Näin taas paljon unia yöllä. Painajaismaisia, mutta eivät sillä lailla väkivaltaisella tavalla, vaan psyykkisellä tavalla. Jos selittäisin niitä taas, kun muuten ne jäävät vaivaamaan mieltäni.
Ensimmäinen uni oli pahin, koska siihen heräsinkin. Siinä oli luokkakokous. Eikä vain luokkakokous, vaan koko meidän ikäluokka lukiosta oli tullut siihen. No, kaikki eivät, koska on ihmisiä, jotka eivät piittaa tipan tippaa mistään tuollaisista tapaamisista, mutta aika paljon ihmisiä kuitenkin oli tullut paikalle.
Minä olin tullut myös. Oli kylmä ja pakkasta, ja minä kävelin juna-asemalta tapaamispaikalle. Olin unohtanut hanskat ja minulla oli kylmä käsiin. Oli mahtava nähdä niitä ihmisiä. Heilläkin näytti olleen ikävä toisiaan. Muutamat tulivat halaamaan jopa minuakin, vaikka eivät kauheasti osanneetkaan puhella minun kanssani. Neiti HR ainakin ja neiti MM. Neiti HR jäi jopa vaihtamaan muutaman sanan kanssani. Hän on aika luonteva minunkin seurassani, mutta me olimme samalla ala-asteellakin, niin se selittänee sitä hieman.
Sitten hurrattiin neiti JT:lle, joka meni nyt vuodenvaihteessa naimisiin. Sen jälkeen hän halaili kaikkia ihmisiä, minuakin, mutta ei osannut oikein päättää, miten suhtautua minuun: tavallisella välinpitämättömyydellä, vai pitäisikö hänen jopa sanoa minulle jotain. Minä sitten lähdin siitä tovin päästä.
Sitten minä näin hänet. En olisi uskonut, että hän olisi tullut sinne lainkaan, koska hän ei ole ryhmätapaamisten (tai minkään ryhmä-juttujen tai tapaamis-juttujen) ystävä. Pikemminkin hän välttelee niitä kuin ruttoa. Mutta hän oli silti siellä. NN. Käveli hieman ympäriinsä aika kaukana minusta. Vaihtoi muutamia sanoja muutamien ihmisten kanssa, mutta näytti vain jotenkin harhailevalta. Aloin miettiä, että ehkä voisi keksiä jonkun tekosyyn mennä juttelemaan hänelle tai päästä edes lähelle häntä, että saisi sellaisen yhden pienen katseen häneltä.
Sitten näin, että ihmiset alkoivat jo lähteä. Kaikki tärkeät asiat oli käyty läpi, kaikki mehukkaimmat juorut kerrottu eteenpäin, joten ihmiset lähtivät vähitellen pois. NN oli ensimmäisten joukossa lähtemässä. Minun olisi niin tehnyt mieli puhua hänelle, olisi niin tehnyt mieli olla edes vähän lähellä, saada edes yksi katse, yksi sellainen tiedostava katse, jota useimmat ihmiset eivät minulle koskaan suo. Sellainen, että tietäisi taas olevansa olemassa.
Mutta ei, hän vain lähti. Katselin, miten hän käveli poispäin, vieläpä täysin vastakkaiseen suuntaan kuin mihin minun pitäisi mennä päästäkseni kotiin. Hänellä oli pitkät mustat hiuksensa ja sellainen hänen vanhaa nahkatakkiaan muistuttava hieman pitempi takki. Sellainen juuri hieno, mutta mustempi. Ja hän vain lähti, ei katsonut taakseen, kuten hän ei ikinä teekään, vaan käveli yksinkertaisesti pois.
Minuun sattui. Aloin itkeä. Kaivoin kännykän esiin ja ajattelin soittaa äidille, että hän tulisi hakemaan minut sieltä kotiin, että olin unohtanut hanskat kotiin ja olisi liian kylmä. Istuin jollekin penkille ja itkin siinä, koska minuun sattui niin paljon. Siihen minä sitten heräsin.
Toisessa unessa olin pyöräilemässä lähikaupunkiin (joo, minä en ikinä aja autolla unissa, vaan pyöräilen moottoriteillä, yms.) tapaamaan Nania. Hän oli muuttanut sinne opiskelemaan mennessään. Hän oli poikakaverinsa kanssa kunnostanut vanhan ränsistyneen kirkkomaisen rakennuksen ja asui nyt siinä hänen kanssaan. Olin luvannut mennä katsomaan sitä taloa, Nania ja hänen poikaystäväänsä.
Ensiksi minun oli hankala löytää sinne. Tuskailin risteyksissä, koska minun pyöräni oli jotenkin outo ja sitä oli hankala pysäyttää tai pitää paikoilla tai ohjata. Löysin kuitenkin oikean paikan lopulta. Se oli ihan kiva. Kauniit ovet ja kiva paikka. Nan sitten sanoi, että he tulisivat minun kanssani samaa matkaa takaisin, koska olivat tulossa myös kotiin käymään. Nanilla oli myös muutamia muita kavereita siellä, joten meitä oli ihan kiva sakki.
Sitten lähdimme – polkupyörillä tietysti. Seurasin vain Nania ja hänen kavereitaan, koska en itse osannut tietä siinä sokkeloisessa kaupungissa, vaikka olin tullutkin sinne omin avuin. He polkivat pyörällä nopeasti ja minua alkoi hengästyttämään kauheasti. Minua alkoi uuvuttamaan ihan hirveästi. En kuitenkaan halunnut sanoa siitä muille tai pyytää heitä hidastamaan. Se olisi ollut ihan tyhmää ja noloa. Kyllä minä pystyisin pysymään heidän perässään, jos vain yrittäisin todella.
Jäin kuitenkin jälkeen ja meidän väliimme tuli muita pyöräilijöitä. Sitten minä lopulta kadotin heidät näkyvistäni. Olin eksynyt, enkä tiennyt yhtään, mihin minun pitäisi mennä. Saavuin pieneen taajamankaltaiseen paikkaan ja ajattelin, että siellä täytyisi olla jokin kyltti, joka ohjaisi oikeaan suuntaan. Ja ainahan voisi kysyä tietä.
Pyöräilin hitaasti eteenpäin, eikä mikään näyttänyt tutulta. Missään ei näkynyt mitään kylttejä, eikä minulla ollut aavistustakaan, mihin mennä. Katselin eri kujia, joista minun pitäisi valita yksi. Yhden kujan päässä näkyi laulavia lapsia. Päättelin, että se olisi ainakin väärä. Valitsin seuraavan kujan. Poljin eteenpäin jonkin aikaa, kunnes tajusin, että se oli ihan väärä. Palasin takaisin taajamaan. Taajamassa oli sellaiseen punakeltaiseen narrinasuun pukeutunut mies, joka sanoi minulle, että ehkä se lapsikuja olisi oikea.
Katsoin tarkemmin sitä kujaa ja näin, että sen yläpuolella oli sellainen lakanamainen juttu, joka oli ripustettu pylväisiin ja joissa luki tervetulotoivotus sinne kotipaikkakunnalleni. Lapset oli käsketty laulamaan joululauluja siihen kujan varteen, jotta meidän porukallamme olisi miellyttävää palata kotiin. Nyt tiesin, että he odottivat enää minua, koska muut olivat tietysti jo ehtineet sinne.
Päätin, etten menisi. Odottaisin niin kauan, että tulisi pimeä ja lapset lähtisivät kotiin ja purkaisivat sen maalinauhamaisen koristuksen sieltä kujan päältä. Minua hävetti niin paljon, että olin sählännyt niin yksinkertaisessa asiassa kuin kotiinpaluu. Olin jäänyt ensin jälkeen, hidas minä, jonka jälkeen olin ajanut harhaan, vaikka ohjeeksi oli pystytetty valtava lakanakin.
Seuraavassa unessa oli meneillään taistelu. Meidän puolellamme oli muutama ihminen, mutta vastapuolella oli lukemattomia sotilaita. Tai ehkä ne olivat örkkejä. En tiedä. Jotain massamaisia vihollisyksilöitä kuitenkin. Olin noussut siihen Kuopiossa olleeseen parvisänkyyn. Yritin selittää itselleni, että olin siellä väijyksissä ja hyvissä hyökkäysasemissa, mutta todellisuudessa olin siellä, koska minua pelotti. Minulla oli miekka ja veitsi. Veitsen olisi saattanut heittää, mutta sitten se olisi mennyttä, eikä ollut lainkaan varmaa, että edes osuisin.
Meidän puolellamme oli ehkä seitsemän tai jotain sellaista. Kaksi oli jo kuollut. Minä olin nähnyt heidän kuolevan ja silti piileskelin parvisängyn päällä. Minun olisi pitänyt olla heidän apunaan, mutta en ollut. Koska minua pelotti, että kuolisin. He olivat antaneet henkensä, mutta minä vain kyhjötin siellä turvassani ja katselin kauhuissani sitä tuhoa.
Otin veitsen käteeni ja mietin heittäväni sen tarkasti johonkin viholliseen. Yritin tähdätä mahdollisimman tarkasti. Sitten huomasin, että niitä parvisängyn tikkaita pitkin oli juuri kiipeämässä vihollisörkki (se ainakin oli örkki, sellainen kammottava Uruk-hai). Paniikissa yritin surmata sen sillä pienellä heittoveitsellä, koska miekka oli tupessa ja sitä ei saisi esille tarpeeksi nopeasti. Sain kuitenkin surmattua sen örkin ja se putosi. Tai ehkä se pelkästään haavoittui ja putosi, mutta kuitenkin, olin taas turvassa.
Sitten taistelu oli ohi. Tulin alas ja minuakin juhlittiin sankarina, vaikka en ollut tehnyt mitään. Meidät lyötiin ritareiksi. Minutkin, vaikka olin sentään nainen, kun taas ne kaikki muut olivat miehiä. Minusta tuntui pahalta. Minut lyötiin ritariksi vain, koska minun ajateltiin olevan jotain, vaikka todellisuudessa olin pelkkä pelkuri. Minulle hurrattiin ja muut ritareiksi lyödyt halasivat minua ja kaikki ihailivat minua. Ja minusta tuntui silti niin pahalta, koska en ollut ansainnut sitä, vaan jos olisin laittanut henkeni peliin sillä lailla kuin ne kaikki muut ritarit, niin ehkä kaksi kuollutta ritaria eivät olisikaan kuolleet. Ehkä minä olisin kuollut heidän sijaansa ja se olisi ollut ehdottomasti parempi kuin ansaitsematon kunnia.
Tuollaisia unia tänään. Aika erilaisia unia, mutta selviä yhtäläisyyksiä. Ensimmäinen uni mietityttää minua luonnollisesti eniten. Ei sillä, että siinä mitään erityisen salaperäistä ja mystistä ja tulkinnallista olisi, mutta minä näen yleensäkin todella harvoin NN-unia. Sitten kuitenkin kun näen niitä, ne ovat niin vaikuttavia, että en vain voi olla ajattelematta niitä. Yleensä ne ovat myös unia, joihin herään, vaikka normaalisti herään pahimpiin painajaisiin.
Valehtelin äidilleni psykologista. Isäni kertoi ilmeisesti hänelle, että kännykkääni soitettiin eilen aamulla ja äiti sitten kysyi, että soittiko minulle aamulla joku puhelinkauppias. En ollut vielä päättänyt, sanoisinko äidille siitä psykologikäynnistä ollenkaan, mutta koska tuo tuli niin yllättäen, niin käytyäni pikaisesti läpi vaihtoehdot, sanoin että joo, puhelinkauppias. Äiti kysyi sitten vielä, että mitä se puhelinkauppias yritti myydä ja minä totesin, että jotain lehteä.
Noin yksinkertaisesti tuli taas valehdeltua. Illalla vasta huomasin, että olin saanut kyllä toisenkin puhelun, mutta vasta suunnilleen tunnin sen YTHS:n ”puhelinmyyjäpuhelun” jälkeen: pankista. Jos vain olisin huomannut sen etukäteen, niin minun ei olisi tarvinnut valehdella niin suoraan.
Muutenkin minua häiritsee välillä se, että tunnun valehtelevan niin paljon. Valehtelin masennustestissäkin – voisi ajatella, että sitä voitaisiin pitää psykologienkin osalta jo merkkinä valehteluongelmasta. Ja tein (ja teen) tietoisesti mustelmia itselleni ja väitän, että en tiedä mistä ne tulevat. Valehtelin äidille mielialalääkkeen käytöstä, valehtelin psykologin soitosta... Se vaivaa minua hieman. En valehtele ihan silkasta valehtelun ilosta, vaan minulla on aina joku syy, jolla pystyn perustelemaan sen itselleni.
Valehtelin masennustestissä, koska en halunnut, että kiinnitettäisiin huomiota vääriin asioihin, kuten syömiseeni. En myöskään halunnut kuulla lisää sellaista ”olet nuori ja kaunis tyttö, ei sinulla ole syytä pitää itseäsi rumana”. Ja kysymykset oli aseteltu väärin. Ei ollut oikeaa vaihtoehtoa, niin valitsin sen, joka oli lähimpänä sanallisesti, vaikka sillä tarkoitettiinkin ihan päinvastaista asiaa. Ja ne vaihtoehdot olivat niin radikaaleja, että ihmettelen, jos kovin moni yhtään hämmentymättä laittaa rastit ruutuihin: ”Haluan tappaa itseni ja teen sen heti kun saan mahdollisuuden” tai ”Vihaan itseäni” tai ”Olen ruma”. Jos olisinkin suunnitellut tappavani itseni heti tilaisuuden tultua, niin ei kyllä tulisi mieleenikään ensimmäisellä lääkärikäynnillä tunkea rastia tuollaiseen ruutuun, vaikka miten olisi totta.
Ärsyttää taas. Mietin sitä psykologikäyntiä, joka on edessä maanantaina. Olen keksinyt jo, miten naamioin sen. Jopa itse sanoisin, että olen hyvä valehtelemaan ja kätkemään asioita. Ja sekin tuntuu välillä kauhean pahalta. No, kuitenkin. Sanon äidille, että menen ihan huvin vuoksi aikaisemmin, katselemaan kaupoista, näkyisikö jotain kivaa, vaikka etsimään niitä talvikenkiä, jotka minun piti ostaa – enhän ole käynyt missään niin pitkään aikaan. Psykologi on yhdeltätoista, yleislääkäri kahdelta, joten uskoisin, että ei ole lainkaan mahdotonta salata sitä. Jos menen jatkossakin, voin sanoa, että se yleislääkäri määräsi minut sinne.
Katsoin eilen ykköseltä sitä uutta sarjaa ”Terapiassa”. Aluksi se tuntui tylsältä, mutta kun siihen pääsi sisään, niin se oli todella mielenkiintoinen! Kerrankin vähän erilainen sarja, jossa ei tarvitse pelätä niitä joka ikisessä sarjassa esiintyviä työpaikkaromanssisotkukriisejä.
On syyllinen olo. Pahus. Pitää ehkä lainata MacBeth uudestaan. Miksei tehdä oikein kivoja kirjoja syyllisyydentunnosta, niin saisi keksittyä jotain, johon voisi upottautua ja sympatisoida ja saada uusia ajatuksia. Pahus.
keskiviikko, 28. tammikuu 2009
