Hoh hoh. Ei mennyt biologia niin hyvin mitä toivoin, mutta ei kai sille enää mitään mahda. Nyt vain sitten pitää suunnata keskittyminen matikkaan ja yrittää edes jotenkin ymmärtää siitä jotain. Ääh.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Äsken tulin juuri sytyttämästä tulta takkaan. Siinä vie aina aikansa, sillä kun sinne pitäisi tunkea sanomalehteä sytykkeeksi, minä jään silloin tällöin jumiin lukemaan sitä. Tälläkin kertaa minä löysin mielenkiintoisen artikkelin TSH-musiikista, jota oli esitetty sinfoniamaisesti livenä Tukholmassa. Sellaista olisi mahtava kuulla joskus livenä.

 

Tuli myös Haku-lehti, jossa on tietoa yliopistoihin ja korkeakouluihin hakemisesta. Biologiasta sanottiin mm. "biologia on tulevaisuuden ala", "käytännönläheistä opiskelua", "sisäänpääsy vaikeaa" ja "sosiaaliset taidot ovat tärkeitä". Farmasiasta puolestaan: "Yksi farmasian alan parhaimmista puolista on ehdottomasti sen monipuolisuus", "ehdoton plussa on myös kaksi kolmen kuukauden palkallista harjoittelujaksoa työelämässä" ja "farmasian pääsykoe järjestetään jo toukokuussa".

 

Tuosta jos sitten mitään tuntumaa lähtisi kuvailemaan, niin jotenkin se kallistuisi tuonne farmasian puolelle. Ja kun verotiedot julkaistiin paikallislehdessä, niin meidän paikkakunnan apteekkari on kaikkein rikkain. Raha se ratkaisee, hmm? No, kyllä se muutenkin kiinnostaa, mutta on se nyt parempi, että työstä jotain rahaakin saisi, kun kerran se tulee kuitenkin olemaan minulle työtä sanan varsinaisessa merkityksessä, eikä mitään, mistä minä kauheasti nauttisin. No, Kuopiota se sitten tarkoittaisi. Ja mitä nyt tulin ajatelleeksi, niin tietäisin sieltä ainakin kaksi henkilöä sitten: Kovaääninen neiti AK ja hänen kihlattunsa (jonka olen muutamaan kertaan nähnytkin meidän koulun käytävillä, kun hän on ollut käymässä Suomen toiselta puolelta joskus kun heillä on ollut lomaa). Molemmat suuntaavat Kuopioon opiskelemaan farmasiaa.

 

Ja kun äiti ilmoitti, että minulle on tullut lehti, niin minä jo riemastuin, että se olisi ollut Improbatur. Olen jotenkin totaalisen koukussa siihen lehteen. Ja muutenkin minulle on tullut nykyisin yhä enemmän intoa selata lehtiä, ihan uutisiakin. Pitäisi varmaan huolestua itsestäni.

 

Tuli taas nukuttua päivällä. Puoli yksi kippasin itseni sohvalle ja heräsin siihen, kun äiti vähän ennen neljää tuli kysymään, olenko hereillä. Eli vähän tuli nukuttua. Näin myös unia, joista minulla on kuitenkin vain hämärä mielikuva; muistan vain pätkiä.

 

Toisessa unessa olin matkustamassa jossain ja ystävällinen perhe tarjosi minulle apuaan. Perheestä tapasin äidin ja pojan. Poika oli minua jonkin verran nuorempi ja kauhean synkän oloinen. Minä tiesin jotenkin heti, että hän hautoo itsemurhaa. Äiti ja poika veivät minut kotiinsa ja sanoivat, että voisin levätä siellä. Äiti lähti töihin ja jäin kaksistaan pojan kanssa. Hän ei kiinnittänyt minuun mitenkään kauheasti huomiota, mutta minä yritin olla aktiivinen ja kysellä häneltä asioita. En viitannut mitenkään siihen, mitä olin tajunnut, vaan kyselin pelkästään yleisiä asioita.

 

Asunnossa oli myös inhottava hämähäkki, joka liikkui pomppimalla ja minä jahtasin sitä peloissani ympäri taloa. Poika vain kohautti olkiaan ja sanoi, että hämähäkit ovat paljon nopeampia mitä ihmiset luulevat. Ja se hämähäkki olikin. Se säntäili ympäriinsä ja välillä säikähdin puolikuoliaaksi, kun hämähäkki vahingossa pomppasi minun suuntaani.

 

Sitten pojan äiti tuli taas kotiin ja me lähdimme kolmestaan junalla kaupunkiin. Katselin ikkunasta raiteita: niitä oli kauhean paljon ja ne olivat kumisia ja ne olivat osaksi päällekkäin. Junia tuli ja meni joka puolelta ja välillä niin läheltä että pelkäsin jo törmäystä. Sanoinkin, että ihmeellistä – luulisi että törmäyksiä sattuisi kauhean usein. Poika ei vastannut, vaan piti ilmeensä peruslukemilla, kuin ei olisi kuullutkaan. Pojan äiti sanoi, että onnettomuuksia sattuu hyvin harvoin.

 

Sitten yhtäkkiä kesken hiljaisuuden poika sanoi, että aikoo tehdä itsemurhan. Hänen äitinsä kauhistui. Minä olin hiljaa, mutta sanoin lopulta, että minä olin arvannut sen. Äiti tiukkasi minulta, että miksen ollut sanonut hänelle mitään. Totesin, että asia ei ollut minun päätettävissäni enkä halunnut sotkeentua asiaan, josta en kuitenkaan mitään tiennyt. Sitten äiti kysyi pojaltaan, että miten tämä aikoi tehdä sen. Pojan ei tarvinnut vastata, sillä ihmiset alkoivat kiljua ja osoitella eteenpäin. Poika oli sotkenut raiteiden kulun ja juna kulki täyttä vauhtia kohti tiiliseinää. Minä en ehtinyt sanoa mitään, eikä pojan äiti ehtinyt sanoa mitään, kun juna jo törmäsi ja murskaantui.

 

Enkä minä tietenkään kuollut, koska minä en ikinä kuole unissani. Yhtäkkiä oltiin taas takaisin pojan huoneessa. Hän oli nyrpeä siitä, että hänen yrityksensä oli epäonnistunut. Minä liikuin ympäri taloa ja aina kun palasin pojan luokse, minä pelkäsin kauheasti. Sitten lopulta purskahdin itkuun ja poika kysyi minulta ihmeissäni, että mitä oikein itken. Selitin, että aina kun häivyin hetkeksi ja palasin sitten takasin, pelkäsin, että löytäisin hänet kuolleena. Hirttäytyneenä tai jotain.

 

Poika ei sanonut mitään, katsoi minua vain synkästi ja minä tunsin oloni kauhean syylliseksi, sillä minä en halunnut syyllistää häntä. Sanoin, että minä ymmärsin miltä hänestä tuntui. Hän tuhahti pilkallisesti ja selkeän epäuskoisesti. Minä vedin hihaani ylemmäs ja näytin arpeni. Sanoin uudestaan tietäväni, miltä hänestä tuntui ja sanoin sitten, että vaikka en ollut koskaan varsinaisesti yrittänyt, se oli ollut kuitenkin lähellä. Poika tarttui minun käteeni ja katsoi arpia tarkemmin näyttäen hämmästyneeltä. Muuta en tästä unesta muista.

 

Seuraavasta unesta muistan yhden pätkän, mutta sekin oli jo sinä pätkänäkin paljon kaameampi kuin tuo ensimmäinen. Oli tavallinen koulupäivä ja meillä oli äidinkieltä. Minä olin tavallisessa paikassani ja NN tuli ja jäi käytävän toiselle puolelle. Vilkuilin häntä, mutta kun hän jotakuinkin täydellisesti jätti minut huomiotta, minua ärsytti, että miksei hän katsonut takaisin. Ajattelin kuitenkin, että varmaan hän kohta katsoo. Varmaan ihan pian katsoo takaisin.

 

Käytävälle tuli tyttö, herra V:n tyttöystävä joka on törkeän nätti. Hän kulki NN:n ohi moneen kertaan ja katsoi aina häneen. Minua ärsytti törkeästi. NN ei onneksi huomioinut häntäkään. Sitten tämä tyttö pysähtyi NN:n kohdalle ja puhui tälle. Kävi ilmi, että he olivat olleet molemmat kuviksessa ja että tämä tyttö oli sitä mieltä, että NN piirsi todella hienosti. Hän katsoi NN:ää jotenkin ylöspäin – ei pelkästään fyysisesti (vaikka sitäkin, kun kerran on jonkin verran lyhyempi), vaan myös sillä lailla kuin NN olisi ollut jotenkin parempi ihminen, melkein kuin julkkis. NN näytti hyvin otetulta ja hymyili tytölle. He juttelivat. Seurasin sitä suunnilleen silmää räpäyttämättäni ja kiehuin kiukusta. Välillä tyttö nauroi ääneen ja minusta se tuntui niin teennäiseltä. NN kuitenkin vain imarteli tyttöä ja loi häneen monitulkintaisia katseita ja oli tätä lähellä. En muista enempää.

 

Joo, sarjassamme Amian mukavat ja pirteät unet. Tuo NN-uni kyllä satutti ihan törkeästi. Toisaalta ehkä se myös saattaa kertoa siitä, että minä olen ihan käsittämättömän mustasukkainen ihminen. Ei ole väliä kuka tyttö on tai onko hän varattu vai ei, niin minä tulen heti mustasukkaiseksi, jos joku tyttö puhuu NN:lle tai huomioi hänet jotenkin tavallista enemmän.

 

Viimeisin NN:lle puhunut tyttö on – ainakin siis niin, että minä olen siitä tietoinen – on neiti HR, joka silloin pyysi häntä piirtämään abipaitaan sen kuvan. Sekin sai minut jo mustasukkaiseksi, vaikka siinä ei ollut yhtään mitään muuta kuin tuollainen virallinen asia. Eikä NN edes katsonut häneen, piti katseensa muualla, niin minä en aluksi edes tajunnut, että neiti HR puhui hänelle, koska hän ei näyttänyt reagoivan siihen yhtään mitenkään. Mutta kun neiti HR oli häipynyt, NN hymyili itsekseen ja näytti siltä, että oli hyvin otettu. Ja minä olin mustasukkainen, vaikka miten yritin olla olematta.

 

Joo, jotenkin noloa myöntää tuo, että minä olen välillä niin käsittämättömän mustasukkainen ilman mitään kunnollista syytäkään. Se vain tuntuu kauhean uhkaavalta tilanteelta ja minulle tulee heti pelko siitä, että kun joku muu suo NN:lle huomiota, minulla ei ole senkään vertaa enää väliä mitä ehkä saattoi olla aikaisemmin. Tai siis, onhan ilmiselvää, että jos on valinnanvaraa, niin valitaan paras. Ja mitä minä muka olisin verrattuna joihinkin suositumpiin, nätimpiin ja lyhyempiin (=normaalimman pituisiin) tyttöihin? En niin yhtään mitään. Minut vain heitettäisiin menemään niin kuin joku vanha rätti.

 

"Were you in love with her, beast? Did you honestly think she'd want you when she had someone like me?"

 

No jaa, huomenna olisi sitten kai aika realistinen mahdollisuus nähdä hänet, kun hänellä ainakin kuuluisi olla lyhyen matikan koe, kun minulla on pitkän matikan koe viereisessä luokassa. En kyllä sen äikänkokeeseen tulematta jättämisen jälkeen sano enää yhtään mitään varmasti. Minä en ole nähnyt häntä lainkaan viikkoon. Naninkin näkemisestä on kuusi päivää. Jotenkin kummallista.