Oli terapia. Aluksi oli todella vaikeaa, kun mietin, että millä oikein aloitan ja jotenkin ei ole tarvinnut niin paljon ajatella noita asioita... Vain itkin aluksi, enkä saanut pitkään aikaan sanottua mitään, kun tuli vain niin kurja fiilis, kun piti miettiä niitä asioita ja sanoa ääneen. Eikä tullut yhtään sellainen olo, että asiat olisivat selkeytyneet.

Yksi juttu jäi mieleeni kyllä. Kun sanoin, että haluaisin Jaskan takaisin, niin terapeuttini kysyi vain että miksi. Siihen oli yllättävän vaikea vastata. Sanoin, että vaikka nyt tuli tämä ero ja se ei mennyt hyvin, ja Jaskan mukaan hänellä ei ole ollut hyvä olla pitkään aikaan, mutta niin ei ole aina ollut. Välillä meni hyvin, ihan molemmilla, ja kun meni hyvin, se oli jotain niin ihmeellistä ja mukavaa. Okei, siinäkin oli hankaluutensa, mutta uskon, että pääsisimme sinne vielä, jos asiat selvitettäisiin. Ja Jaskan kanssa klikkasi, ja kun puhuttiin niin paljon koko ajan, niin eihän me niin olisi tehty, jos ei olisi tuntunut siltä, että yhdessä voi puhua, että tuo toinen ymmärtää, jne.

Lopuksi sitten kuulin taas sen saman kysymyksen, mitä minulta on kysytty nyt koko ajan: Onko sinulla sellainen olo nyt, että haluaisit kuolla? Mietin tuota, sanoin, että en ole ihan varma. Kerroin, että monta viikkoa sen eron jälkeen vain harmittelin, että en ollut onnistunut, halusin vain kuolla ja vihasin sitä, että olin elossa. Nyt sitten... En tiedä. Muotoilin sen sitten terapeutilleni, että nyt tänään tällä hetkellä ei ole sellainen fiilis, että haluaisin kuolla, vaan pikemminkin on sellainen fiilis, että en haluisi elää.

Sanoin myös, miten kaikki asiat tuntuvat nyt hankalalta. Tai siis, itsemurhayrityksen jälkeen kaikki on toisin. Minulta kysellään kaikissa hoitopaikoissa tuota, että haluatko kuolla, voitko luvata, että et tee itsellesi mitään tämän viikon aikana, jne. Lisäksi kaikki kaverini varmaan ajattelevat minusta eri tavoin, suhtautuvat minuun eri tavoin. Samoin lääkärit, nyt he kyttäävät todella tarkkaan, koska uusivat minkäkin reseptin ja rauhoittavien määrääminen tulee varmaan hankalammaksi.

Ja sitten on äiti, ja se, miten en osaa suhtautua häneen tämän jälkeen. Joskus teini-iässä jo suljin hänet pois, ensiksi suljin isäni pois, sitten äitini pois. Ajattelin, että näiltä ihmisiltä en tule koskaan saamaan mitään, joten suljetaan heidät nyt sitten pois elämästäni. Äitini yrittää etenkin nyt päästä elämääni, mutta en vain osaa päästää häntä. Enkä haluakaan, en vain jaksa, pitäisi yrittää kauheasti ja jotenkin luoda uudestaan, aloittaa ihan alusta asti rakentamaan suhdetta jonkun naisen kanssa, joka aikaisemmin valitsin koiran minun sijaani.

Ja jos palattaisiin yhteen Jaskan kanssa, miten ikinä kehtaisin nähdä keitään hänen sukulaisiaan, veljeä, siskoa, hänen äitiään... Varmasti Jaska on sanonut, että me erottiin, minkä jälkeen yritin tappaa itseni, todella klisee, ja tuo on varmaan asia, joka aika pitkälle määrittää minut tällä hetkellä kaikille, jotka eivät minua kovin hyvin tunne. Ja jos palattaisiin yhteen, sitten pitäisi ehkä entistä paremmalla syyllä sanoa suhteesta äidille, kun hän sentään tietää nyt, että se suhde oli. Tuntuu vain, että kaikki on todella hankalaa. Tuon takia aina suunnittelinkin, että lähdetään sitten kerralla, kun nyt kun se ei onnistunut.

Olen sitä mieltä, että itsemurha on okei, en kadu sitä, että yritin, mutta nyt kun selvisin, olen vain niin häpeissäni. Ensinnäkin siitä, että toimin täysin kliseisesti. Aikaisemmin jos joku nainen oli hajalla suhteen päätyttyä, minun mielestäni se oli vain säälittävää. Ja mieleni ei ole muuttunut, minusta on säälittävää, että hajosin jättämisestä noin pahasti. Lisäksi sitäkin häpeällisemmältä tuntuu, että en edes saanut henkeä pois itseltäni. Selkeästi en yrittänyt tarpeeksi. Olin keräillyt niitä rauhoittavia aina yhden levyn jokaisesta paketista, jonka jätin talteen.

Tarkistin minimum lethal dosen netistä, ja tällä lääkkeellä se on 300 kpl joten tietenkään minulla ei ollut niin paljon. Alkoholin piti lisätä toksisuutta 50%, mutta siltikään ei ollut tarpeeksi ja olin vain niin poissa tolaltani, että en edes löytänyt kaikkia rauhoittavia silloin. Jälkeenpäin niitä on putkahtanut sieltä täältä. Samoin Lyricoja, nitäkään en silloin löytänyt kovin paljoa, mutta niiden pitäisi lisätä sekä alkoholin että lääkkeiden vaikutusta, niin vain toivoin, että se olisi ollut tarpeeksi. En tiedä, olisiko se ollut, jos minua ei oltaisi tultu hakemaan.

Ja paitsi että minusta tuntuu nololta, niin sen lisäksi se laitoshoito oli siitä paha, että se herätti minussa sen vainoharhaisen puolen, jota en ole ajatellut, että onkaan. Siellä mietin, että päästävätkö pois, sitten mietin, että saanko ystävältäni rottiani takaisin lainkaan, kun pääsin kotiin ja löysin niitä lääkkeitä, piilotin niitä ihan ihmeellisiin paikoihin, teippasin osan levyistä jonnekin uskomattomaan piiloon, ja jopa mietin, että kätkisin niitä jonkun kaverini kämpälle tai ulos. Tänne blogiin en uskalla kirjoittaa melkein mitään ja kavereillekaan en voi sanoa liian yksityiskohtaisesti, miten kurjalta minusta tuntuu. Ehkä se vainoharhaisuus tarttui sieltä laitoshoidosta, kun se huonekaverinikin teeskenteli vain ottavansa lääkkeitä ja miten hänkin pelkäsi, että häntä ei päästetä sieltä. Ja kaikki tuntuivat melkein miettivän siellä, että päästetäänköhän heitä pois.

Ja aikaisemmin jos suunnittelin itseni tappamista, saatoin sanoa sen ihan suoraan lääkärissä ja terapiassa ja täälläkin, mutta nyt olen pitänyt suuni kiinni kaikista synkimmistä ajatuksistani tai suunnitelmistani, koska ne jos sanoisin ne, niihin suhtauduttaisiin ihan erilailla. Aikaisemmin vähän naureskelinkin sille, että oikeasti, sanon suoraan, että minulla on suunnitelma itseni tappamiselle, Jaskakin näki sen rauhoittava-kokoelmani, mutta kukaan ei tuntunut piittaavan niistä lainkaan. Nyt pelkään sitäkin, että jos sanoisin terapiassa mistään synkemmästä, niin sitten joutuisin taas takaisin pakkohoitoon. Oikeasti, tämä on kauheaa, kun en voi enää vedota siihen, että minulla on kaikki ollut aina hyvin, en ole edes alkoholin suurkuluttaja, en käytä huumeita, en mitään, sain uusittua sen rauhoittavien reseptin aina kun vain halusin, vaikka edellisestä ei olisikaan kulunut niin kauaa. Tuntui, että minuun luotettiin.

Tiedän, että menetin aika lailla pointsini "tiedän mikä minulle on parasta" -ajattelun suhteen, mutta on todella stressaavaa ajatella, että kaikki läheiseni ja terapeuttini ja lääkärini ja kaikki, todennäköisesti tarkkailevat minua ja vainoharhailen, että heti jos teen mitään normaalista poikkeavaa, minua tullaan hakemaan tai joku soittaa asioistani.

Mietin, että tänään laitan illemmalla Jaskalle viestin, että minulla on ikävä häntä. En sano pyyhkeestä mitään, se tuntuisi todella väkisin haetulta syyltä aloittaa keskustelu. Mutta minulla on ikävä häntä. Ja tavallaan kai myös sitä entistä elämää, joka minulla oli ennen tätä eroa. Sanoin terapeutillenikin tänään, että silloin kun Jaska jätti minut ja tiesin, että poikaset syntyvät seuraavana päivänä, minusta tuntui melkein kuin minusta olisi yhtäkkiä tullut yksinhuoltaja rottieni suhteen. Tavallaan olin sitä koko ajan, mutta Jaskan poistuttua kuvioista, tajusin vasta, miten paljon hän oli siinäkin mukana.

Ja silloin ei tarvinnut hermoilla pikkujutuista. Kun äitini tuli kylään, niin piilotin jääkaapissani olevan siiderinkin jonnekin taaemmas, koska jotenkin vain ajattelen, että yhtään mikään tuollainen, yhtään mikään pahaan oloon viittaava, tai yritykseeni viittaava herättäisi ihmisissä epäilyjä. En tosin tiedä, miten paljon tämä pakotettu "normaaliuteni" sitten herättää epäilyjä, mutta tämäkin on uusi tilanne, enkä osaa tähänkään suhtautua.

Mutta olen ottanut oppia Jaskalta: pari viime päivää olen vain pelannut. Mount & Blade on mitä pelaan nyt. Hieno peli, tutustuin siihen vuosia sitten, jo silloin kun siitä oli vain demoversioita netissä, joihin tuli päivityksiä jatkuvasti. Hieno keskiaikapeli ja minä tykkään pelata sitoutumattomana, en kuuluen minkään kuninkaan joukkoihin, ja kerään erilaisia hevosmiehiä mukaani. Hieno peli, jota koneeni jaksaa jopa pyörittää. En ole pelannut sitä aikoihin, koska tämä uusi hieno virallinen versio pätki, mutta Jaskan asennettua koneeseeni sen paremman näytönohjaimen, se toimii todella hyvin.

Pitäisi nähdä tällä viikolla taas porukalla, Marionkin on palannut Lapista, niin hänkin mahdollisesti liittyy seuraan. On kiva nähdä häntäkin taas vaihteeksi. Ai niin, ja pitäisi mennä tällä viikolla yliopistolle viemään typerä atk-kurssin ilmoittautumislomake. Se kurssi alkaisi kahden viikon päästä... Jotain hyvää kuitenkin tässä surkeudessani ja erossa on: varmaan ensimmäistä kertaa ikinä syksyn tuleminen ei harmita. Ei sillä, että odottaisinkaan sitä, vaan se on vain ihan sama. Olen aina vihannut sitä, kun kesä alkaa kadota, mutta nyt sillä vaan ei ole väliä. Katselen päivät pitkät miten ulkona on hieno sää, mutta ei vain kiinnosta tipan tippaa lähteä kämpästä. Porukalla on ihan ok nähdä, mutta yksin ei kiinnosta tehdä mitään. Paitsi pelata, se on ihan kivaa.

Taas tulee jotenkin mieleen, että vitsit, me oltiin Jaskan kanssa niin monen asian suhteen samanlaisia. Mietin, mitähän hän sanoo siihen, että minulla on ikävä... Toisaalta tuntuu, että olen hieman saanut etäännytettyä itseäni asioista, tai siis, meidän suhteesta. Pystyn kuvittelemaan elämän ilman Jaskaa, pystyn ajattelemaan Jaskan huonoja puolia, suhteen huonoja puolia, plussia ja miinuksia. Mutta silti haluan hänet takaisin. Ei koskaan ole tuntunut siltä, että tarvitsisin häntä, eikä siltä tunnu nytkään. Minä vain haluaisin hänen olevan osa elämääni. Ehkä jossain määrin olen säilyttänyt osan itsestäni kaikesta tapahtuneesta huolimatta?