Ärsyttää ja itkettää. Teen latinan läksyjä huomiseksi ja on sama tunne mikä on nyt ollut jo muutaman viikon: ei tästä tule mitään. Kerran viikossa menen latinantunnilta suoraan terapiaan ja joka kerta tuntuu siltä, että haluan joko hajottaa tavaroita tai itkeä. Terapeuttini sanoo, että itkeminen on minulla defenssi, koska en salli itselleni vihaisuutta. Toisaalta se käy järkeen, ainakin silloin kun mietin sitä rauhallisesti, mutta nyt kun olotila on päällä, se tuntuu vain tyhmältä. En tunne oloani vihaiseksi, olen vain... olen vain... jos olenkin vihainen niin olen vihainen itselleni, kun olen tyhmä, enkä tajua.

Tässä tehtävässä, jota teen nyt, on lause, jonka substantiivi ja adjektiivi pitää taivuttaa oikeassa muodossa. Lause on "tie on täynnä erilaisia jälkiä". Selkeästi ne sitten täytyy taivuttaa akkusatiiviin. Sana "jälki" on 2. deklinaation neutri, joten monikon akkusatiivissa se näyttää täsmälleen samalta kuin nominatiivin monikko. Eli koska annetut sanat ovat perusmuodossa (varia vestigia), joten ne pitäisi voida laittaa lauseeseen sellaisinaan. Netissä on vastaukset ja jostain syystä ne on siellä taivutettu 2. deklinaation neutrin monikon genetiivissä (variorum vestigorum) enkä minä ymmärrä yhtään että miksi. Ja siis kaiken tämän olen opetellut yksin kotona, koska se meidän opettaja ei oikeasti opeta meille mitään, vaan tunneilla se opettaja lähinnä käy läpi tehtäviä (eli kirjoittaa oikeat vastaukset taululle selittämättä mitään erityisemmin) ja suomentaa kappaleen. Ja höpöttää jotain paskaa jostain kun hän oli käymässä Italiassa ja hänen piti viedä autonsa korjaamoon, jne.

Teen latinan tehtäviä 6-8 tuntia viikossa, siis tuntien ulkopuolella. Teen kaikki tehtävät aina, mutta se on kauhea hidasta, niin kuin suomennoskin. Huomiselle piti suomentaa kappale numero 6 ja vaikka jotkut sanat ovat jääneet mieleeni, niin se suomentaminen on ihan käsittämättömän hidasta, koska jokainen verbi, adjektiivi ja substantiivi taipuu riippuen aikamuodosta, subjektista, deklinaatiosta ja sijamuodosta. Tästä johtuen, jos tekstissä on sana jota ei tiedä/muista, sitä on välillä yksinkertaisesti mahdotonta hakea sanastosta, koska se ei tietenkään ole perusmuodossa. Ja koska et tiedä mikä sana se on, et osaa poistaa siitä niitä kaikkia mahdollisia päätteitä. Yleensä katson niitä sanan ensimmäisiä kirjaimia ja etsin kaikki mahdolliset sellaiset sanat sanastosta ja katson että mikä käy parhaiten järkeen. Se ei tietenkään auta epäsäännöllisiin verbeihin tai siihen jos adjektiivi ja substantiivi ovatkin eri deglinaatiota, niin se aiheuttaa sitten sen, että ne taipuvat ihan ihmeellisellä tavalla.

Nyt edessä on lauseen alku "sumus periti" johon pitäisi lisätä "mappa Pompeiana" oikeassa muodossa. "Sumus" on luultavasti jokin olla-verbin muodoista, jossain aikamuodossa. Ehkä. En tiedä, ei me olla käyty läpi olla-verbin taivutusta, voi olla että se on jossain kirjassa aikaisemmin lukenut, mutta kun sitä ei ole tarvittu, niin ei ole jäänyt mieleen. Muistan kun opettelin yläasteella ranskan alkeita ja sielläkin olla-verbi taipuu oudosti, mutta se opettaja laittoi meidät käymään sitä läpi niin monta kertaa että se meni ymmärrykseen. Mutta teen tätä itse yksin kotona ja muutenkin hajoan niiden läksyjen alle, niin jos pitää taivuttaa verbia/substantiivia/adjektiivia, etsin sen oikean taivutusmuodon selityksen ja siinäkin on tarpeeksi työtä että osaan sitä esimerkkiä katsoen taivuttaa sitä omaa sanaani, saati sitten että osaisin katsomatta sanoa yhtään mitään mihinkään! Ja sitten mennään tunnille ja siellä tuntuu että suuri osa energiastani menee siihen, että yritän vain olla itkemättä.

Okei, eli sumus = me olemme. Periti on... jssk taitava? Jossakin taitava, ja ottaa ilmeisesti genetiivin. Me olemme taitavia Pompeijin kartan? Pompeijin kartassa? Olla taitava kartassa? Se ei käy yhtään järkeen. Mutta jos mappa Pompeiana taipuu genetiivissä, se on silloin... mapporum Pompeianorum? Sumus periti mapporum Pompeianorum? Ja nyt tarkastin sen, ja vastauksissa lukee, että oikea muoto on "mappae Pompeianae". Joten nyt tulee olo, että haluan heittää kirjat päin seinää ja potkia niitä vielä vähän tai sitten itkeä. Tekstikirjan sanastossa lukee, että se ottaa genetiivin, joten miksi ei sitten ota?! Paitsi jos "mappa" ei olekaan 2. deklinaation neutri... No tietenkään ei ole, vaan se on 1. deklinaation feminiini. Mutta jos 1. deklinaation feminiinin yksikön genetiivi taipuu niin kuin vastauksissa on, olen tyytyväinen, koska se käy järkeen. Pelottaa hieman katsoa, koska jos se onkin jotain muuta, niin sitten se ympyrä alkaa taas alusta, että tekee mieli paiskata kirja seinään, mutta sen sijaan alan itkeä, minkä jälkeen minun pitää yrittää rauhoittua, minkä jälkeen pitää jatkaa tehtäviä ja yrittää saada niitä käymään järkeen.

Luojan kiitos, se taipuu noin. No, muutama kohta enää ja sitten on huomisen läksyt tehty, mutta huomenna pitää sitten tehdä torstain latinan läksyt. Mielestäni olisi hyvä, jos latinaa ei olisi peräkkäisinä päivinä, koska se on vähän liikaa kerralla ja sitten torstain ja seuraavan viikon keskiviikon tuntien välillä on niin pitkä aika, että minulta meinaa unohtua se kaikki vähänkin mitä olen oppinut, kun sitten tiistaina alan tehdä läksyjä. Englannin kieliopissa on ollut osittain sama fiilis ja välillä on tullut sellainen itkuinen olo, että en tajua, ja olen melkein sielläkin alkanut itkeä kesken tunnin. Eilen oli kuitenkin hyvä tunti, koska varmaan ensimmäistä kertaa hänen tunneillaan (olin hänen tunneillaan siis jo viime syksynä toisella kurssilla) joku osallistui edes hieman vuorovaikutukseen hänen kanssaan, eli siis joku vastasi hänen kysymykseensä muutenkin kuin pakotettuna. Jotenkin siinä kohtaa kun se opiskelija sitten selitti jotain kielioppijuttua omasta näkökulmastaan ja otti esimerkiksi jonkun pelin, tuntui kuin jokin olisi naksahtanut sisälläni. Ensimmäisenä vuonna kieliopin tunnit olivat tuollaisia, vaikka minua silloin välillä ärsyttivätkin jotkut selkeästi ohi aiheen menneet sivupolut, mutta se tunnelma oli hieman rento. Ja sen sijaan, että minut olisi vallannut epätoivo, että en osaa, en tajua, minä vain kysyin. No, asia ei sinänsä ollut mitenkään kriittinen minkään kannalta, vaan kysyin vain, että onko hyväksyttävää sanoa "great amount of times", koska se kuulostaa niin väärältä. Ja kuulemma on ja ei ole, mutta ihmiset sanovat niin silti. Ehkä ongelma tuon opettajan tunneilla on ollut se, että hän tuli opettajaksi tänne vasta vuosi sitten, USA:sta, joten hänellä on ollut ehkä tottumista siihen, että ihmisiltä pitää lypsämällä lypsää vastauksia ja sanoja suusta ylipäätään.

Ensi viikosta lähtien käyn terapiassa enää kerran viikossa, koska Kelan tukema terapia tulee täyteen. Ihan hyvä fiilis siitä, mutta hyvä nyt että jatkan siellä silti, koska tulee edelleen näitä tuntemuksia, joita en oikein ymmärrä. Niin kuin nämä melkein itkemiset yliopistolla, mutta niistä ei olla puhuttu paljoa, koska kun yritän selittää sitä miltä minusta tuntuu, alan itkeä ja hyperventiloida. Mieleeni tulee tästä Harry Potter ja oliko se nyt kolmas kirja, jossa paljastuu, että Hermionen mörkö muuttuu McGarmiwaksi, joka sanoo, että hän on reputtanut kaikki kurssit. Se ilmaistaan mielestäni todella väheksyen kirjassa ja minäkin pidin sitä typeränä ja ylipäätään niin älyttömänä, että se oli mielestäni oikeastaan epäonnistunut veto Rowlingilta, koska eihän kukaan oikeasti tosissaan pelkää tuollaista.

Muistan, miten tuollainen kauhea olo tuli yläasteella, kun olin ysillä syventävän matikan kurssilla, jossa käytiin läpi joitain yhtälöitä. En vain tajunnut, en vain tajunnut yhtään, ja se oli varmaan yksi hirveimmistä oloista ikinä. Ihan oikeasti, siksi muistan sen vieläkin. Ja sama tuli Kuopion yliopistossa, kun piti tehdä jotain laskujuttuja tai kemiajuttuja. Ja sama on tullut nyt latinan tunneilla ja valunut hieman englannin kielioppiinkin. Se on inhottavaa, koska tuntuu, että silloin ei voi kysyä edes opettajalta, että kerro minulle miksi tämä menee näin, kun tuntuu, että en tiedä edes mitä kysyä, koska en tajua koko hommaa, vaan pitäisi sanoa, että selitä mulle kaikki tähän asti selitetty uudestaan, koska en ole tajunnut ilmeisesti mitään. Joten en sano mitään, enkä myöskään ymmärrä yhtään sen enempää. Olen kuitenkin erittäin haluton luopumaan latinasta. Se opettaja vain käy hermoilleni. Ja ylipäätään se, että hän ei oikeastaan tee sitä opettamista, vaan me opetellaan ne asiat itsekseen. Yritän kuitenkin sietää häntä, koska jos aion opiskella latinaa enemmänkin, hän on ainoa joka sitä opettaa. Haaveilen vain mielessäni, että ehkä valmistuttuani ja opiskeltuani latinasta kaikki kurssit, syrjäytän hänet opettajan paikalta ja saan vakiopestin yliopistolta ja opetan uusia latinan opiskelijoita niin kuin kuuluukin jotta heidän ei tarvitse tuntea tätä samaa paskaa kuin minä nyt. En tiedä. Mutta olen ajatellut vasta nyt viime aikoina, että jos haen siihen opettajakoulutukseen, niin englanti ja latina voisivat olla aika kova pari: latinassa itsessään ei riittäisi työtä tarpeeksi (todennäköisesti), mutta englantia sen sijaan opiskellaan varmaan eniten vieraana kielenä Suomessa. Kaikki on siis hypoteettista, kun enhän edes tiedä kelpuutettaisiinko minua edes opettajaksi koulutettavaksi. Siihen on haku joskus vuodenvaihteessa, niin aion ainakin yrittää.

Jossain välissä pitäisi sitten yrittää vielä aloittaa valmistautumista niihin syksyn kirjatentteihin, mutta tämä kuukausi on ainakin ollut niin työteliäs muutenkin, että en ole ehtinyt edes miettiä asiaa.