. Mutta minusta on käsittämätöntä, miten äitini voi olla sellainen. Olen miljoona kertaa sanonut, että teen kaiken paljon paremmin ja mieluummin, jos hän ei valita. Ja jos en tee, niin sitten en tee, eikä hänen valittamisensa auta yhtään, koska kyse on minun asioistani, ei hänen.

Äiti halusi, että hakisin lääkikseen. Kun en hakenut ja hain mihin hain, jonka jälkeen pääsin vain Kuopioon, jonka jälkeen ajattelin olla ottamatta paikkaa vastaan ja lähteä ulkomaille, äiti halusi, että otan paikan vastaan. Äiti hankki minulle vuokra-asunnon ja hoiti kaiken puhumisen ihan kuin olisin mykkä. Kotona sitten hän kysyy vieläkin, että Amia-kulta, montako kalapuikkoa sinä haluat, pilkonko minä ne sinulle valmiiksi. Äiti halusi, että minä jatkan Kuopiossa. Kun minä halusin harrastuksen, valokuvaamista ehkä, äiti halusi, että liityn johonkin järjestöön, jossa toimin vapaaehtoisena auttajana ja ”kaverina” kehitysvammaisille ja vanhuksille. Nyt äiti tulostaa netistä minulle paikkoja, joihin hän haluaisi että haen opiskelemaan ja laittaa ne sitten tietokoneen äärelle kun minä nukun. Niistä on yliviivattu keltaisella yliviivaustussilla kaikki tärkeät kohdat. Sitten kun sanon, että en halua niihin ja sysään paperit hänelle takaisin, hän sanoo, että jos hän kuitenkin laittaa ne talteen varmuuden vuoksi jos vaikka muutan mieleni.

Tuo tekee minut hulluksi! Minä olen yrittänyt sanoa hänelle miljoona kertaa, että älä tee noin, mutta ei hän kuuntele! Ei ikinä eikä vähääkään! Hän haluaa aina tietää kaikki menoni etukäteen. Kun saan uuden ajan sinne psykiatrityypille, niin hän kysyy aina, että koska se on ja merkitsee omaan päivyriinsä ja järjestelee töissä olevat istunnot niin, että hän pystyisi periaatteessa hakemaan minut kotoa ja kuljettamaan sairaalaan. Minä haluaisin mennä ihan itse ja ilman että äiti tietäisi mitään. Haluaisin mennä vaikka junalla ja kävellä sitten asemalta oikeaan paikkaan. Äiti sanoo, että onhan se ihan kurjaa tehdä niin ja en minä varmaan edes jaksaisi.

Mutta sentään näen Nanin huomenna. Olisin kyllä mieluummin mennyt hänen luokseen. Alan turhautua pikkuhiljaa tähän taloon ja äidin ylireagointeihin. Ja olen aina epäluuloinen puhuessani asioista kotonani, koska ajattelen, että ne voivat kuulua oven läpi ja äiti varmaan kuuntelee korva tarkkana. Olisi kiva välillä lähteä täältä talosta poiskin. Jonnekin muutamaksi tunniksi. Ei vain ole mitään paikkaa. Ennen täältä pääsi sentään päiviksi kouluun, mutta nyt ei ole sitäkään. Enkä minä jaksa lähteä minnekään, kun ei edes ole mitään. Ehkä kirjastoon voisi mennä joskus lukemaan tai jotain.

Tajusin juuri, että eilen olisi voinut mennä katsomaan wanhat kouluun. Mietin, että tanssikohan Mitch. Ja jos tanssi, niin olisi nähnyt hänet ja ehkä NN olisi tullut katsomaan ihan kiusallaan, kun pikkuveli joutuu tanssimaan puku päällä? Niin. Mutta se oli eilen se mahdollisuus, ei tänään. Pahus.

Olo on kauhean ahdistunut ja tuskainen ja hermoromahtanut ja väsynyt ja surullinen ja kyllästynyt ja ärsyyntynyt ja yksinäinen. Ja päätäkin särkee.