Tänään on hieman kummallinen olo. On kauhean vaikea sanoa, onko se parempi vai huonompi kuin eilen, mutta ainakin hieman erilainen. Olo on jostakin syystä kauhean hämmentynyt, sellainen eksyksissä oleva. Koko ajan tuntuu, että on jotain sanottavaa, mutta kun on joku jolle puhua ja oiva tilaisuus siihen, en keksikään mitään sanomista. Tekisi mieli kirjoittaa, mutta kun vedän näppäimistön eteeni, ei mieleeni tule mitään.

Tänään lukiollemme esiintyi jousikvintetti. Vaikka klassinen musiikki on lähellä sydäntäni, en sentään kaikesta vingutuksesta pidä. Kvintetti soitti paljon Mozartia ja olen ennenkin huomannut, että en pidä hänen teoksistaan. Yksi romantiikan ajan biisi oli kyllä aika nätti, mutta kokonaisuudessaan musiikki ei ollut erityisesti minun makuuni. Silti minä en voinut kuin tuijottaa koko esityksen ajan ihastuksesta mykkänä.

Kvintetissä oli sanoinkuvaamattoman mahtava sellisti. Joskus monta vuotta sitten, kun soitin jo pianoa, olisin halunnut soittaa myös selloa. Karsin sen ajatuksen kuitenkin pois, koska ajattelin sitä vain ohimeneväksi haihatukseksi. Olin lukenut kirjan "Tuli ja myrkkykatko" ja nähnyt oudon elokuvan kahdesta sisaruksesta, joista toinen soitti selloa. Sitten se unohtuikin melko lailla kokonaan.

Kuitenkin kun minä tänään näin sen sellonsoittajan, kaikki palasi taas mieleen. Aluksi seurasin pääviulistia, joka soittaessaan vääntelehti ja kiemurteli kummallisesti. Sitten kun jo melkein päätin lakata katselemasta, huomasin sen sellistin. Hän ei ollut mitenkään huomiota herättävän näköinen: 40 tienoilla oleva mies, jolla oli mustat kiharat hiukset ja kalju laikku päälaella. Silti koko loppu ajan en voinut kuin tuijottaa häntä.

Sellisti oli hyvin selkeästi äärettömän taitava, kuten muutkin kvintetin jäsenet. Hän kuitenkin soitti niin täysin erillä tavalla kuin kaikki muut. Pääviulisti väänsi niin paljon, ettei sitä kestänyt edes katsoa, basisti tuijotti ajatuksiin vaipuneena nuotteja, alttoviulistit soittivat hieman jäykästi, mutta näyttävästi. Mutta se sellisti. Hän soitti muuten kuten kaikki muutkin, mutta näytti siltä, että hän eli kasvoillaan sen musiikin. Se on hankala selittää, mutta kaikkein selkeiten hänestä näki, että hän ei ollut siellä esiintymässä tylsistyneille lukiolaisille. Ehei, hän oli siellä soittamassa, koska hän rakasti soittamista.

Joskus kun minä haluan lakata ajattelemasta, soitan jotain helppoa kappaletta pianollani, jonka osaan ulkoa. Se tuntuu niin mahtavalta, kun musiikki ikään kuin vie. Minusta tuntuu silloin samalta kuin miltä se sellonsoittaja näytti. Pääviulisti kertoi heidän harrastuksensa aluista ja mainitsi, miten se sellisti oli 10-vuotiaana poikana katkonut tongilla kaikki kielet sellostaan, koska tiesi, että uusien kielien saaminen kestäisi vähintään kolme päivää. Se hymyilytti.

Nyt kuitenkin on kummallinen olo. Eksynyt. Tänään olen ollut jopa poikkeuksellisen hiljaa. Nanin kanssa pyöräilimme yhtä matkaa kotiin, enkä sanonut sinä aikana paljon mitään. Päätä särkee ja huvittaa koko ajan tehdä jotain, mutta mikään mitä teen, ei huvita minua pientä hetkeä kauempaa. Mitä jos äitini olisikin pakottanut minut pienestä asti soittamaan selloa? Minun ei tarvitsisi olla katkera siitä, että aloitin liian myöhään, koska äitini halusi, että saisin itse päättää. Minun ei tarvitsisi olla katkera siitä, miten Nani soittaa pianoa paljon paremmin, vaikka on minua nuorempi.

Tähän minun tunteeseeni sopii jälleen kerran lainaus, joka esiintyi Everwoodissa. Jo nyt tiedän, että Nani ei ole pelkästään ahkera, vaan hän on poikkeuksellisen lahjakas. Siksi minusta tuntuukin jotakuinkin samalta, kuin jos pelaisi nuoren Michael Jordanin kanssa koripalloa yläasteen joukkueessa. Nani on taitava. Pyrin aina ajattelemaan, että minä osaan soittaa pianoa myös suht hyvin, mikä ei varmasti ole edes kovin kaukana totuudesta. Kuitenkin aina kun kuulen Nanin soittavan, tekee mieleni lakata soittamasta ikuisiksi ajoiksi. Minusta ei voi koskaan tulla sellaista kuin Nani. Hyvä pianisti ehkä, mutta ei niin hyvä kuin Nani.

Sitten mieleeni tulee, että mitä jos olisin sittenkin valinnut sellon?