Varoitus: Sisältää ällöttävän hempeää lässytystä ja naiivia optimismia

Tänään ei ollut matikkaa, niin en voi laittaa tähän alkuun mitän hienoa logiikkajuttua. Varmaan huojentavaa. Paitsi että voisin laittaa parin päivän takaisen lainauksen matikantunnilta, kun opettaja ja Jumpula taas sanailivat keskenään...

***

Matikanopettaja: "Väite: 'Kuu on juustoa'. Sitähän ei voi kyllä tietää, että onko se vai ei, kun se amerikkalaisten kuuretkivideokin oli huijausta. Saivat minutkin nuorena miehenä istumaan monta tuntia telkkarin edessä katsomassa laboratoriossa kuvattua videota."<?xml:namespace prefix = o ns = "\" />

Jumpula: "Mistä sä sitten tiedät, että kuussa on käyty ylipäänsä?"

Matikanopettaja: "No kun…" *miettii* "Mun isä sanoi niin."

***

Tuollaista se on aina. Minusta on kyllä kiva katsella, miten Jumpulalla ja matikan&fysiikanopettajalla on sellainen epäpyhä v-tuilu kilpailu keskenään. Se opettaja on olevinaan niin fiksu ja ärsyttää kaikkia, mutta Jumpula on yksi ainoa, joka pystyy vajoamaan yhtä lapselliselle tasolle, mutta sanomaan silti aikuismaisen järkevän asian vastaan. Niin kuin se viimevuotinen väittely siitä, oliko Jumpulan leivänpaahdin rikki... Se opettaja väitti, että Jumpula oli tuonut sen "korjattavaksi" vain siksi, että hän oli uhannut että me mennään läpi lisää teoriaa, jos ei tule enempää korjattavia tavaroita. Jumpula sitten jankutti, että se paahtoi hänen mielestään huonosti. Se toimi kyllä, mutta Jumpula toisti toistamistaan, että se paahtoi huonosti. Se on niin viihdyttävää.

Ja mitä tänään... Minusta tuntuu, että minä olen jotenkin muuttunut viime keväästä ja siitä, kun oli viimeksi koulua. Sen on täytynyt tapahtua jotenkin kesän aikana, koska en ole itse huomannut muuttuneeni, joten sen on täytynyt olla suhteellisen hidasta, eikä kertamuuttumista. Tai siis en välttämättä koe olevani kauhean erilainen, hieman puheliaampi ja aktiivisempi koulussa vain (enkä aktiivinen tunnilla, mutta muiden ihmisten suhteen). Tein tämän päätelmän enemmänkin sen perusteella, että muut ihmiset käyttäytyvät minua kohtaan niin erilailla kuin ennen.

Tänään tehtiin äidinkielentunnilla ryhmätöitä ja minä tein neiti M:n ja R:n kanssa. Ja se oli mielenkiintoista. Ja englannin puhe&kuuntelukurssilla teen (ennen mainitsemattomien) henkilöiden kanssa. Nämä henkilöt ovat neiti Mil ja An. Olen tavallaan kauhean kateellinen neiti Milille, sillä hän on minun mielestäni kolmosen kaunein tyttö. Hän on pitkä ja laiha ja hänellä on kauniit kasvot... Mutta hän on okei. Ja neiti An on myös okei. Olen tehnyt heidän kanssaan kaikki ryhmätehtävät eivätkä he näytä edes laittavan sitä kauheasti pahakseen.

Ja muutenkin ihmiset reagoivat minuun enemmän. Eivät kauhean kummoisesti, mutta sillä lailla vähän. Sillä lailla, että jos on kulkemassa vähän matkaa jonkun toisen takana, ja tämä toinen kulkee ovesta, josta sinä aiot myös, niin nykyisin yhä useampi henkilö tönäisee sisälle astuessaan sitä ovea hieman enemmän auki, jotta se ei ehtisi ihan kiinni juuri kun minä ehdin sen luo. Sillä lailla, mitä tehdään ihan vain kohteliaisuudesta. Ennen suunnilleen kukaan ei tehnyt sitä, ja nyt jopa NN:n jengiläiset tekevät niin.

Ja keskustelu Nanin kanssa tänään... Se oli ihan käsittämätön. Keskustelimme uusista lukujärjestyksistä ja siitä, että aineet eivät ole enää samanaikaisesti, kuten aiempina vuosina. Aiemmin oli ollut aina niin, että koko lukiolla oli tunnit niin, että kaikilla luokilla on jotain tiettyä ainetta aina silloin, kun muilla luokilla on sitä ainetta. Niin kuin esimerkiksi viimeisessä jaksossa keväällä minulla oli musiikkia aina silloin, kun Nanilla oli äidinkielen puhekurssia. Ja samassa jaksossa minulla oli fysiikkaa silloin kun Nanilla oli kuvista. Ja niin edelleen. Nyt aineet menevät ihan ristiin ja minun on hankalampi muistaa omaa lukujärjestystäni, Nanin lukujärjestyksestä sitten puhumattakaan.

Kun minä sitten mainitsin, että nyt lukujärjestykset ovat melkein kuin yläasteella. Minä opin yläasteella ties miten monen luokan lukujärjestykset ulkoa, kun vain painoin asioita sattumalta muistiin. Sama myös silloin, kun minä olin lukion ensimmäisellä ja Nan vielä yläasteella. Muistin aina Nanin lukujärjestyksen ja sitten minulla oli tapana asettua odottamaan sinne sen luokan eteen, jossa hänellä oli tunti.

Nyt Nan sitten puhui siitä. Hän punastui. Eikä Nan ikinä punastu. Ja nyt hän punastui ja sanoi nolona, että oli todella itsekäs silloin. Minä osasin hänen lukujärjestyksensä ja tulin sopivaan paikkaan odottamaan. Hän ei osannut minun lukujärjestystäni (mikä oli vielä helpompikin, kun minulla oli vain korkeintaan kuutta ainetta viikossa) ja hän sanoi, että ei edes yrittänyt opetella sitä, koska minä tulin aina hänen luokseen. Hän sanoi ajatelleensa, että miksi hänen pitäisi turhaan nähdä vaivaa, kun minä tulisin kuitenkin hänen luokseen. Ja hän sanoi punastuneena ties miten monta kertaa, että oli ollut kauhean itsekäs silloin.

Tuo tuntui silloin aika pahalta. Että jos halusin nähdä Nanin, minun piti etsiä hänet käsiini jostain. Kiertää ympäri yläastetta vaikka itse opiskelin lukiossa ja painaa mieleeni hänen koko lukujärjestyksensä. Ja jos en tehnyt niin, niin Nan ei ikinä etsinyt minua, ja koska minulla ei ollut ketään muutakaan, sain olla sitten yksin. Se tuntui joskus todella pahalta.

Nyt Nan sitten totesi, että hän aikoo korvata sen opettelemalla nyt minun lukujärjestykseni ulkoa (mitä hän ei koskaan ole tehnyt) ja tulla välillä minun luokkani eteen. Hän sanoi sen tänään, kun oli hämmästyttänyt minut ilmestymällä englanninluokan eteen ennen puhe&kuuntelukurssin alkua. Nojasin tavalliseen tapaani yksin lasivitriinien puiseen kehykseen (kestää nojaamisen, lasikin kestää), kun Nan yhtäkkiä ilmestyi ovesta ja sanoi "Haa!" Minä olin ihan ihmeissäni, sillä Nan ei ole ikinä ennen tehnyt noin. Hän sanoi muistaneensa, että olin sanonut, että minulla oli englannin puhekurssia viimeisellä tunnilla ja oli ajatellut tulla sitten sinne.

Toisaalta positiivista, mutta toisaalta myös hieman negatiivista. Kun lakkasin sitten tekemästä niin, että menin odottamaan aina Nanin luokan eteen, minä jotenkin totuin siihen yksinäisyyteen. Se nettipsykologini neuvoi silloin, että ehkä minun kannattaisi olla mielistelemättä ihmisiä niin paljon. Niin minä sitten jotenkin onnistuin lopettamaan sen ja minusta tuli enemmän sellainen, mitä olen nykyisin. Sellainen eristäytyneempi ja yksinäisempi kuin ennen. Viime vuonnakin, vaikka Nan oli lukiossa, minä saatoin olla näkemättä häntä koko päivänä, jos minusta tuntui siltä. Koska se meidän tapaamisemme oli aina minusta kiinni. Jos en etsinyt häntä tai mennyt sinne, missä hänellä oli tunti, sain olla ihan yksikseni. Se oli vähän niin kuin olisi ollut jossain piilossa. Nan ei osannut lukujärjestystäni silloin, joten hänellä olisi saattanut olla vaikeuksia löytää minua, joten saatoin olla rauhassa kun sitä kaipasin. Nyt sitten tuntuu jotenkin, että tämä uusi tilanne on jotenkin... hieman ahdistava.

Joskus minun tarvitsee olla yksin. Minä olin yläasteella sellainen ihminen, joka oli koko ajan jonkun seurassa. En ollut ikinä yksin, kun minulla oli Merry. Minä olin ihan erilainen. Olin ujo ja hiljainen ja koulukiusattu. Ja minä käytin vaaleampia vaatteita. Vasta yhdeksännellä luokalla alkoi lopullinen mustavaihe. Minulla oli joskus seitsemännellä luokalla jopa vaaleanpunainen huppari. Nykyisin minä en ikinä käytä mitään asusteita, joissa on huppu (koska rakastan kauluksia), enkä ikinä käyttäisi enää mitään vaaleanpunaista. Kuitenkin yläasteella, kun laitettiin jonkun ihmisen seuraan, minä tulin hänen kanssaan toimeen hyvin, jos hän tuli toimeen minun kanssani. Ja sitten hetkisen kuluttua minä rupattelin hänelle jo kuin ei mitään.

Nykyisin sitten... Se on niin outoa ajatella, miten paljon minä olen muuttunut. Voisi kai sanoa, että minä vajosin alas silloin yhdeksännellä. Minun itsetuntoni oli niin nollassa kuin olla ja voi. Sitten tein pari päätöstä ja muutin käyttäytymistäni, ja sen jälkeen... Voisi sanoa, että vähän niin kuin olisin nousemassa taas maanpinnalle. Jokaisen kesäloman jälkeen kun palaan kouluun, tunnen itseni itsevarmemmaksi ja rohkeammaksi ja puhun enemmän. Mutta vaikka voisi luulla, että jos kerran vajosin alas ja nyt olen nousemassa takaisin ylös, muistuttaisin yhä enemmän sitä ennen angstia ollutta minua. Mutta minä olen vain entistä kauempana siitä henkilöstä, joka minä silloin olin. Olen negatiivisempi ja eristäytyneempi ja varauksellisempi. Ja positiivisina piirteinä voisi kai mainita rohkeamman ja itsenäisemmän ja ennakkoluulottomamman. Varmaan menee taas narsismin puolelle, mutta minusta silti tuntuu, että olen kauhean paljon rohkeampi kuin ennen.

Ja ehkä ainakin Nanin käytökseen voi olla vaikuttanut se, mitä sanoin eilen. Olen kai liian tottunut valehtelemaan, niin sitten voin joskus viedä sen seuraavalle tasolle, eli puhua totta, mutta niin, että kukaan ei ota sitä niin kuin oikeasti tarkoitan sen. Enkä minä periaatteessa valehtele suunnilleen koskaan, minä vain annan ihmisten ymmärtää asioita väärin tai puutteellisesti. Se ei ole valehtelua, eihän? 

No, me Nanin kanssa juttelimme koulun alkamisesta, ja sitten minä menin sanomaan päässäni pyörineen asian (en puhunut sivu suuni, en puhu kuin yliharvoin sivu suuni, olin harkinnut ja miettinyt tuota asiaa tarkasti ennen sanomista): "Siis oikeasti, mä en kyllä tiedä, miten mä oikein selviän tästä vuodesta." Se ei ole niin paha kommentti, kuin miltä se näyttää. Tämän blogin lukijat ymmärtävät, mitä se oikeasti tarkoittaa, mutta IRL se otetaan vain jokapäiväisenä heittona. Kun Nan näytti sitten hieman kummalta, minä jatkoin, että kun minulla olisi tänä vuonna kirjoitukset, fysiikka itsenäisenä, sitten 3/3 pianosta, kun pitäisi lukea joihinkin pääsykokeisiin. Nan sitten sanoi vain tavalliseen tapaansa "kyllä sä selviät".

Vasta jälkeenpäin sitten ajattelin, että olen huomaamattani paljastanut hänelle itsestäni paljon enemmän kuin koskaan olin aikonut. Ensin sanoin silloin keväällä, miten herra Tumppi nimitteli minua ykköselläkin. Ja sitten kesällä puhuin moneen otteeseen siitä, että tuntui kauhistuttavalta ajatella muuttamista pois, jonnekin vieraalle paikkakunnalle, josta ei tunne ketään. Ja nyt sitten sanoin tämän. Minä kutsun tuon eilisen kaltaisia kommentteja "itsekseen sisäpiireilyksi". Teen sitä yllättävän usein, enkä tiedä edes miksi. Sanon jonkun asian sellaisena sivuheittona tai puolivitsinä, mutta sitten sillä onkin oikeasti jokin todella iso merkitys, jota kukaan ei kuitenkaan tajua, paitsi minä itse. Tarkoitukseni ei ole ikinä edes kertoa kenellekään noita itsekseni sisäpiireilyjuttuja, vaan ne jäävät vain minun pääni sisään. En tajua, miksi teen niin.

Itsekseen sisäpiireily on kai minulle tapa puhua totta sellaisissa asioissa, joiden suhteen se on muuten vaikeaa. Se on melkein niin kuin tuo minun valehteluni, joka ei ole valehtelua. En koskaan puolivalehtele, jos kukaan ei kysy minulta jotain, johon en halua vastata todenmukaisesti. Yleensä kierrän kysymykset, olen jo hyvä siinä. Tuo itsekseen sisäpiireily on puolestaan sitten jotain, että minä kysyn jotain tai sanon jotain, minkä voisin jättää sanomattakin. Se on jotain, mitä haluan oikeasti tietää ja mikä on minulle tärkeää, tai sitten joku asia, jonka sanon kirjaimellisesti niin kuin tarkoitan sen, mutta annan ihmisten ymmärtää, että en tarkoita sitä kirjaimellisesti. Tuntuu vain paremmalta, kun on saanut sanottua sen, vaikka toinen ei ymmärtäisikään sitä, miten olin sen tarkoittanut.

Niin ja siitä vielä, että ihmiset reagoivat minuun enemmän. He todellakin reagoivat, etenkin omat luokkalaiseni. Erinäistä henkilöä lukuunottamatta. Joo, luulitte jo, että selviäisitte yhden kirjoituksen ilman NN:n mainitsemista, mutta ei. Kaikki muut reagoivat minuun enemmän kuin ennen ja huomaavat minut paremmin, mutta NN ei. Se tuntuu olevan melkein päinvastaista. Melkein niin kuin hän reagoisi minuun vähemmän ja huomaisi minut entistä huonommin.

Vaikka en erityisemmin olekaan mikään supersosiaalinen, minulle on tärkeää, että ihmiset osoittavat huomaavansa minut. Esimerkiksi englannin puhekurssilla, kun piti ensimmäistä kertaa työskennellä ryhmissä. Opettaja tuli minun luokseni ja sanoi sitten yleisesti minulle ja siinä ympärillä oleville "Amia, you can work with the girls here or here". Opettaja antoi kaksi vaihtoehtoa, joista minun piti valita (kumpaan tunkisin mukaan), joten katsoin sitä, miten nämä kaksi ryhmää reagoivat siihen, että opettaja oli sanonut, että voisin työskennellä jommankumman kanssa. Ensimmäinen ryhmä: Ei reaktiota, kukaan heistä ei katsonut minuun, vaan kaikki olivat ihan hiljaa. Toinen ryhmä: Toinen heistä (neiti Mil) katsoi minua silmiin. Ja minä menin heidän kanssaan.

Tai tänään, kun piti aloittaa äidinkielentunnilla ryhmätöitä. Katselin ympärilleni ja neiti R katsoi minua silmiin. Minä katsoin poispäin ja sitten takaisin. Sitten hän huikkasi minulle, että haluaisinko tulla heidän kanssaan. Tuollainen on minulle vain niin selkeä merkki siitä, että okei, minua ei vihata, eikä näillä ihmisillä ole ainakaan kovin paljon sitä vastaan, että työskentelisin heidän kanssaan. Se on vähän niin kuin... Hyväksymistodistus. Todistus siitä, että nämä ihmiset tietävät, että olen olemassa, että olen olemassa näille ihmisille.

Mutta minä olen muutenkin miettinyt NN:ää ja hänen käytöstään. Ja saan siitä päänsärkyä, kun se tyyppi on niin epälooginen ja epäarvattavissa. Ei sillä, ei hän koskaan ole ollut arvattavissa, vaan vaikka olen tehnyt ties mitä todennäköisyyslaskelmia, niin hän tekee kaiken aina juuri niin kuin en odota. Vähän niin kuin silloin keväälläkin, kun hän ei tullutkaan kevätjuhlaan hakemaan todistustaan...

Tiedetään, tiedetään, olen säälittävä. Katselen maailmaa kuitenkin joskus vaaleanpunaisten lasien läpi. Hyvin harvoin, mutta joskus. Joidenkin ihmisten tapauksessa, vaikka he tekisivät mitä, niin en siltikään voi olla pitämättä heistä. Nytkin, kun olen ollut järkyttynyt uudesta NN:stä, niin nyt, kun ajattelen sitä, miten en ikinä onnistu aavistamaan sitä, mitä hän tekee seuraavaksi... Se saa minut naurahtamaan sillä lailla positiivisesti. Ja kun olen tarkkaillut häntä, niin joko hän on kuluneina päivinä suuntautunut pikkuisen kohti entistä, tai sitten hän oli sellainen koko ajan, mutta minä näin hänessä vain sen muutoksen ja ne negatiiviset asiat, jotka olivat olleet unohduksissa koko kesän.

Hmm... Kai voisi sanoa, että... Hmm. Mietin nyt, miten tyhmää tämä on sanoa, mutta ei takuulla ole kuitenkaan mikään tyhmin asia, mitä olen sanonut. Me olimme ykkösellä melkein samanlaisia. Kummallakaan ei ollut ketään koko lukiossa, vaan olimme yksin. Sitten kakkosella tuli Nan. NN:llä ei ollut silloinkaan ketään, vaan hän oli tavallaan sitten yhtäkkiä kuin erilainen yksin, kun minulla oli Nan edes joskus. Nyt sitten hänellä on oma jenginsä, minulla on Nan... Tarkoittaako se, että hänellä on joitakin muita ihmisiä, sitten sitä, että me olemme tyystin erilaisia, vai sitä, että me olemme vieläkin jotenkin samanlaisia?

Minä tiedän, että vaikka minulla on Nan, niin NN on minulle ihan yhtä tärkeä, jos ei tärkeämpikin kuin silloin ykkösellä, kun olimme molemmat yksin. Minä välitän hänestä yhä ja hän on minulle tärkeä ja olemassa. Mutta minä en tietenkään tiedä, mitä hän ajattelee. Olen miettinyt jo pienen ikuisuuden (en vain tänään tai tällä viikolla, vaan jo talvellakin), että olenko minä hänelle yhtään tärkeä. Sitten kun yritän tulkita sitä hänen käyttäytymisestään, se sekoittaa vain minun pääni. Minä en halua mitään muuta niin paljon kuin sitä, että näkisin hänessä jonkun merkin siitä, että minäkin olen hänelle tärkeä ja että hän välittää minusta ja että olen hänelle olemassa. Sitten on ne vaaleanpunaiset lasit, joiden olemassaolosta olen hyvin tietoinen... En pysty olemaan objektiivinen, en pysty tekemään mitään johtopäätöksiä objektiivisesti, koska minun toiveeni nähdä hänessä jotain tiettyä, on niin suuri, että ajoittain tuntuu, että se pyyhkii pois kaikki ne negatiiviset todisteet.

Kai minun pitäisi nyt analysoida itseäni jotenkin ja päätyä johonkin tulokseen asian suhteen... Mutta minä en tiedä lainkaan, mitä minun pitäisi tehdä. Tai kirjoittaa tähän. Tai no, hyvä on, hyvä on. Olen syyllinen, tuomitkaa: Minä pidän hänestä. Minä pidän hänestä ihan tolkuttomasti. Sillä lailla, kuten Pottereissa kuvataan, että kun hän ilmestyy jostain, niin tuntuu että "vatsa heittäisi volttia takaperin". Tai kun katson illalla lukujärjestyksestä, mitä minulla on seuraavana päivänä, lasken ensimmäisenä, montako NN:llistä tuntia minulla on. Ja jos hän on jossain samalla käytävällä, minä vilkuilen häntä ihan jatkuvasti, vaikka yrittäisin miten olla vilkuilematta.

Joo, vaikka ensimmäinen reaktio hänestä oli negatiivinen, niin nyt alan hieman toipua siitä. Minä olen vieläkin kauhean surullinen siitä, että hän ei näytä huomaavan minua lainkaan, mutta alan jo toipua siitä alkuhetken järkytyksestä, koska minua ei enää ärsytä niin paljon, että huvittaisi potkaista häntä. Niin, ne lasit taas... Hän ei voi edes ärsyttää minua kovin montaa päivää putkeen, koska sitten se lasien vaaleanpunaisuus taas peittää sen negatiivisen tunteen. Kuten se sanottiin nätisti yhdessä Everwoodin jaksossa jotenkin tähän suuntaan: "Minun kiintymykseni häneen on aina suurempaa kuin turhautumiseni."

Se on vähän niin kaikkien ihmisten kanssa, joihin luotan oikein paljon. Silloin teen päinvastoin kaiken, enkä edes voi sille mitään. Normaalisti etsin täysin tiedostamattani kaikenlaista ihmisten käyttäytymisestä, joka olisi minua vastaan, ja tulkitsen kaiken hyvin helposti niin, että tämä henkilö ei välitä minusta tippaakaan. Kuitenkin näiden parin erityisihmisen kohdalla etsin niitä hyviä asioita ja jätän huomiotta ne negatiiviset. En luota NN:ään tietenkään niin aukottomasti, sillä ne negatiiviset asiat ärsyttävät ja loukkaavat, mutta Naniin luotan. Vaikka hän tekisikin jotain kurjaa tai sanoisi jotain ikävää, jättäisin sen vähemmälle huomiolle, koska tiedän, että Nan ei ikimaailmassa loukkaisi minua tahallaan eikä olisi minulle ilkeä. Luotan NN:ään kuitenkin sen verran, että en voi uskoa, että hän vihaisi minua. En luota siihen, että hän pitäisi minusta, mutta luotan siihen, että hän ei ainakaan ei-pitäisi minusta. Onko se ihan tyhmää?

Minä ja vaaleanpunaiset lasini... Kai ne aiheuttavat ongelmia, mutta minä en voi sille mitään, että minä pidän NN:stä. Minä en voi vain ajatella sitä tunnetta pois, uskokaa, olen yrittänyt sitä ties miten kovasti ja ties miten monta kertaa, mutta en pysty siihen. Odotan vain aina seuraavaa koulupäivää... Ehkä hän huomioisi minut juuri seuraavana päivänä. Tai tekisi jotain, josta tietäisin, että hän välittää. Muuten olen pessimisti, mutta tämän suhteen olen naiivi optimisti. Aina vain ajattelen, että ehkä seuraavana päivänä, tai sitä seuraavana, tapahtuisi jotain hyvää, josta tietäisin, että hän välittää minusta edes puoliksi niin paljon kuin minä hänestä.

Ilmeisesti minä osaan sittenkin tuntea myös jotain muuta kuin vain surullisuutta ja vihaa. Tiedä sitten, onko se hyvä asia.