Tänään oli taas yksi niitä päiviä. Tulin töistä vasta ihan äsken. Koko alkuviikon on ollut aamuvuoroa ja en viitsinyt vaivautua kääntämään rytmiä alkuviikon vuoksi, kun nyt on taas tänään ja huomenna ja koko ensi viikko iltavuoroa. Joten olen ollut väsynyt. Eilen olin nokoset, mutta jostain syystä en herännyt kelloon, vaan havahduin vasta puolenyön aikoihin, että olenkin ottanut semmoiset kuuden tunnin "nokoset". Sain nukuttua vasta kuudelta aamulla.

Ja tänään kaikki oli töissä sekaisin. Tuli ihan uusia juttuja ja vaihteeksi yksi asiakas raivosi minulle puhelimessa. Olen viime aikoina vain ollut niin kyllästynyt siihen, että otan yksinkertaisesti luurit pois korvilta, kun se länkytys alkaa. Se on virhe, koska kun ne räyhääjät pääsevät vauhtiin, niin niitä ei sitten mitenkään saa pysäytettyä. Jotta mikään hillitseminen olisi mahdollista, se pitäisi tehdä heti aluksi, minun pitäisi pitää se puhelu hallinnassani, eikä se onnistu sillä, että otan kuulokkeet pois ja annan sen räyhääjän räyhätä itsekseen. En vain jaksa järkeillä niiden kanssa joihin ei järkipuhe uppoa.

Lisäksi töissä oli sattunut yksi iso kämmi ja periaatteessa koko päivän tärkein vuoro oli unohtunut paikata. Työntekijä oli ilmoittanut jo muutama päivä sitten että sairausloma jatkuu, mutta joku oli unohtanut merkitä sen ja kun illalla kymmeneltä se aikaisempi vuorolainen alkoi odotella, että milloin seuraava tulee päästämään hänet pois, alkoi pikkuhiljaa valjeta, että ketään ei ollut tulossa. Me sieltä sitten yritettiin soittaa pomollekin, että mitä tehdään, mutta kuka pomo nyt muka vastaa puhelimeen perjantaina illalla? Joten meidän hommaksihan se jäi kokeilla järjestää tämä ja lopulta yksi aamuvuorossa ollut uhrautui ja tuli sitten kylmiltään yövuoroon ja jättää ilmeisesti yöunet kokonaan väliin. Että näin tämä meidän yritys pyörii.

Se oli aika raivona se jonka olisi pitänyt päästä vuorosta, koska hän oli menossa johonkin keikalle. Minulta jäi yksi tauko vaihteeksi pitämättä ihan siksi, koska en osannut/uskaltanut sanoa, että menen nyt tauolle. Iltaisin se pitää aina varmistaa muilta, että se sopii, vaikka aika harvoin kukaan sanoo mitään sitä vastaan, mutta se tuntuu jotenkin niin isolta kynnykseltä. Ja kyselin ihan hirveästi varmaan ihan tyhmiä, koska tuli eteen sellaisia asioita, joita en ole koskaan tehnyt. Minusta tuntui että olin kauheasti vaivaksi ja jotenkin tyhmä, kun en osannut niitä asioita. Lisäksi tuntuu että aina kun avaan suuni, pääni tyhjenee, enkä pysty muodostamaan oikeanlaisia lauseita. Aloitan lauseen ja sitten aloitan sen uudestaan vähän toisella tavalla ja sitten sanajärjestys on jotenkin väärä ja tuntuu että selitän helpon asian jotenkin liian vaikeasti, enkä kuitenkaan saa ilmaistua kunnolla sitä pointtiani. En tiedä mistä tämä on tullut, ei minusta ole aina tuntunut tältä.

Kun lähdin töistä, tuntui tosi pahalta. Kun kävelin bussipysäkille päin, mietin vain, jotenkin automaattisesti tuli mieleen, että nuopa kaahailevat, voisi vain hypätä siihen eteen, niin se olisi sitten siinä. Kuuntelin sitä Bohemian Rhapsodyn pianoversiota ja yritin ajatella jotain muuta, koska en halunnut itkeä bussissa, kotona vasta. Ja sitten upposin maailmaan, jossa soitan sitä biisiä Lontoon metrossa katusoittajana ja sitten Tom Hiddleston pysähtyy siihen ja me mennään yhdessä kahville ja sitten siellä on televisio päällä ja saan tietää, että olenkin voittanut kirjallisuuden nobelin. Käyn mielessäni läpi kuvitteellisia keskusteluja näiden muiden ihmisten kanssa. Eikä minun tarvinnut itkeä, kun tulin kotiin.

Nyt kun hetkeksi pysähdyn ja mietin tätä kaikkea, tätä päivää ja sitä miten typeräksi tunnen oloni päivästä toiseen, tulee taas kurja fiilis. Terapiassakin on ollut jotenkin vaikeaa. Joka viikko vain menen sinne ja sanon, että on "outo olo". Tälläkin viikolla sanoin, että nyt on outo olo, mutta erilailla outo olo kuin on ollut nyt aikaisemmin viime aikoina. Sain listan tunteista ja sen avulla yritettiin tunnistaa niitä. Nyt eilen kävi ilmi, että se vaativa puoli on ainakin äänekkäänä, enkä minä pysty väittämäään sille vastaan. En ole oikein edes ajatellut sitä. Sen sijaan että näkisin mieleni vaatimukset kyseenalaistettavina, osittain jopa täysin kohtuuttomina, niistä muodostuu faktoja. En järkeile, että minulla on ollut niin paljon töitä ja kursseja ja vielä kandiseminaarikin, että ei ole sinänsä ihme, että jotain on jäänyt tekemättä. Eikä mitään ole oikeastaan jäänyt tekemättä. Vain yksi deadline ja siihenkin sain jatkoaikaa. En ole reputtanut yhtään kurssia, kaikki on vielä tehtävissä. Mutta siitä huolimatta mielessäni on faktana se, että olen laiska, minun olisi pitänyt tehdä enemmän, aikaisemmin, paremmin. Se on mielessäni ollut fakta ja tunnen oloni hyvin haluttomaksi laittaa sen vaativan puolen piikkiin.

Terapiassa tultiin myös tulokseen, että nyt olen viime aikoina ehkä tukahduttanut tunteita normaalia enemmän. Minulla on selkeitä oireita, jotka viittaavat siihen, joista vähäisimpänä ei ole ainakaan se "outo olo", jota en pysty tarkemmin spesifioimaan. En tiedä onko se hyvä vai huono, onko se tunne ollenkaan vai pelkkää ahdistusta - tai ehkä se on vain univelan aiheuttamaa. Se tuntuu kehossa kaikkialla ja ei missään samaan aikaan. Olen viime aikoina menettänyt malttini aina välillä. Yksi sormistani on turvonnut ja mustelmilla, koska löin sen huomaamattani kun hakkasin näppäimistöä tietokonepöytään niin että näppäimet sinkoilivat. Se tuntuu hallitsemattomalta, mutta ilmeisesti se ei kuitenkaan ole sitä, sillä töissä vaikka ärsyynnynkin, niin en menetä malttiani. Kotona kerran raivostuttuani mieleni teki heittää kaukosäädin päin televisiota, mutta en tehnyt sitä, koska television hajottaminen nyt olisi tyhmää ja kävisi kalliiksi. Joten ilmeisesti se on hallinnassani, mutta ei ole.

Näppäimistö on halvempi ja minulla on varalla toinen, vaikka en nyt välttämättä silti haluaisi hajottaa kumpaakaan. Raivostun vain niin totaalisesti ihan tyhmistä asioista. Jostain tyhmästä pelistä tai siitä että paita ei meinaa tulla pois henkarista tai jos bussikuski kiihdyttää/jarruttaa liian nopeasti. Olen tosiaan hakannut sitä näppäimistöä ja yhden hiirenkin rikoin jo, ja olen viskonut sitä sun tätä. Se tuntuu niin ylivoimaiselta, tuntuu että en pysty lopettamaan ennen kuin jotain menee rikki. Mutta tavaroiden rikkominenkaan ei tunnu auttavan asiaa millään lailla. Sitten jossain kohtaa sitä raivokohtausta tulee mieleen, että jos ottaisin kynsisakset ja iskisin ne kahvaa myöten itseeni, niin se saattaisi olla myös tarpeeksi. Se ajatus tulee ihan tyhjästä. Joten kai päässäni tapahtuu jotain, jonka suljen pois.

Ja minun terapeuttini sanoo, että tunteita ei tarvitse pelätä.

Alkaa olla väsynyt olo. Ja kylmä. Huomenna on taas iltavuoro, sitten vaihteeksi päivä vapaata ja sitten taas töitä. Vihaan yhden päivän vapaita. Onneksi ensi viikolla sitten on taas kahden päivän vapaa. Tosin sitten on ääliömäisesti laitettuna ensin yksi aamuvuoro ja sitten kaksi yövuoroa heti seuraavina päivinä. Pitää vielä ruokkia rotat, sitten ehkä voin pelata vielä hetken ennen kuin menen nukkumaan.