No niin, siinä taas tuli muistutus, miksi ei kannata itkeä illalla nukahtamisen aikoihin puolta ikuisuutta: silmät on turvonneet. Tai siis ei tietenkään silmät, vaan niiden ympäriltä. En tiedä, miksi se vaikuttaa noin, kun jos itkee vesiputousitkua päivällä, niin sitten tuollaista ei tapahdu. Vain, jos itkee illalla mennessään nukkumaan, niin silmät turpoaa kauheasti.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Näin unta. Oli kevätjuhla. NN:kin oli siellä. Hän oli jättänyt penaalinsa toiseen luokkaan, joten minä norkoilin siellä luokassa, koska tiesin, että hänen piti tulla hakemaan se. Ei hän tullut. Hän oli vain kauempana, eikä tullut hakemaan sitä lainkaan. Ei kauhean looginen tai hieno uni.

 

En taaskaan tiedä, mitä tehdä. Toisaalta minulla on ollut outo puuska kirjoittaa kaikenlaisia novellintyyppisiä. Ne on kylläkin ideallisesti melkein kuin toistensa kopioita. Kaikissa teemana on yksinäisyys. Tai kysymykset.

 

Vihaan kännykkääni. Joka kerta, kun näen sen vaikka ensimmäistä kertaa sinä päivänä, menen tarkistamaan, onko siihen ehkä tullut viestejä tai onko joku ehkä yrittänyt soittaa. Jos viesti on tullut, melkein odotan typerästi, että kun kännykkä avaa viestitilaa, saapuneen viestin lähettäjän kohdalla olisi NN:n nimi. Siis oikeasti! Hän sanoi ei, hän uskoo, hän sanoi ei. Minulla on paljon syitä vain pyyhkiä hänet mielestäni. Miksi minä sitten typerästi yhä vain toivon, että häneltä tulisi viesti?

 

The only true love I ever knew

was behind those downcast eyes,

The only comfort I ever felt

was during those long hours of loneliness

when I felt for you.

 

Miten jotkut muut osaavat muotoilla tämän asian paljon paremmin kuin minä? Mikä vika minussa on, kun pidän kiinni toivosta? On nähty jo moneen kertaan, että juuri se saa minussa pahaa aikaan. Jos asiat ovat huonostihuonostihuonosti, niin sitten on paljon parempi olo. Jos minulla ei ole mitään, en voi menettää mitään. Jos en toivo, en voi pettyä. Miksi minä ajattelen ja kaipaan häntä yhä? Hänhän ei ole kuten minä, hän uskookin, hän sanoi eikin, eihän hän välitä edes. Miksi minä kaipaan häntä yhä? Miksi minä toivoisin näkeväni hänestä edes vilauksen jossain?

 

Tai kun selaan jotain vanhaa kansiotani ja katson jotain kuvaa tai luen jotain kirjoitusta ennen sitä, kun NN antoi pakit, niin minusta tuntuu ihan kummalta. Minä en voi tehdä sitä. Minä en voi lukea vanhoja blogikirjoituksianikaan. Jos luen, alkaisin kuitenkin vain taas itkeä. En voi ajatella mitään, mitä NN teki joskus aikaisemmin, niitä asioita, joita minä pidin edes jonkinlaisina todisteina siitä, että hän välittäisi.

 

Äiti siivosi tänään Qaron lelut takanpäältä. Hän kysyi minulta, että haluaisinko minä jonkun omiin paikkoihini vai laittaisiko hän kaikki samaan talteen. Sanoin, että hän voisi laittaa ne samaan talteen. Siellä oli Qaron ensimmäinen lelukin: sellainen pieni ja pehmeä sininen elefantti, jossa oli alun perin sisällä sellainen systeemijuttu, joka sai sen vinkaisemaan, kun sitä puri. Qaro tietysti onnistui hajottamaan sen aika nopeasti, mutta se oli aina sen suosikkilelu jälkeenpäinkin.

 

Pihalla on kauhean synkkä ja märkä sää. Tuuleekin ja näyttää harmaalta. Ja kun ikkunasta katsoo ulos, näkyy kaksi tiestä ja muutamia taloja. Ja puita. Ja naapurin keinu. Ei ihmisiä. Ei yhtään ainutta ihmistä. Ei yhtään ainutta autoakaan. Tai mitään eläintäkään, ei edes lintuja. On vain tyhjää ja autiota.