Katsoin juuri äsken Todistettavasti Syyllinen, vaikka en yleensä pidäkään siitä niin kauheasti. Se on ihan mielenkiintoinen, mutta joskus ne henkilöt ottavat päähän ja joskus sarja saa minut liialla väkivaltaisuudellaan huonovointiseksi. Muistan vieläkin jakson, jossa tutkittiin tapausta, jossa jotkut koulupojat teurastivat ihmisiä ostoskeskuksessa. Minä siedän ihan hyvin väkivaltaisuuksia, mutta kuitenkin tuon jakson jälkeen oli sellainen paha olo.

Tänään sitten ei ollut mitään kauhean väkivaltaista, paitsi että jaksossa kuvattiin, miten 16-vuotias tyttö yritti itsemurhaa viiltämällä ranteet auki. Minusta on hyvin epämukava katsella sellaista ohjelmaa, kun huoneessa on joku muu. Katselin ohjelmaa äitini kanssa ja oloni oli yliepämukava. Ja kun tunnen oloni epämukavaksi, mutta tiedän, että minun pitäisi olla kuin aina ennenkin, minulla on kauhea pakkomielle nieleskellä koko ajan. Minä vain unohdan, miten niellään ja sitten en pysty tekemään sitä epätietoisesti, vaan koko ajan tuntuu, että nyt on pakko nielaista, pakko nielaista, pakko nielaista...

Minusta tuntuu jotenkin kummalta sanoa tämä, mutta en pysty oikeastaan lainkaan samaistumaan leffoissa ja tv-sarjoissa itsetuhoisiin ihmisiin. Minusta tuntuu vain jotenkin täysin sietämättömältä nähdä, miten jonkun ranteessa on jokin verinen itseaiheutettu haava... Se on vain jotain, josta minulla tulee automaattisesti reaktio "hui kauheeta", ja jotain, mitä en halua nähdä uudestaan, koska se on mielestäni liian synkkää minun makuuni. Ja se on outoa ajatella niin.

Tämä on yksi niistä selkeimmistä ja suurimmista ristiriidoista, jonka olen itsessäni havainnut. En ole ihan varma, mistä se johtuu. Kun ajattelen tuota ruumiillista angstaamista, niin se on jotenkin kumma asia muutenkin. Jos näen jollakin muulla haavoja tai arpia, niin voin vain heti huonosti ja ajattelen, että se on ihan hirveää, miten he tekevät itselleen jotain sellaista. Vaikka miten yrittäisin, en näe sitä mistään kulmasta katsottuna hiukkaakaan positiivisena tai kauniina asiana, vaan pelkästään niin surullisena ja pelottavana, että vaikka tämä henkilö ei olisi itselle edes kukaan tuttu, niin minua alkaa ahdistaa siitäkin huolimatta.

Mutta minä itse teen tässä itselleni poikkeuksen. Minun tapauksessani ruumiillinen angstaaminen (miksei sille ole mitään hienoa ilmausta?) on kuitenkin vain jotain, joka tekee minut kauniimmaksi. Ei muita ihmisiä kauniimmaksi, mutta kauniimmaksi, mitä minä normaalisti olen. Minun mielestä minun angst-arpeni ovat kauniita.

Tässäkin on kuitenkin pieni kummallisuus myös. Vaikka angst-arpeni ovatkin minun mielestäni kauniita, minä en halua muiden näkevän niitä. Minulla on vieläkin suhteellisen selkeästi näkyvillä se vähän reilun kolmen kuukauden takainen arpi ja aina kun olen jossain tilanteessa, jossa on muita ihmisiä tarpeeksi lähellä, teen kaikkeni pitääkseni sen piilossa. Se oli alkuvaiheessa aika hankalaa, kun se oli tuore ja näkyvä, ja silloin kaikki varmaan ainakin ihmettelivät, että mitä pirua minä teen, kun käänsin ja väänsin omituisesti, kun en voinut nostaa reppua selkään sillä tavalla, mitä normaalisti.

Ne ovat jotenkin kummallista. Nuo haavat ja arvet nimittäin. Minun mielestäni ne ovat kammottavia muilla, mutta kauniita itselläni. Kuitenkin siitä huolimatta, että ne ovat mielestäni kauniita itselläni, teen kaikkeni, ettei kukaan näkisi niitä. Ja kun teen kaikkeni, ettei kukaan näkisi niitä, käyttäydyn niin omituisesti, että se herättää oikeastaan paljon paremmin ihmisten huomion kuin jonkinlainen haava kädessä.

Mutta takaisin siihen, että tuon tämänpäiväisen jakson katsominen oli epämukavaa. Minä olen tehnyt kaikkeni salatakseni angstini IRL. Itken hyvin harvoin IRL muiden nähden ja hymyilen paljon suuremman osan ajasta kuin mitä minua oikeasti hymyilyttää. Minä en suunnilleen ikinä ota puheenaiheeksi mitään surullista tai vakavaa asiaa, tai jos joku muu ottaa sen aiheeksi, pyrin vaihtamaan aihetta mahdollisimman nopeasti. Enkä minä puhu itsestäni suunnilleen koskaan enkä kenellekään. Ja yleensä, jos joku kysyy minulta jotain vakavaa, niin leväytän sellaisen mahdollisimman tavallisen hymyn ja väännän siihen hassun tai vähättelevän vastauksen.

Silti, vaikka minusta tuntuu, että olen erittäin hyvä tässä normaalin ja tavallisen positiivisen tytön teeskentelyssä, joskus minä mietin, että tietääkö joku, mitä oikeasti ajattelen. Tietenkään kukaan ei voi lukea ajatuksia ja yleensä jos äärimmäisen angstisena käyttäydyn hetken vähän epäpositiivisemmin kuin normaalisti, olisi luonnollista olettaa, että kyse on vain siitä, että minulla on huono päivä, tms. Silti tuollaisissa tilanteissa, joissa tuodaan esille jotain, mihin se salaisempi minäni liittyy, tunnen oloni kauhean epämukavaksi. Kuin jokainen ele ja ilme, mitä muut tekevät, viestittäisi minulle, että kaikki tietävät, mitä minä ajattelen.

Kai jotenkin tavallaan toivonkin, että joku tietäisi. Siksi kirjoitan luultavasti tätä blogiakin. On tietysti se nettipsykologi, jolle jossain vaiheessa kirjoitin, mutta jotenkin tuntuu edes jollain tapaa huojentavalta, kun jotkut ihan sattumanvaraisetkin ihan täysin minua tuntemattomat ihmiset voivat parilla silmäyksellä saada tietää, mitä minä oikeasti ajattelen ja millainen minä olen. IRL-ihmisille se olisi suunnilleen elinikäinen projekti, koska teeskentelen kaiken aikaa olevani jotain ihan muuta ja suoraan kysyttäessä vältän liian paljastavat kysymykset tai vastaan ympäripyöreästi.

Ehkä siksi näistä asioista puhuminen saa minut itkemään niin helposti. Olen käynyt näitä asioita ja tuntemuksiani ja ajatuksiani useaan otteeseen läpi sekä täällä blogissa, että aikaisemmin sitten kirjoituksien kautta. Kuitenkaan minä en ole koskaan puhunut niistä. Nankaan ei tiedä mitään. Tai en tiedä, onko hän ehkä päätellyt jotain, mutta me emme ole koskaan puhuneet ainakaan mitään siihen suuntaan viittaavaa.

Kaikista läheltä liippaavin asia on ollut kai se, kun analysoimme luokkakuvaani ja kerroin Nanille yhden tapahtuman, joka oli tuntunut kurjalta. En muista ihan tarkkaan, miten me päädyimme siihen, mutta luultavasti se lähti siitä, että mainitsin sen, että herra Tumppi oli se, joka oli keksinyt sen pilkkanimeni. Minä en ole puhunut siitäkään oikeastaan kenellekään koskaan, sillä aina jonkun käyttäessä sitä nimitystä, olen ollut kuin kukaan ei olisi sanonut mitään. Ihan niin kuin sillä ei olisi ikinä ollut minulle mitään väliä. Sitten mieleeni tuli se tapahtuma ykkösellä, ja jotenkin sitten sanoin siitä Nanille. Voisin oikeastaan lainata itseäni, miten selitin sen.

"Ja ei se yläasteenkaan jälkeen kovin kiva ollut. Ykköselläkin, kun meillä oli äidinkielen preppaus, niin minä istuin siinä luokan edessä, kun se tuli kavereineen. Sitten herra T kysyi minulta, että olenko minä istunut siinä KOKO PÄIVÄN ja teki selväksi, että oletti minun tehneen niin (kello läheni yhtä, lähdin kokeesta kymmeneltä). Sitten kun sanoin, että en, niin hän vain naureskeli kavereidensa kanssa ja sanoi "psykotyttö" ennen kuin käveli sivummalle odottamaan preppauksen alkua."

Se oli outoa. Silloin minusta ainakin tuntui, että se tunnelma muuttui ihan kamalasti tuon minun puheenvuoroni aikana. Minä voin periaatteessa ymmärtää miksi. Se oli suhteellisen uusi tapahtuma ja Nan oli ollut minulle jo hyvin läheinen siinä vaiheessa. Olimme jutelleet silloin paljon ja minä olin kertonut hyvin paljon ja hyvin tarkkaan siitä, mitä kaikkea milloinkin tapahtui. Silti tuo oli Nanille aivan uusi asia. Hän ei ollut koskaan saanut pienintäkään viitettä siitä. Sitten hän yhtäkkiä kuulee minun suustani tarkan kuvauksen siitä, miten minua kohdeltiin yhtenä tiettynä hetkenä.

Se oli vähän niin kuin olisi rikkonut jonkun suojalasin. Minusta tuntuu, että se oli kummallista sekä Nanille että minulle. Minä en ikinä kertonut tuollaisia asioita kenellekään, eikä Nan ikinä ollut saanut kuulla mitään negatiivista minun luokastani tai muutenkaan. Jälkeenpäin sitten mietin, että herättikö tuon kertominen Nanissa kysymyksen, että onko myös jotain muuta kurjaa ja synkkää, jota minulle on tapahtunut lähiaikoina, mutta jota en ole hänelle kertonut.

Minusta tuntuu, että ihmiset ajattelevat minun asioideni olevan mitä parhaimmalla mallilla. Minä liikun koulussa yksin useammin kuin muut, mutta käyttäydyn siitäkin huolimatta jotenkin itsevarmasti ja -tietoisesti. Minä hymyilen suhteellisen paljon ja tarkkailen muita ihmisiä aktiivisesti. Olen jopa ihan hyvä oppilas. Se on jotenkin outoa. En osaa kuvailla kovin tarkkaan, millä tavalla outoa, mutta se on outoa. IRL-ihmiset, jopa kaikkein läheisimmätkin, joiden kanssa vietän merkittävän osan ajastani, ajattelevat, että asiani ovat hyvin ja että koen itsekin, että asiani ovat hyvin. Samaan aikaan, kun he näkevät minut sellaisena, minä olen jaksamisen äärirajoilla ja vihaan itseäni, tunnen, että itseni vahingoittaminen tekee minut kauniimmaksi, ajattelen kuolemista ja suunnittelen sitä, mitä teen, kun en jaksa enää. Se on vain niin outoa.

Olen kauhean utelias ihminen, ja siksi mietin usein, mitä muut ajattelevat. Tekisi mieli kysyä, millaisena he näkevät minut: mitä he luulevat minun ajattelevan. Vaikka miten harjoittelisin normaaliutta ja hymyilisin ja teeskentelisin, näkyykö se minun sisäinen tuskani kuitenkin ulkopuolelle? Voiko sen vaistota jotenkin? Olenko onnistunut luomaan itselleni niin täydellisen suojakuoren, että kukaan ei näe sen läpi? Ei edes oma perheeni tai Nan? Onko jossain joku, joka katsoo minua ja ajattelee, että teeskentelen iloista ja näkee minut sellaisena, jollainen olen sen suojakuoreni alla?

Toisaalta olen tyytyväinen, että ihmiset eivät tiedä, mutta toisaalta ajatus, että kukaan ei näe todellista puoltani, tuntuu jotenkin satuttavalta. Se tuntuu yksinäiseltä. Se teeskentelevä suojakuoreni ei ole niin kamalan yksin, mutta tämä sisimpäni on. Ei ole ketään, joka tietäisi, ei ketään joka ymmärtäisi eikä ketään, joka välittäisi. Sillä suojakuorellani on, mutta ei sisimmälläni.

Nyt minusta tuntuu taas yksinäiseltä, mutta myös siltä, että kukaan ei tiedä, kuka minä olen. Millainen minä olen. Mitä minä olen. Että kukaan ei oikeasti tiedä minusta yhtään mitään.