Minä en oikein tiedä, mistä aloittaa. Mutta ehkä otsikko kertoo jo jotain. Minä olen kuitenkin todennäköisesti keksinyt syyn NN:n kiharoille. Veikkaisin jopa, että se saattaisi olla se oikea. Tai oikeastaan minä en sitä keksinyt, vaan Nan, mutta kuitenkin. Se hänen kommenttinsa asiaan tuntui vain loksauttelevan paloja paikalleen. Tapaukseen liittyy tyttö, mutta aivan päinvastoin kuin kuvitelmissani, se tyttö ei ole mitenkään erityisen... mitään. On hän ihan nätti ja hauska ja kaikkea, mutta ei sellainen ylikaunis mallimainen Tarja Turusen tyyppinen mustatukkainen tyylipommi mitä jotenkin olin kuvitellut. Ja kaiken lisäksi minä tunnen kyseisen tytön ja vielä senkin huipuksi hän on käsittääkseni joko pikkupikkuserkkuni tai pikkupikkupikkuserkkuni.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Joo, mutta koska minä tunnen tytön, niin saatatte nyt miettiä, että olenko minä maininnut hänestä joskus täällä blogissani. Kyllä olen. En kauhean usein, mutta pariin otteeseen kuitenkin. Hän on meidän luokallakin. En kyllä toisaalta usko, että kovin monille sanoo neiti EH paljon mitään, mutta olettaisin hänet täällä blogissa tunnistettavan paremmin kuvauksella: Herra MO:n tyttöystävä.

 

Joo, neiti EH on varattu. Ei sillä, että se minun oloani mitenkään kauhean paljon paremmaksi saisi, mutta kai se on edes pieni lohtu. Ja hän on yhä varattu, ainakin hän kulki juuri tänään koko matkan ruokalaan herra MO:n kanssa kylki kyljessä ja herra MO piti kättä hänen takapuolellaan ja koko matkan he silittelivät ja tökkivät ja näpeilöivät toisiaan. Ei periaatteessa mitään, mitä haluaisin katsella matkalla ruokalaan, mutta tuossa tilanteessa se tuntui melkein parhaimmalta asialta, mitä saattoi tapahtua.

 

Mutta mutta. Olen selittänyt epäilykseni jo kertaalleen Nanille ruokalassa ja hänen kommenttinsa ja huomionsa liittyvät siihen keskeisesti. Niin, siksi otetaan tämä lainauksella.

 

***

 

Amia: *katselee sivusilmällä, miten neiti EH kävelee pöydän ohi* ”Toi tyyppi, joka käveli tosta äsken ohi, se menee NN:n luokse tänään.”

 

Nan: O_O ”Ai mitä?”

 

Amia: ”Joo, mä kuulin, kun se yritti suostutella herra Enttiä tulemaan mukaansa käymään NN:llä. Eikä herra Entti suostunut, vaikka neiti EH sanoi, että sen pitäisi tulla ”esiliinaksi”, joten ilmeisesti se menee sinne sitten yksin.”

 

Nan: ”Pitää sitten huomenna kattoa, että onko NN:llä kiharoita.”

 

Amia: ”Niin, ja – ” *tajuaa, mitä Nan sanoi* ”...joo...”

 

Nan: ”Mä näin muuten eilen, miten tuo neiti EH keskusteli NN:n kanssa.”

 

Amia: *mykistynyt*

 

Nan: ”Se oli ihan justiin sen jälkeen ku sä olit lähteny siitä, kun ne oli molemmat menossa äikänluokkaan ja sitten siinä oli kauhee ruuhka ja neiti EH sanoi NN:lle jotain tyyliin että kauhee tungos. NN sitte mutisi siihen jotain vastaukseksi, että niin on.”

 

Amia: ”Ja mä näin viime viikolla, miten ne jutteli kaksistaan jossain käytävällä.”

 

Nan: ”Mutta eikö sillä oo poikaystävä?”

 

Amia: ”Joo. Mä justiin äsken tänne kävellessäni katoin, miten ne käveli mun edellä ja käpälöitti toisiaan.”

 

Nan: ”Huh, no sitten ei varmaan tarvii huolestua kauheesti.”

 

Amia: ”Niin, paitsi että olihan herra VL:n tyttöystäväki ekaksi VL:n kaverin kanssa, mutta silti ne meni sitten yhteen.”

 

Nan: ”Niin, mutta mun käsittääkseni niillä meni jo vähän aikasemmin poikki.”

 

Amia: ”Mutta kuitenkin, niinpä vaan ne olikin yhtäkkiä yhessä.” *katsoo pöytään, jossa neiti EH istuu kavereidensa ja herra MO:n kanssa* ”Näyttääköhän se siltä, että sillä olis NN:n kanssa jotain... Tässä tulee vain olo, että mitä vit- ... mitä hittoa oikeen tapahtuu!”

 

Nan: ”Mutta se niitten keskustelukin eilen – tai en mä edes tiedä voiko sitä sanoa keskusteluksi – oli vaan sitä, niinku neiti EH olis väen vängällä yrittänyt saada aikaan jotain keskustelua ja NN murahti siihen vaan jotain lyhyttä. Ei muuten varmaan edes kattonut neiti EH:hon päinkään.”

 

Amia: ”Niin. Mutta nyt se on silti menossa NN:n luo. Kaiketi nyt ruokavälitunnilla.” *näkee neiti EH:n lähtevän* ”Nyt se itse asiassa lähteekin. Kello on nyt vähän yli puoli, joten se on NN:n luona aikaisintaan viis yli puoli. Ja koska tunnit alkaa kymmentä vaille, niin sen olis pakko lähteä sieltä viimeistään silloin, jos se myöhästyis tunnilta pari minuuttia, joten niille jää maksimissaan vartti aikaa tehdä asiaa x. Ja tässä yhtälössä x on yhtä kuin tuntematon.”

 

Nan: ”Ehkä niillä on jotain aineita yhdessä. Ja kun NN ei ollut tänään koulussakaan, niin ehkä se menee viemään sille läksyjä?”

 

Amia: *naurahtaa pilkallisesti* ”Läksyjä? Joo niin varmaan! NN ei oo ikinä kysyny keneltäkään läksyjä. Ja mäkään en kysy enää läksyjä keneltäkään, ja vaikka kysyisinkin, niin en mä tekis niitä kuitenkaan. Eikä NN:kään vaikuta sellaiselta, että se olis ihan ”Jes!” ku se sais matikantehtäviä.”

 

Nan: ”Ehkä neiti EH antaa sille tukiopetusta vaikka matikassa?”

 

Amia: ”Tuskin. Ja sanasta ’tukiopetus’ tulee kyllä jotain ihan muuta mieleen.”

 

Nan: ”Ehkä sillä oli jotain, mikä piti palauttaa viimeistään tänään, mutta se on keuhkokuumeessa ja neiti EH – jos ne nyt on vaikka kavereita – tarjoutui hakemaan sen?”

 

Amia: ”Parempi olla sitten kanssa vähintäänkin kuolemansairas, ku ei kerran tullu kouluun.”

 

Nan: ”Mä nyt yritän vaan keksiä jotain mahdollisuuksia.”

 

Amia: ”Pointti on kuitenkin se, että se menee NN:lle. Ja kun se kerran lähti yksin, niin oletettavasti se meneekin NN:lle yksin. Ja jos se menee sinne yksin, se tarkoittaa, että se tietää missä se asuu, mikä tarkottaa, että se on ollut siellä aikaisemminkin. Ja sitten ne tulee sieltä kuitenkin yhdessä samalla autolla ja kävelee käsi kädessä parkkipaikalta. Kuitenki tekee niin!”

 

Nan: ”Mutta ei ne edes sopis yhteen. Neiti EH ja herra MO on ollu niin kauan yhdessä ja ne sopii yhteen just täydellisesti.”

 

Amia: ”Hmph.”

 

Nan: ”Tää olis sitten niin kuin... niin kuin... Palapelissä pitää saada palat paikoilleen, mutta toi olis sitten niinku joku lapsi yrittäis tunkea kahta yhteenkuulumatonta palaa kiinni toisiinsa. Eikä se toimi niin.”

 

Amia: ”Mutta jos ne väärät palat tunkee tarpeeks tiukasti kiinni, niin sitten niitä ei saa toisistaan irti enää lainkaan.”

 

Nan: ”Sitten ne on epämuodostuneita.”

 

Amia: ”Mutta pointti on kuitenkin se, että ne pysyy kasassa. Ja voihan ne sitten aina teipata, jos ei pysy.”

 

Nan: ”Teippi ei ole sallittua, se olisi ulkoinen voima, joku ulkoinen tekijä, joka saisi ne pysymään yhdessä. Ja ei sellaista epämuodostunutta palapeliä kukaan halua laittaa seinälle.”

 

Amia: ”Mutta voishan se olla abstraktia taidetta.”

 

Nan: ”Ei se vain toimi. Jos se kootaan väärin, eikä palaset mee paikoilleen, niin sitten se ei myöskään kestä.”

 

Amia: ”No, ei sillä, että ne munkaan mielestä sopis kauheen hyvin yhteen. Mä aina kuvittelin, että jos NN:llä olis joku tyttöystävä, niin se olis joku ylikaunis Tarja Turusta muistuttava mustatukkainen tyyppi.”

 

Nan: ”Ei ku sä. Sä oot kaunis ja te sopisitte niin hyvin yhteen! Se vaan loksahtais justiin paikoilleen, se on vaan jotain, mikä tuntuu siltä, että sen kuuluu olla justiin niin! Joskus tekis vaan mieli huutaa sille, että herää pahvi, ku ei se tunnu tajuavan, miten ne palapelin palat kuuluu mennä! Se palapeli toimii niinku neiti EH ja herra MO, ja sitten sä ja NN. Se palapeli on hieno nyt!”

 

Amia: ”Mutta mitä jos se on tajunnut jo? Mitä jos se on tajunnut, mutta... mutta se ei piittaa siitä? Jos se on tajunnut, mutta ei haluakaan koota palapeliä ’oikein’?”

 

Nan: ”No jos ne menee tolla lailla sotkemaan, niin mä lupaan sitten kyllä mennä ja läimäyttää sitä ihan täysillä.”

 

Amia: ”Ai kumpaa?”

 

Nan: *miettii pitkään* ”NN:ää.”

 

 

-Myöhemmin-

 

Amia ja Nan: *kävelevät ruokalasta takaisin kohti lukiota*

 

Amia: ”Meinaatsä lyödä sitä oikeesti, jos tästä ei tuu mitään?”

 

Nan: ”Äh, siitä vois tulla mulle aika pahoja seuraamuksia. Mutta mä voin huutaa sille. Tai kampata sen ’vahingossa’.”

 

Amia: ”Heh, että tietää, että on sitten edes joku lohdutuspalkinto.”

 

 

-Myöhemmin-

 

Amia: ”Mutta mitä nyt sitten?”

 

Nan: ”Tarkkaillaan tilannetta.”

 

Amia: ”Joo, mutta miten kauan? Miten kauan on varaa käyttää tarkkailuun, ku se on valumas aika vähiin jo.”

 

Nan: ”Joululomaan asti.”

 

Amia: ”Sehä alkaa huomenna.”

 

Nan: ”Mut se kuulostaa pitemmältä jos sanoo ’joululomaan asti’. Ja jos me molemmat kytätään niitä molempia aktiivisesti, niin kyllä se riittää.”

 

Amia: ”...Ahaa...”

 

***

 

Oli törkeän pitkä. Mutta noin se meni. Tuon jälkeen kun menin englanninluokan eteen odottamaan tunnin alkamista, NN päättikin ilmaantua kouluun. Olin aika yllättynyt, koska hän oli ollut koko aamupäivän poissa. Tuli neiti EH:n kanssa samaan aikaan. Paitsi että neiti EH tuli herra Entin ja TP:n kanssa hissillä, mutta NN tuli portaita pitkin. Eikä katsonut minuun. Ja se oli ainoa kerta tänään, kun minä näin hänet.

 

Olo tuntuu aika sattuneelta. Ei kylläkään lähellekään niin sattuneelta kuin viime maanantaina, mutta jonkin verran kuitenkin. NN ei millään tavalla vaikuta erityisen kiinnostuneelta neiti EH:n seurasta, mutta se ei olekaan pointti. Pointti on se, että hänellä on joitain yhteyksiä johonkin tyttöön. Se on paha, se on äärettömän paha. En minä ole mitenkään omistushaluinen – ainakaan kauhean paljon – mutta minä en vain halua, että hän on missään tekemisissä muiden tyttöjen kanssa.

 

Miksi sitten en halua, että hän ei ole missään etäisissäkään tekemisissä tyttöjen kanssa, jos kyse ei ole omistushalusta? Äh. Kyse on siitä, että... No, minä en ole sellainen ihminen, josta pidetään, minuun ei ihastuta, minusta ei välitetä tuttavallisuutta syvemmin. Mutta NN... Hän on aina kuitenkin enemmän tai vähemmän vaikuttanut siltä, että hän voisi mahdollisesti hyvin välittääkin minusta enemmän kuin pelkästään platonisena kaverina.

 

Hän ei ole oikeastaan koskaan ollut yhtään missään tekemisissä tyttöjen kanssa, varmaan kaikkein vähiten koko koulussa. Niin siis paitsi edes hieman etäisissä tekemisissä minun kanssani, ainakin kahtena ensimmäisenä vuotena. Joten minä olen sitten järkeillyt, että jos hänellä ei ole ketään muuta, niin sitten minäkin voisin kelvata. Hän voisi oppia pitämään minusta, jos olisin ainoa tyttö, johon hänellä on mitään yhteyksiä. Olen aina pelännyt, että NN tajuaisi lopullisesti, että hän on niin törkeän mahtava, että voisi saada jotakuinkin kenet tahansa. Silloin minulla ei olisi enää yhtään mitään väliä. Minä en ikinä voittaisi ainoatakaan tyttöä. Kukaan ei haluaisi minua, jos voisi vain saada kenet tahansa muun.

 

Okei, toteamus: tämä aihe saa minut itkemään, joten koska minun pitää mennä tänään vielä Nanille, niin parasta jättää se. Mutta tuo on totta. Ehkä se on osasyy siihenkin, miksi minä olen ihastunut niihin tyypeihin, joihin olen. Tiedät-kai-kuka oli aina kauhean ujo, eikä missään tekemisissä tyttöjen kanssa. Sama oli SK:lla. Ja NN oli eristäytynyt, eikä ollut tekemisissä yhtään kenenkään kanssa.

 

Ehkä se on sitten itsekästä ja omistushaluista, mutta minä haluaisin, että edes joku välittäisi minusta. En minä halua, että ihmiset ovat surullisia tai että he joutuisivat olemaan yksin, koska tiedän miten pahalta se tuntuu. Mutta jos he ovat iloisia, jos heillä on lähellä ystäviä, niin sitten minusta tuntuu, että minulla ei ole mitään väliä. He eivät tarvitse minua enää yhtään mihinkään, kun kerran ovat saaneet elämäänsä jotain muuta. Ja koska mikä tahansa on parempaa kuin kaikki minussa yhteensä, minä en kelpaa kuin vain silloin, jos ei yhtään mitään muuta saa.

 

Ei tämä ole vain NN:n tapauksessa, vaan kaikissa tapauksissa. Nan on poikkeus. Meillä ei ole mitään yhteen pakottavaa tekijää, vaan meidän yhdessä olomme rakentuu meidän molempien tekojen varaan. Nanilla on muita kavereita, joten hän ei tarvitsisi minua, mutta silti hän huomaa, jos olen poissa ja yrittää etsiä minua käsiinsä välituntisin. Hän välittää minusta, vaikka hänellä on niin paljon muitakin läheisiä ihmisiä, eikä hän tarvitsisi minua.

 

Eikä NN katsonut minuun. Ei tänään eikä eilenkään kunnolla. Tämä alkaa mennä sellaiseksi, että tässä se nyt on – käännekohta. Minä en vain kestä tätä enää, tämä on vain niin rankkaa, että se tuntuu vievän minulta suunnilleen kaiken energian. Näen vain kaksi toimintavaihtoehtoa: joko jotain on tapahduttava tai sitten minä revin itseni irti. Revin itseni irti NN-polulta vaikka sitten taistelemalla itseni kanssa ja kierimällä mutaiseen katuojaan, mutta kuitenkin. Näin tämä ei toimi. Minä en kestä.

 

Ei kyse ole vain näistä epäluuloista, vaan ihan kaikesta. Minä välitän hänestä liikaa. Niin kuin yhteiskuntaopin tunnillakin, vaikka tilanne oli positiivinen, menin ihan lukkoon. Ja sitten alan olla melkein hysteerisen vainoharhainen joka asian suhteen, kun aika loppuu ihan pian. Se on jotakuinkin sitä, että kaikki, mikä liittyy vähänkin NN:ään, on vain sekä henkisesti että fyysisesti epämiellyttävää. Ei NN ole epämiellyttävä, vaan pääasiassa tämä raastava epätietoisuus.

 

Minä kirjoitin epätietoisuudesta muuten joskus esseen. Niin kirjoitti muuten NN:kin. Lähinnä tuli vain mieleen sanonta Everwoodista, jossa selvänäkijäautonkorjaaja sanoi, että ihmiset eivät halua tietää vastausta vaivaaviin kysymyksiin, vaan he haluavat hyviä uutisia. Mitähän minä kirjoitin... Liitin sen tänne blogiinikin joskus...

 

”- - Onko siis todellakin niin, että tieto lisää tuskaa ja että meidän tulisi tehdä kaikkemme välttyäksemme siltä?

 

Minun mielestäni ei. Mielestäni tietämättömyys lisää tuskaa enemmän kuin tieto. Joidenkin asioiden tietäminen voi tuottaa tuskaa, mutta mielestäni on silti parempi tietää totuus kuin elää täysin tietämättömänä.

 

Tietämättömyys todellakin lisää tuskaa, vaikka emme sitä aina tulekaan ajatelleeksi. Jokainen on taatusti ollut jostain epätietoinen, ja tällöin pyritään saamaan tietoa mieltä piinaavasta asiasta, oli totuus miten kivulias tahansa. Jälkeenpäin, kun epätietoisuus muuttuu tietoisuudeksi, voidaan huonosta olosta syyttää tietoa.

 

- - Ovatko ihmiset siis masokistisia, kun haluavat tietää ikäviäkin asioita? Minun mielestäni eivät. He valitsevat kahdesta pahasta pienemmän pahan, eli tässä tapauksessa tiedon.

 

On kuitenkin monia ihmisiä, jotka tuskan pelossa pysyvät mieluummin epätietoisina. Ihmiset uskovat voivansa olla onnellisempia kieltämällä totuuden ja elämällä elämänsä mieluummin valheiden epätietoisuudessa. Loppujen lopuksi en kuitenkaan usko, että tämä keino suojaa tuskalta yhtään paremmin kuin mikään muukaan.

 

Puhuttaessa tiedon aiheuttamasta tuskasta kannattaa ottaa huomioon myös se, että "positiivinen" tuska kasvattaa ihmistä. Onhan olemassa sanontakin, jonka mukaan epäonnistumisista oppii enemmän kuin onnistumisesta. Ja oppiminen on ainoa keino kehittymiseen ihmisenä.

 

- - ihmisen luonnolle kuuluu myös henkinen kehittyminen. Tieto ja sen mukana tuleva tuska kasvattavat meitä ja opettavat meille asioita maailmasta ja itsestämme. Mitään hyvää ei voi saavuttaa ilmaiseksi, ja kai pieni hetkellinen tuska on halpa hinta tärkeiden asioiden oppimisesta ja oman itsensä ymmärtämisestä.”

 

Täytyy vain sanoa, että hitto, minä olen ollut joskus viisas. Minneköhän se tuollainen loogisuus ja järkevyys on oikein kadonnut? Hitto. Jotenkin olo tuli rauhallisemmaksi heti, kun luki jonkun tuollaisen, mitä olen joskus kirjoittanut. Tuo on jotain, millainen minä olen melkein aina ollut. Minä olen aina halunnut tietää, vaikka sattuisikin vähän.

 

Mutta nyt... Nyt minä olen valmis valitsemaan myös perääntymisen. Luovuttamisen. Koska minä pelkään. Kai se on jotenkin tyhmää, mutta pelkään silti ihan käsittämättömästi, että minuun sattuu taas aivan hirveästi. Että NN ei pidäkään minusta. Ja voitte kuvitella, että miten paljon minun pitää pelätä sattumista, jos se on voittamaisillaan sisäisen uteliaisuuteni ja tiedonhaluni kaiken suhteen.

 

Tietysti minulla on erinäisiä suunnitelmia – olenhan lukenut matikkaa ja fysiikkaa ja muita vastaavia kaavoihin ja laskemisiin perustuvia aineita. Minulla on neljä vaihtoehtoa. Siinä on oikeasti kaikki vaihtoehdot. Joo, olen miettinyt vähän liikaa tätä...

 

1. Minä otan itseäni niskasta kiinni ja kyttään NN:ää niin kauan, että satun näkemään hänet yksin jossain (mahdollisuus: ruokatunnilla hän lähtee aina yksin kotiin, kun kaikki muut menevät syömään), jolloin menen sanomaan suoraan, että minulla on asiaa ja säätäisin jotain omaani yrittäessäni muotoilla ne asiat jotenkin järkeviksi.

 

2. Pyydän Nania kyttäämään NN:ää niin kauan, että tämä on yksin, ja menemään sitten sanomaan hänelle, että asia on nyt niin, että minä pidän hänestä. Ja mahdollisesti sitten myös astetta juonittelumaisemmin Nan voisi sanoa, että minä olin jotakuinkin kieltänyt häntä kertomasta NN:lle mitään, mutta että hän oli päättänyt, että nyt riittää. Tai sitten, että Nan sanoisi, että hänen oli tarkoitus sanoa, että minä olin kieltänyt häntä sanomasta, vaikka tosiasiassa me oltiinkin yhdessä sovittu, että hän menee kertomaan NN:lle minusta (ja sanomaan, että jos hän on kiinnostunut, niin kannattaisi tehdä jotain). Miinusta tässä on se, että se olisi valehtelua. Plussaa se, että se ei luultavasti aiheuttaisi niin suurta stressiä kenellekään.

 

3. Minä luovutan. Yritän irrottaa ajatuksiani NN:stä mahdollisimman hyvin ja valmistaudun henkisesti siihen, että mitään ei tule ikinä tapahtumaan ja että helmikuun jälkeen näen hänet korkeintaan enää YO-juhlassa ja sitten en enää koskaan.

 

4. En tee mitään, mutta pidän toivoani hengissä viimeiseen asti, ja toivon, että hän tekisi jotain.

 

Mikään noista vaihtoehdoista ei tunnu hyvältä. Ehkä eniten houkuttelisivat kakkonen ja kolmonen. Joo, on jotenkin vähän säälittävää laittaa kaveri asialle, muttah... Se on vain niin kauheaa joutua kasvotusten ihastuksen kanssa ja joutua sitten sanomaan jotain, joka periaatteessa on sama kuin sanoisi suoraan: ”Minä pidän sinusta.” Minä muistan vieläkin äärettömän hyvin, miltä tuntui pyytää Tiedät-kai-ketä tanssipariksi yhdeksännellä. Minusta tuntui kuin olisi meinannut saada sydänkohtauksen ja se tuntui kaikki niin epärealistiselta. Olin harjoitellut sanat tietysti etukäteen (ja hypännyt peilin edessä suunnilleen miljoona kertaa). Silti se oli kauheaa. Mutta sen jälkeen tuntui sitten suunnilleen siltä kuin olisi mennyt Linnanmäellä johonkin hurjaan laitteeseen ja selvinnyt hengissä, vaikka olo olikin hutera.

 

Mutta se nyt vain on tyhmää. Silloin sentään oli tuollainen syy, nyt ei oikein olisi mitään tekosyytä edes. Pitäisi vain mennä puhumaan toiselleen ainoana asianaan kertoa, että pitää tästä. Minä en ole kliseetyyppi. Minä en ikinä voisi sanoa pelkästään: ”NN, minä pidän sinusta.” En vain voisi. Todennäköisesti se menisi pikemminkin sillä lailla, että sanoisin vähän väliä: ”Orta hetki, mä muotoilen tän seuraavan lauseen vähän järkevämmäksi.” Olisin niin rehellinen, että se olisi jo huvittavaa. Mutta se olisi niin kamalaa kuitenkin. Ja se olisi luultavasti NN:llekin aika epämukavaa – olisi hänen vastaanottonsa sitten myönteinen tai ei.

 

Nan olisi helppo laittaa asialle ja luultavasti hän tekisikin sen ihan mielellään. Ja hyvällä (valheellisella...) selityksellä siitä ei tulisi niin yläastefiilis, kun laitetaan kaveri ”kysymään toista alkamaan”. Siinä häiritsee tuo valehtelu-osuus ja sitten se, että minä en näkisi reaktiota. Ja se, että se ei kuitenkaan välttämättä muuttaisi yhtään mitään, jos NN ei sen jälkeen käyttäytyisikään yhtään eri lailla.

 

Ja sitten on tietysti tuo itsensä irtaannuttaminen. En halua satuttaa itseäni. Toivo sattuu. Viimeinen vaihtoehto on jotakuinkin pois laskuista siis. Tuossa on kaikki vaihtoehdot mitä on. Minua hermostuttaa ja pelottaa melkein joka päivä tämän asian takia. Pelkään että se sattuu vain niin paljon, että minä en pysy jaloillani, vaan alan taas horjua kaikkien asioiden suhteen ja menetän otteen ihan kaikkeen.

 

Huh huh. Olipas pitkä vuodatus. Tuntui kuitenkin siltä, että se auttoi edes vähän. Lähinnä tässä kirjoittamisessakin hermostuttaa se, että ihmiset kuitenkin pitävät minua ihan hömppänä. Säädän suunnitelmien kanssa ja ihan oikeasti luulen, että minulla voisi olla mahdollisuuksia NN:ään.

 

”Were you in love with her, beast? Did you honestly think she’d want you, when she had someone like me?”