Tänään taas pää kaipaa järjestelyä. Menin taas hieman pois tolaltani töissä. Pomo laittoi minulle kesken päivän chat-viestin ja kyseli, että voiko soittaa. Tietysti normaaliin tapaan ensimmäinen ajatukseni oli, että minun on täytynyt tehdä jotain väärin ja että hän on vihainen. Olin toimistolla, joten siirryin puhelinkoppiin ja sanoin pomolle että voi soittaa. Hän halusikin vain sanoa, että nyt on ihan virallistettu se, että minun sopimustani jatketaan seuraavat 6 kk sen tammikuun lopun jälkeen ja että siitä ollaan juuri tekemässä papereita. Sitten hän sanoi, että hänellä oli toinenkin asia ja hän selitti, että heillä kun on nyt meneillään se rekryprosessi jossa haetaan vielä yhtä uutta harjoittelijaa siihen tiimiin jossa minäkin olen, niin heille on hakenut "yksi Lester", joka näyttää opiskelleen ne erikoistumisopinnot samaan aikaan minun kanssani, niin hän halusi kysyä, että tunsinko häntä.

Pääni tietysti jäätyi ihan täysin, joten menin autopilotilla. Sanoin, että joo, on tuttu tyyppi, opiskeltiin tosiaan ne erikoistumisopinnot samassa porukassa ja muutenkin meillä on ollut yhteisiä kursseja ja graduseminaarikin, niin tunnen hänet kyllä. Sitten se pomoni kysyi, että millainen kuva minulla on "tästä Lesteristä" ja että kun tämä palkattava harjoittelija on todennäköisesti tulossa samaan tiimiin kanssani, niin onko Lester sellainen, jonka haluaisin tekemään töitä kanssani ja että suosittelisinko hänen rekrytointiaan.

Tämä on ensimmäinen kerta ikinä kun minulta on kysytty yhtään mitään mielipidettä kenenkään toisen ihmisen rekrytoinnin suhteen. En välttämättä usko, että minun mielipiteeni oikeasti vaikuttaisi hänen rekrytointiinsa, mutta tuntui jotenkin kivalta että sitä kysyttiin. Toisaalta sitten se sai minut ihan pois tolaltani. Toivon, että se ei kuulunut puhelussa ja koen ainakin että se autopilottini toimi niin että pystyin toimimaan suht normaalisti. Mutta niinhän minä aina koen.

Päädyin sanomaan Lesteristä vain kivoja asioita ja suosittelemaan häntä. Pitäydyin mielestäni hyvin ammattimaisena, vaikka se pomoni ei varsinaisesti kysynytkään minulta mielipidettä hänen kyvyistän ja taidoistaan, vaan pikemminkin tuntui siltä, että hän olisi halunnut kuulla, mitä ajattelen Lesteristä ihmisenä ja että olisiko hän luonteeltaan sellainen joka pystyy työskentelemään tiimissä ja tulemaan toimeen ihmisten kanssa. Lyhyehkön ja faktoissa pysyvän vastaukseni jälkeenkin hän vielä kyseli lisää siitä että miksi ajattelen, että hän on ihan okei ja olenko tehnyt hänen kanssaan jotain yhteistyötä aikaisemmin, ja millaisia kokemuksia minulla on hänestä tms. Joskus ennen sitä yhtä harjoittelupaikkahaastattelua silloin kohta kaksi vuotta sitten (sitä jonka Lester sai ja minä en) muistan miettineeni mitä sanoisin, jos minulta kysyttäisiin mielipidettä Lesteristä. Silloin melkein toivoin, että saisin tehdä jotain hänen tai jonkun muun niiden meidän porukan ihmisten hyväksi, joten mietin silloin miten saisin havainnollistettua sen, miksi suosittelisin Lesteriä. Ei sitä koskaan kysytty silloin tai myöhemminkään, mutta välillä kun olen elänyt todellisuuden sijaan siellä haavemaailmassani, olen miettinyt, että ehkä päädyttäisiin Lesterin kanssa samaan työpaikkaan, niin näkisin häntä jatkossakin vaikka opinnot loppuvatkin.

Mutta sen tyttöystäväpommin jälkeen on osittain tuntunut siltä, että en välttämättä halua nähdä häntä lainkaan yhtään missään. Jotenkin kun joku ihminen tekee jotain, joka todella satuttaa minua, en yleensä vain ole ollut heidän kanssaan missään tekemisissä enää sen jälkeen. Se on aina onnistunut, joten nyt kun on tilanne, että en pääse Lesteristä kovin helposti eroon, en tiedä yhtään mitä tehdä.

Ehkä tämä on toisaalta hyväkin, koska nyt voidaan tämän kautta käsitellä sitä terapiassa, kun kai se on sitä aikuisuutta, että jotenkin pystyy käsittelemään tällaisetkin asiat niin että osaa suhtautua niihin? Kun tiedän kyllä, että minun tapani reagoida tällaisiin vaikeisiin tunteisiin on vain paeta niitä. Kun se on jotenkin todella vaikeaa, että välitän jostain ihmisestä, joka sitten yhtäkkiä tekeekin jotain, joka todella satuttaa minua, joten haluan vain sulkea koko hmisen pois elämästäni, jotta hän ei pääsisi satuttamaan minua enää uudestaan. Tämä sulkeminen tapahtuu täysin henkisesti, mutta sen jälkeen on vain niin vaikea edes nähdä sitä ihmistä enää, kun tuntuu, että se hänen läsnäolonsa muistuttaa koko ajan siitä, miten melkein ehkä luotin häneen ja miten se tuntui kivalta ja miten se kaikki olikin vain minun kuvitelmaani.

Lesterin tapauksessa se on vielä normaaliakin vaikeampaa, koska niiden kahden vuoden aikana kun olin ihastunut häneen minulla oli niin paljon aikaa kuvitella, että ehkä hän olisi sellainen ihminen, johon voisi luottaa, jonka kanssa olisi hyvä olla, josta voisi välittää enemmän kuin muista ja joka myös välittäisi minusta enemmän kuin muista. Ja monesti kun olen ollut yksin, olen kuvitellut mielessäni, että ehkä Lester ilmestyy yliopiston ruokalaan ja sitten voidaan syödä lounasta yhdesssä, tai ehkä hän on samalla kurssilla ja voidaan istua vierekkäin, tai ehkä muuttaa samaan taloyhtiöön, niin yöllä herätessäni voin rauhoitella itseäni ajattelemalla että hän on lähellä. Hän on ollut kai sellainen abstraktien toiveideni säiliö, jonka suhteen uskalsin aina välillä toivoa edes pienen hetken kerrallaan, että ehkä jonain päivänä en olisi niin yksin.

Ja nyt se on vain pelkkää sotkua, kun nyt todellisuuden valjettua niitä vanhoja toiveita käykin toteen, niin se satuttaa, kun tajuan nyt, että niistä vanhoistakaan haaveista ja toiveista ei olisi koskaan tullut mitään kuitenkaan. Että ei ole niin, että "jos joku asia olisi ollut toisin, niin olisimme päätyneet yhteen", koska en vain usko siihen yhtään. Tämä nykyinen sotku oli aina se ainoa mahdollinen lopputulos, ei ollut mitään muuta, niin sen takia tuntuu kipeältä muistella sitä aikaa kun en vielä tiennyt sitä, koska on fakta, että välitin niin paljon jostain sellaisesta ihmisestä, joka ei tunne minua kohtaan samoin. Mitkään olosuhteet tai yksittäiset tapahtumat eivät olisi muuttaneet sitä. Se olisi aina loppunut näin joka tapauksessa.

Kai mietin myös siinä puhelun aikana pomoni kanssa, että jos sanoisin Lesteristä jotain pahaa, niin se saattaisi johtaa siihen, että minusta ajateltaisiin jotain pahaa. Kun objektiivisesti ajateltuna uskon, että Lester on ihan hyvä työntekijä ja niin kuin sanoin sille meidän pomollekin, me oltiin Lesterin kanssa (ja Korpinkynnen ja Kovaäänisen Tyypin kanssa) siinä projektiryhmässä, jossa tehtiin aika paljon hommia porukassa, niin se sujui minusta hyvin ja Lester oli oikein yhteistyökykyinen eikä yrittänyt missään vaiheessa luistaa velvollisuuksistaan. Mutta toisaalta jos miettii vaikka sitä meidän opiskelijaporukkaa, niin sanoisin että Lester ei ole se sosiaalisesti lahjakkain tyyppi. Toki voi olla että se johtuu ihan vain siitä, ettei häntä kiinnosta, kun tuntuu että hänestä tulee sellainen filmaattinen silloin kun täytyy saavuttaa joku tavoite. Muuten hän vain on lähinnä hiljaa ja katselee kun muut puhuvat ja ehkä välillä sanoo vähän jotain. Ja aika usein se "jotain" jotain yleistä ei niin kiinnostavaa, tai peräti jotain töksähtävää. Toki kun Lester kerran pystyy skarppaamaan siinä sosiaalisuudessa silloin kun on jokin ulkoinen velvoittava pakko, niin ehkä sillä vapaa-ajan sosiaalisella awkwardiudella ei ole työn suhteen niin väliä?

Ja viime hengauksessa kysyin Lesteriltä siitä hänen työpaikastaan kun oltiin tupakalla ja hän vain sanoi, että sitä hänen edellisen paikkansa työsopimusta ei jatkettu gradun jälkeen ja että hänelle vain sanottiin ympäripyöreästi jotain tyyliin, että katsellaan jos joskus vielä törmätään, tms. Ja kuulemma Lester oli yrittänyt löytää töitä, mutta kuulemma mitään ei vain tunnu olevan missään ja hän vitsaili, että on jotenkin kaupassa käymisestä on tullut ihan uusi ulottuvuus, kun kaikki maksaakin yhtäkkiä niin paljon. Mikään hänessä ei viestinyt siitä, että hän olisi huolissaan tai ahdistunut, lähinnä hän puhui siitä vain ohimennen vitsaillen ja vaikutti ihan chilliltä koko tilanteen suhteen. Mutta kai minä ajattelin, että se varmasti stressasi häntä, koska muistan erittäin hyvin miltä minusta tuntui, kun omat työkuviot oli ratkaisematta silloin kesällä.

En kai halua hänelle kuitenkaan mitään pahaa, vaikka olenkin vihainen hänelle ja jossain määrin ja pettynyt häneen. Ja kai tiesin että tämä on mahdollista koska meidän ala on niin pieni, joten minun olisi pitänyt alunperinkin pitää kiinni siitä säännöstäni, ettei saa ihastua kehenkään opiskelijakaveriin, saati sitten sellaiseen, jonka kanssa erikoistuu jollekin pienelle alalle.

Mutta tilanne on nyt se mikä se on. Toki mielessäni pyörii nyt kaikenlaisia ajatuksia. Toisaalta huomaan, että tämä on ehkä sitä ylireagointia, kun jotenkin mietin, että tämän takia Lester on varmaan teeskennellyt kivaa - vaikka ei hän ole oikein kiva oikeasti ollut, mutta yrittänyt välillä jutella jotain ja tulla hengauksiin. Siis sen takia, että pääsee hyötymään meistä, pääsee hyötymään minusta. Ja nyt olen mahdollisesti auttanut uralla eteenpäin jotain tyyppiä, joka ei 2,5 vuoden aikana saanut kertaakaan mainittua tyttöystäväänsä edes sivulauseessa, vaan päätyi satuttamaan minua oikein kunnolla ja ihan turhaan. Että jos hänen tarkoituksensa olikin vain hyötyä minusta, niin hän on onnistunut siinä, koska olen itse niin urpo ja näköjään täydellisesti hyväksikäytettävissä.

Ja kun taas panikoin, niin tein sen, mitä terapeuttini on usein kehottanut minua tekemään: kun olen kiihtynyt, voisi olla hyväksi, että sen sijaan että käännyn sisäänpäin ja pidän kaikki ulkona, turvautuisinkin johonkin tuttuun ja kertoisin että olen pahoittanut mieleni jostain. Niin laitoin viestin Natalialle. Ja sen jälkeen Harjoittelupaikkarohmulle. Natalia vastasi vain lyhyesti, että tosi huono tuuri ja että hän ymmärtää hyvin että ahdistaa. Sitten hän sanoi, että he ovat juuri pakkaamassa ja lähdössä kohta hänen äitinsä luo käymään, niin hän laittaa viestin/ääniviestin sitten myöhemmin. Ja Harjoittelupaikkarohmu sanoi vain: "sulla ja Lesterillähän on yhteisiä kavereitakin, niin olisithan sä kuitenkin joutunut näkemään sitä jossain" ja "ei kai sulla oikein ole muuta mahdollisuutta kuin kohdata vaan tilanne".

Tunsin oloni siis taas erittäin torjutuksi kummankin taholta ja sitten päässä alkoi pyörimään taas ajatukset, että en minä voi oikeasti luottaa kehenkään muuhunkaan, kun silloin kun tarvitsisin jonkun sympatisoimaan tai rauhoittelemaan, heillä ei ole aikaa tai kiinnostusta minua ja ongelmiani kohtaan. Sanoin kyllä Harjoittelupaikkarohmulle, että et vissiin ole kauhean empaattisella tuulella, niin hän sanoi vain, että on ihan hirveässä krapulassa, kun oli juuri edellisenä päivänä saanut tietää, että sai yhden hyvän työpaikan ja että näiden molempien asioiden takia hänen päänsä oli ihan sekaisin. En sentään ihan kilahtanut hänelle siinä ja onnittelin kyllä ja vitsailtiinkin jotain, mutta sanoin kyllä hänen "en vaan tiedä mitä sanoisin, kun enhän mä sille sun tilanteelle mitään voi" puolusteluunsa, että en kai minä nyt odottanutkaan että hänellä siihen tilanteeseen mitään ratkaisua olisi, vaan että ajattelin että hän ymmärtäisi, koska on itse ollut samanlaisessa tilanteessa ja että hän sympatisoisi. Hän pahoitteli kyllä, mutta minulle jäi silti se fiilis, että tuntuu, että minä lohdutan kyllä muita silloin kun he sitä minulta tuntuvat kaipaavan, mutta itse saan sitä harvemmin takaisin. Siltä se ainakin tuntuu, ja siitä tulee fiilis, että olen vain hyvänpäiväntuttu kaikille, Nataliallekin, ja että jos minulla on kurja fiilis ja kerrankin tarvitsisin heiltä jotain sympatiaa, heillä ei olekaan enää mitään mielenkiintoa minua kohtaan.

En tiedä onko se oikeasti niin vai tuntuuko se vain siltä sen takia, että olen kiihtynyt ja koska maailma ja ihmisten motiivit alkavat näyttää hyvin erilaisilta silloin. Mutta miten minä voisin tietää ihmisten motiiveja? Ei ole olemassa tapaa, jolla voisin varmistua siitä, että tämä ihminen varmastikin välittää minusta oikeasti ja että ne kerrat kun olen tuntunut tulleeni torjutuksi, ovatkin johtuneet oikeasti jostain muusta kuin siitä etteikö tämä ihminen välittäisi. Niin siihen on vaikea luottaa, kun sitä ei voi todistaa, että välittääkö joku oikeasti vai teeskenteleekö vai kuvittelenko minä vain kaiken.

Laitoin tästä tilanteesta viestin myös sille belgialaismiehelle ja hän sentään sanoo kaikki latteudet, joita ilmeisestikin sitten halusin kuulla, koska siitä on tullut nyt vähän parempi fiilis. Kai se oli se, että hän oli minun puolellani (kerrankin! yleensä hän on niin pakonomaisen neutraali) ja sanoi, että toivoo minun puolestani ettei Lesteriä valita siihen työhön, mutta että hän ymmärtää myös sen, että en halua hänelle mitään pahaa, ja että löydän kyllä jonkun miehen (paremman kuin Lester, koska selkeästikin tämä teki hänen mielestään siinä väärin kun ei maininnut tyttöystäväänsä kertaakaan 2,5 vuoden aikana). Se belgialaismies on ihan ok, vaikka hän edelleen käy hermoilleni välillä. Ja minulla on vain platonisia tunteita häntä kohtaan enää, niin sekin on kiva. En tosin pysty kuvittelemaan, että tuntisin Lesteriä kohtaan koskaan samoin, koska niin paljon on ehtinyt mennä jo pieleen siinä millaisena näen hänet.

Mutta olen ollut tällä viikolla väsynyt. En hirveästi poissa tolaltani, enkä oikein enää nytkään niin pahasti kuin voisi kuvitella. Kai jotenkin dissosioin, kun tuntuu niin epätodelliselta koko juttu, että on helppo vain olla ajattelematta sitä tai jos ajattelenkin, niin voin vain vedota mielessäni siihen, että no ehkä häntä ei kuitenkaan valita siihen tehtävään.

Äh, kello on jo paljon, pitää mennä taas nukkumaan.