Voi vittu! Aloitin sunnuntaina e-pillerit ja joko ne eivät sovi minulle tai sitten nämä on alkuoireita, jotka menee ohi. Olen ihan sekaisin. Jokainen vastoinkäyminen itkettää tai ärsyttää. Ensimmäistä kertaa olen oikeasti jonkun pikkuasian takia paiskonut astioita täysin paskaksi, kauhean montaa ei putkeen viitii hajottaa, ettei naapurit soita poliisia, kun luulevat, että täällä on joku tappelu, tms.

Sain myös yhden särkemisoperaation aikana jotenkin melkein koko peukalon mittaisen haavan, mistä sitten tuli myös hyvä fiilis ja tekee mieli tavaroiden paiskomisen lisäksi leikellä itseään tai jotain vastaavaa. En YHTÄÄN pysty hallitsemaan itseäni ja tasainen vitutus on päällä. Ja vastoinkäymisten vuoksi itkemistä en kauheasti arvosta, vaan itkemisen sijaan ennemmin suutun, ja kun kerran itse en vain osaa mitään, niin helppo suuttua itselle sitten.

Tämä olo alkoi oikeastaan eilen ja on nyt jatkunut enemmän tai vähemmän koko ajan. Tietysti yksinollessani on helpompi raivota kuin jossain julkisella paikalla.

Nytkin tulee jo kylmä, kun taas tärisen laantuneen raivon takia, mutta sitten rupeaa uudestaan vituttamaan TOSI paljon, kun näen, että eihän minulla ole yhtään sellaista mukia puhtaana, josta voisin juoda kaakaota kylmään oloon, kun olen rikkonut niitä aika hyvään tahtiin. Ja siivoamista ei nyt edes kannata aloittaa vihaisena, joten lattia alkaa täyttyä sirpaleista.

Se lääkäri käski kyllä soittaa, jos tulee jotain vaikeita sivuoireita, esim. jos tekee mieli hypätä jonnekin vitun jokeen, mutta EN TYKKÄÄ SOITTAMISESTA!!! Miksi joka paikkaan pitäisi aina soittaa. En halua soittaa, joten en sitten soita. Mieluummin leikkelen vaikka itseäni. Lisäksi, joku idioottimaisen pillerin vaihtaminen johonkin toiseen, joka voi olla yhtä paska, on liian työlästä, en jaksa. Maksoin muutenkin itseni kipeäksi 3kk satsista tätäkin lääkettä.

Ja miten ne olettaa Kelassa tai yhtään missään, että tulen toimeen yli 2kk ilman rahaa? No, asumistuen saan, jotain päälle satanen, mut miten siitä maksan yli 600€ vuokran? Ja turha jankuttaa, että vaihda asuntoa, kun en vaihda. Piste. Asunnonvaihdon rinnakkaisvaihtoehtona se jokeen hyppääminenkin tuntuu mielekkäämmältä vaihtoehdolta. Ja miten ne voi Kelassa olettaa, että jotkut masentuneet pystyy yksikseen täyttämään jonkun tahallaan vaikeaksi tehdyn byrokratia-lomakkeen? En jaksanut, hyvä että joulun aikaan jaksoin sängystä nousta, enkä muuten edes jaksanut, joten miten olisin jaksanut varata lääkäriajan, sitten uuden lääkäriajan, kun vitun tyyppi oli kipeänä, ja sitten täyttää sen paskan lomakkeen joka sitten piti viedä vielä Kelaan, ja miten viet, kun justiin siivosit, ja heitit kaikki käytetyt kuoret paperinkeräykseen, etkä tietenkään löydä yhtään Kelan palautuskuorta.

Miten kaikki viralliset ihmiset ja kaikki muut paskat olettavat, että kaikesta selviän yksin? Terapeuttikin on aika paska tyyppi, sanoi koira-asiastakin vain, että se on kyllä Jaskan oma asia, miten koiransa kasvattaa, ja sitten sanoi, että jos teillä tulee riitoja siitä, niin ehkä siitä ei pidä sitten puhua.

Eli kummasti alkaa se lista vaan pidentyä ja pidentyä, niistä asioista, joita Jaskan kanssa keskustellessa ei saa mainita, joista ei saa puhua. Ja minulla on niin ikävä Thomasia tai edes jotain, jonka kanssa voisi jutella ilman että tämä sanoo selityksen jälkeen, että en mä oikeastaan tajunnut, mitä yritit selittää siinä. Ja syntymäpäivä lähestyy ja se on niin kauheaa. Joka toinen päivä mietin, että jumitan yksin kotona koko päivän, kytken oven summerin pois päältä, laitan kännykän kiinni, enkä mene nettiin, jotta välttyisin kaikelta synttäripaskalta. Sitten joka toinen päivä mietin, että ei piru vieköön, en suostu vain luovuttamaan, vaan päätän pitää hienot bileet, vielä hienommat kuin viime vuonna, eihän siihen niitä Thomasia ja Thomasin kavereita tarvita!

Toisaalta välillä tuntuu, että on ihan hyvä fiilis, mutta välillä sitten kaikki kaatuu päälle. Ja tosiaan pinna menee melkein heti kun alkaa yhtään edes ärsyttämään. Välillä tuntuu, että melkein jaksaa tätä elämää, mutta sitten välillä tuntuu, miten vain tajuaa ja näkee sen, miten onneton ja loputtoman yksinäinen minä olen.

Ehkä pitäisi tehdä jotain muuta kuin pelata typerää Candy Crush -jaksoa, joka saa minut suuttumaan niin helposti nyt. Siinäkin on osittain taustalla se, miten Jaska, joka pelaa peliä myös ja jota pelataan usein myös niin, että toinen katselee, sanoo vähän väliä, miten huono minä olen sitä pelaamaan ja ottaa ylempiarvoisen aseman ja sanoo, että ei aio neuvoa minua siinä pelissä, koska sitten minä en opi itse mitään. Tuntuu välillä, että Jaska saa sanoa minulle mitä paskaa tahansa haluaa, mutta minä en saa puhua yhtään mistään.

Toisaalta, mihinkään oikeaan suhteeseen minusta ei tällä hetkellä olisikaan. Ja tuntuu, ettei koskaan tule olemaankaan enää. Eikä kukaan tunnu ymmärtävän tätä suruani.