Kyllästyttää koko Korona-hömpötys. Toki siltä pitää yrittää suojautua mahdollisimman hyvin, mutta tuntuu, että asiat alkaa mennä hysterian puolelle. Yliopistolla kontaktiopetus kuulemma varaudutaan lopettamaan kokonaan ja sen lisäksi kaikki yliopiston sosiaaliset tapahtumat on peruttu toukokuun loppuun asti.

Ärsyttää ja vähän ahdistaa. Ei korona ahdista, vaan se, että jo nyt tunnen pienen mökkihöperyyden hiipivän lähemmäs. Ajatus siitä, ettei olisikaan mitään säännöllistä yliopistolla ja ettei pääsisi näkemään yleisesti ihmisiä ja tietenkin myös Lesteriä ja muita niitä meidän ryhmäläisiä tuntuu epäkivalta. Toki ymmärrän, miksi tuohon on päädytty, koska nyt tämän viikon olen yliopistolla ja junalla matkustaessani katsellut, miten selkeästi sairaat ihmiset jatkuvasta aivastelusta ja yskimisestä huolimatta silti tunkevat joka paikkaan. Kun matkustin junalla graduhaastattelua tekemään, se junanvaunu, jossa olin, oli aika tyhjä, mutta silti sinne mahtui kolme flunssaista ihmistä. Ja yliopistolla latinantunnille tuli opiskelija, joka vain jatkuvasti niiskutti, aivasteli ja yski.

Graduhaastattelumatkaa Saksaan ei tietenkään tehdä ja Italian haastateltavat ovat lakanneet vastaamasta sähköposteihin kokonaan. Skypen kautta haastatteluja toki voi tehdä, mutta kaikki tuntuu olevan kaaoksessa ja niitäkään ei tunnuta saavan järjestetyksi. Työpaikan graduohjaajani on myös sairaana kotona.

Itse en ole tehnyt mitään kovin suuria muutoksia elämääni. Tosin reilut kaksi viikkoa sitten hankin sellaisia kosteahkoja käynnykän puhdistamiseen tarkoitettuja liinoja, joilla puhdistan kännykän aina kun tulen jostain ulkoa. Ja edelleen pesen myös käsiäni huolellisesti ja jos syön jossain muualla kuin kotona, desinfioin käteni ennen sitä. Mutta tämä on jotain, mitä olen tuota kännykkäjuttua lukuunottamatta aina tehnyt, joten se ei tunnu niin ihmeelliseltä. Mutta se, että koko Suomi kohisee ja panikoi ja jossain ihmiset hamstraavat tavaraa ja tapahtumia perutaan ja paikkoja suljetaan, kokoontumisia kielletään, jne... Ahdistaa ja ärsyttää, koska rutiinit ovat minulle tärkeitä, enkä ihan koe, että tämän tasoinen toiminta olisi ihan tarpeellista.

Toki kun olen nähnyt niitä flunssaisia ihmisiä yskimässä pitkin junia ja luentosaleja, on kiukuttanut niin, että on tehnyt mieli mennä kysymään, että mitä vittua ylipäätään olet täällä tuollaisessa kunnossa. Ei siksi, että pelkäisin että heillä olisi korona, vaan siksi, että se on osoitus siitä, miten itsekkäitä tai vaihtoehtoisesti ajattelemattomia monet ihmiset ovat. Kun onhan sitä joka paikassa korostettu, että jos on mitään hengitystieinfektion oireita, niin pitäisi pysyä kotona. Mutta ei, niin ihmekös jos koronakin leviää. Mutta kuka oikeasti meinaa, että laitetaan Suomi puoleksi vuodeksi tai jopa vuodeksi tai useammaksi vuodeksi kokonaan kiinni? Kivahan se on, että varaudutaan, jne. mutta kun eihän se virus mihinkään maailmasta häviä, vaikka kaikki suomalaiset istuisivat koko kuukauden karanteenissa.

Tänään oli koodauksen tentti ja eihän siellä ollut melkein ketään. Sain tehtyä neljästä tehtävästä kolme nähtävästi suht onnistuneesti, joten omien laskujeni mukaan olisin saamassa arvosanaksi joko kolmosen tai nelosen. Jumitin etenkin toisessa ja kolmannessa tehtävässä niin kauan, että kun sain ne lopulta valmiiksi, aikaa oli jäljellä enää vain 20 minuuttia, joten en edes viitsinyt aloittaa sitä viimeistä tehtävää, koska tiesin, että siihen menisi kauemmin aikaa. Toki olisin voinut saada osan pisteistä silti kasaan, mutta kolmen tunnin koodaamisen jälkeen aivot olivat jo aika mössökunnossa. Saan myös lisäpisteitä niistä kevään aikana tekemistäni tehtävistä, joten saa nähdä. Vähän tuntuu syylliseltä tuo olo, ettei se mennyt paremmin, mutta yritän sanoa itselleni, että tämä on nyt ihan tarpeeksi. Tulokset tuli myös yhdestä toisen aiheen kurssista: 4,5. Siihen kurssiin pitää tehdä vielä essee, joten sen takia tuo arvosana on varmaan noin outo, mutta kai sekin on ihan okei. Aivoni (eli vaativa puoleni) sanoo minulle, että tee nyt sitten superessee, niin ehkä sinulla on vielä mahdollisuudet saada vitonen, mutta kai pitäisi pikemminkin ajatella, että jos en nyt ihan paskaa esseetä tee, niin voisin odottaa melko todennäköisesti nelosta. Mutta aivot eivät anna minun olla tyytyväinen siihen vaikka yritänkin.

En ole oikein jaksanut innostua siitä uudesta koodauskurssistakaan ja olenkin vain odottanut, milloin niitä harjoituskertoja aletaan pitää, mutta näillä näkymin niitä ei kai sitten tule lainkaan tuon koronajutun takia. Äh, ahdistus meni melkein jo ohi, mutta nyt taas ahdistaa lisää.

Mieli on ollut suht ok viime aikoina. En mennyt sinne Harjoittelupaikkarohmun synttäreille, kun kyselin häneltä suoraan, että miten paljon ihmisiä sinne mahtuisi ja hän sanoi, että se on joo tulossa aika täyteen ja että kukaan muukaan siitä meidän porukasta ei näytä olevan tulossa. Minä tulkitsin sen niin, ettei minua kaivattu sinne. Siitä tuli sellainen keskinkertaisesti paska fiilis. Tuntui siltä, että Harjoittelupaikkarohmu ei olisi ylipäätään kutsunut minua, jos ei olisi kutsunut muitakaan siitä meidän porukasta - ja se minun mielessäni tarkoittaa sitä, että en ole yksittäisenä ihmisenä merkityksellinen, vaan pelkästään osana jotain isompaa. Mutta se meni ohi aika nopeasti. Harjoittelupaikkarohmu viestitteli minulle kaikenlaista sen jälkeenkin, niin siitä tuli sellainen fiilis, että tuskin hän nyt vihaa minua ainakaan.

Hän sitten kyseli myös siellä meidän yleisessä ryhmässä siitä kevään hengausjutusta. Se meni niin kuin se aina menee: kauheasti abstrakteja ideoita siitä, mitä voisi tehdä, mutta ei ainuttakaan konkreettista ehdotusta liittyen siihen, että milloin ja missä. Joten sitten minä työnsin lusikkani soppaan ja aloin tivaamaan asioita ja käymään läpi päivämääriä ja se oli käytännössä kaksinpuhelua Harjoittelupaikkarohmun kanssa, jolle ei sopinut käytännössä mikään. Ihmiset kyllä selkeästi seurasivat sitä viestienvaihtoa tiiviisti (koska tietysti katsoin, että ketkä ovat lukeneet minkäkin viestin ja miten nopeasti), mutta kukaan ei vain oikein sanonut mitään. Lopulta Ramona sanoi yhtä ehdottamaani päivää loogiseksi vaihtoehdoksi, mutta sitten André tuli ja tyrmäsi sen. Ja siinä se sitten oli, eikä mikään ole vieläkään mennyt eteenpäin.

Lester kyseli myös meiltä muilta gradulaisilta jotain turhanpäiväistä siellä ryhmässä yhtenä toisena päivänä. Minä ja Ramona vastattiin siihen turhanpäiväisyyteen ja sitten Lester ja Ramona vaihtoivat viestejä enemmänkin siihen liittyen, kun Lester selitti vitsaillen, miksi oli kysynyt sitä. Huomasin, että tulin jotenkin mustasukkaiseksi ilman mitään kunnollista syytä ja aivoni sanoivat minulle vain: "kannattaisi varmaan kokeilla iskeä jotain toista miestä, liittyä vaikka tässä kohtaa Tinderiin tai jotain". Ei siitä ollut mitään syytä olla mustasukkainen (ehkä?), koska Ramona on suhteessa - vieläpä toisen naisen kanssa. Mutta ei kai mustasukkaisuus nyt järkeen perustukaan. Selkeästi kuitenkin huomasin taas sen, että kun joku tuollainen epävarmuus iskee minuun, minulle tulee heti impulssi siirtyä johonkin toiseen mieheen. Se on jotenkin häiritsevää huomata. Mutta olen kasannut itseni ja vaikka toisaalta mietin, että on vain ihan hyvä ajatella Lesteriä välillä vähän vähemmän, niin en kuitenkaan aio ylireagoida ja kokeilla väkisin iskeä jotain toista miestä jota en halua ihan vain jotta voisin kokea oloni jotenkin paremmaksi. En tosin tiedä, miten se saisi oloni paremmaksi, mutta ehkä se on se, että voisin osoittaa itselleni, että ei Lesterillä ja hänen tekemisillään ole mitään väliä. Mutta se nyt on vale ja minua ärsyttää koko juttu.

Koko tämän alkuvuoden minulla on ollut Lesterin seurassa kuitenkin jotenkin erilainen fiilis, sellainen lämmin ja rauhallinen. En ole ollut niin hermostunut hänen seurassaan kuin vaikka syksyllä olin ja hänen kanssaan on todella kiva puhua. Jossain vaiheessa ajattelinkin jo, että ehkä tämä on osoitus siitä, että tässä on nyt jotain erilaista, että minä olen erilainen ja ehkä kykenisin oikeaan aikuismaiseen ja terveeseen suhteeseen hänen kanssaan. Ja sitten tuli tuo tämän viikon mustasukkaisuus ja epävarmuus ilman mitään kunnollista syytä, ja sen jälkeen olen miettinyt taas, että näköjään en ole muuttunut tai parantunut ja tuntuu siltä, että jos me Lesterin kanssa alettaisiinkin jonkinmoiseen suhteeseen, niin todennäköisesti en osaisi suhtautua siihen oikein ja vain pilaisin sen tai hukkaisin itseni tai jotain.

Terapia oli viimeksi viime viikolla, koska terapeutti on siirtänyt tai peruuttanut jo kaksi käyntiä tältä viikolta. Huomenna aamulla pitäisi olla aika, mutta todennäköisesti sekin jää välistä. En tosin tiedä, mitä puhuisin siellä. Tuntuu, että minulla on kyllä jo kaikki tarvittavat keinot ja se, että me katsotaan siellä terapiassa sitä "tunne" - "ahdistus" - "defenssi" -kolmiota ei auta. Olen kyllä alkanut tunnistamaan aika hyvin niitä defenssejä ja sitä ahdistustakin, mutta se kolmion huippu, josta kaikki lähtee ("tunne") on minun saavuttamattomissani. Se johtaa siihen, että minusta tuntuu, että se paha olo ja pakkomielteiset ajatusmallit tulevat välillä ihan itsestään. Tiedän, että siellä on joku tunne taustalla, joka on saanut ne aikaan (tämä on terapeuttini teoria), mutta vaikka kuinka yritän etsiä niitä, en vain pääse niihin lainkaan käsiksi.

Kai ongelma on se, että minun on niin vaikea hyväksyä niitä. Niin kuin vaikka se mustasukkaisuus (jos se nyt oli sitä). Se haluni lähteä yhtäkkiä iskemään jotain ihan muuta miestä on selkeästi defenssi ja se paha olo oli ahdistus, mutta kun mietin sitä tilannetta, kun Lester ja Ramona viestittelivät nauruhymiöin kun olisin halunnut, että Lester olisi laittanut sellaisia viestejä ennemmin vain minulle, minua vain alkaa suututtaa. En ole vihainen Lesterille tai Ramonalle, vaan itselleni. Tavoite kai olisi, että tunnistaisin, että okei, nyt olen mustasukkainen / tunnen oloni torjutuksi / pelkään menettäväni Lesterin kokonaan, mutta en vain pysty siihen. Pääni sanoo vain, että vittu kun olet tyhmä, nyt kasaat itsesi ja lopetat tuollaisten asioiden tuntemisen ja alat tuntea ja käyttäytyä niin kuin kunnollisen aikuisen ihmisen kuuluisi. Kun en koe tuollaisia tunteita oikeutetuiksi tai järkeviksi, sillä rationaalisella tasolla minulla ei ole mitään sitä vastaan, että Lester puhuu muiden ihmisten kanssa ja olen aina pitänyt typeränä sitä, jos parisuhteessa olevat ihmiset suuttuvat toiselle osapuolelle jostain tuollaisista mitättömistä asioista. Eikä se ole vain typerää, vaan vähän säälittävää ja jollain tavalla sairasta.

Mutta kun en voi järkeillä sitä tunnetta poiskaan, niin sitten tukahdutan sen ja tilalle tulee ahdistus ja joku sijaistoiminto, jolla yritän saada hillittyä sitä ahdistusta. Kai se on taas se sympatia itseään kohtaan, mitä minun pitäisi harjoittaa. Että on ihan okei, että tältä tuntuu, koska minun elämäni ei ole ollut kovin vakaata ja aivoni ovat tottuneet siihen, että mikä tahansa pienikin juttu voi olla merkki jostain isosta uhasta. Kun se, että hyväksyn sen, että tunnen näin, ei tietenkään tarkoita sitä, että siitäkään huolimatta menisin ja sanoisin Lesterille tai Ramonalle, että älkää puhuko keskenänne. Mutta tuntuu pahalta, kun minä en olekaan Lesterin ainoa huomionkohde, minkä minun mieleni haluaa tulkita heti niin, että hän on minun saavuttamattomissani. Kai ajattelen jotenkin mielessäni, että jos Lesterillä ei olisi lainkaan kavereita ja hän ei puhuisi muiden ihmisten kanssa ikinä, niin ehkä sitten hän voisi pitää minusta, koska sitten ei olisi ketään, joka voisi olla minua parempi. Kun kaikkihan ovat minua parempia, niin miksi hän haluaisikaan vuorovaikuttaa minun kanssani, jos yhtään kukaan muu on lähettyvillä?

Yritän päästä tuosta ajattelusta eroon, mutta se on kauhean vaikeaa. Äh, kello on taas paljon, pitää yrittää mennä taas nukkumaan.