Tulin juuri töistä ja jotenkin kai olen vain väsynyt, kun nyt tuntuu taas vaikealta. En tiedä miten se jotenkin nyt iski. Tosin se väsymys varmaan selittää, kun silloin tiistain ja keskiviikon välisenä yönä nukuin huonosti sen takia, että heräsin vähän väliä ja panikoin aina että onko kello jo niin paljon, että sieltä harjoittelupaikasta voitaisiin soittaa, tai ehkä laittaa sähköpostia. Ja sitten keskiviikon ja torstain välisen yön olin töissä ja eilen piti silti herätä terapiaan, joten unet jäi siihen 4-5 tuntiin. Ja nyt olin taas töissä. Ja nyt vain jotenkin tuntuu pahalta.

Mietin jostain syystä vain sitä harjoittelupaikkaa, jota en saanut ja sitä, miten Lester sai. Mietin vain sitä tunnetta, joka minut valtasi sillä hetkellä, kun kävelen sen firman ovista sisään ja ensimmäinen asia jonka näen on Lester kävelemässä jonkun kanssa, jonka on pakko olla se haastattelija. Ja ensimmäinen ajatus on pieni epäusko siitä, että miten Lester on jotenkin niin erilainen. Niin ulospäinsuuntautunut, melkein jopa riehakas, ja heti kun hän näki minut, hetkeäkään epäröimättä hän viittasi minuun ja sanoi sille haastattelijalle, että tuossa tuleekin heti seuraava. En sano mitään, vaan olen jotenkin hämilläni. Mutta tiesin minä ennenkin, että Lesterillä on tuollainen "turbovaihde" - hän pystyy todella skarppaamaan, jos tilanne sitä vaatii.

Silloin syksyllä huomasin sen siinä projektissa, koska hän oli se, joka oli vastuussa suurimmasta osasta puhetta, hänen tehtävänsä oli ottaa testihenkilöt vastaan ja selittää heille, mitä heidän täytyy tehdä. Pakko myöntää, että vaikka Lesteristä jo silloin pidinkin, mietin, miten hän tulee selviämään siitä, sillä hän oli aina jotenkin hiljainen ja hyvin Lisko Scamander -tyyppisellä tavalla jotenkin vähän vaikea sosiaalisissa tilanteissa. Mikä on tietysti erittäin okei ja tavallaan se oli hänessä jotenkin niin samaistuttavaa. Mutta jos miettii, että tuntematon ihminen tulee testitilanteeseen, jonka onnistumisen kannalta on tärkeää, että hän olisi mahdollisimman rento, ja jos Lisko Scamanderin laittaisi tilanteeseen, missä hänen vastuullaan olisi saada tämä henkilö siihen rentoon olotilaan, niin se ei välttämättä ole paras yhtälö. Mutta Lester oli ihan täydellinen siihen! Minä olin meistä muista ainoana hänen ja testattavan kanssa samassa huoneessa ja minä siinä vain mietin, että kuka tämä uusi Lester on ja mistä hän oikein putkahti. Hän sai testattavan nauramaan ja rentoutumaan ja hän teki täsmälleen sen, mitä häneltä vaadittiinkin.

Kun tuossa samassa testissä tuli sitten minun vuoroni puhua, eli saada testattava vastailemaan kysymyksiin ja antamaan palautetta testistä, minä jotenkin menin lukkoon. Olin ajatellut, että pärjäisin siinä, koska ensinnäkin testattava oli meiltä töistä, joten tunsin hänet ja olenhan aikaisemmin tehnyt haastatteluja puhelimitse. Se meni tylsästi "kysymys - vastaus" -kaavalla, vaikka tavoite oli, että kysymykset saisivat vastaajan selittämään laajemmin asiasta. Ja kuulin itsekin, miten ääneni oli jännittynyt ja kimeä, ja miten yritin muka siitä huolimatta käyttää niitä työssä käyttämiäni keinoja, kun asiakas pitää saada yhteistyökykyiseksi. Ja se kaikki tuntui vain niin teeskentelyltä. Jos mietitte kireää ihmistä, joka yrittää näytellä olevansa rento, niin juuri sellainen minä silloin olin.

Olen miettinyt tuota nyt suhteessa noihin haastatteluihin - sekä tietysti myös kaikkiin aikaisempiin työhaastatteluihin, joissa olen ollut. Olen vain niin huono. Ei se ole välttämättä mitään, mitä sanon tai teen, vaan se MITEN minä sanon ja teen. Teeskentelen rentoa ja itsevarmaa, ja vaikka haastattelijat eivät välttämättä osaisi sanoa, että mikä siinä on outoa, niin olen varma, että se outous paistaa minusta läpi. Minulla ei vain ole sellaista turbovaihdetta kuin Lesterillä. Kun joku alkaa mennä pieleen - mikä alkaa yleensä heti ensimmäisestä hetkestä - olen täysin kykenemätön kääntämään sitä enää ympäri. Tuossakin maanantaisessa haastattelussa tuntui, että sillä hetkellä kun tulin sisään, tai itse asiassa kun olin päässyt ensimmäisistä liukuovista sisään eteiseen, niin jo sillä hetkellä kun näin, miten Lester oli niin rento ja luonteva sen haastattelijan kanssa, tuntui, että se oli sitten minun osaltani siinä.

Yritin olla pirteä, hymyilen ja osoitan oma-aloitteisuuttani kysymällä minne voin laittaa takin, mutta kurssia ei voi enää muuttaa. Pääsin siinä vaiheessa vaihtamaan muutaman sanan vain Lesterin kanssa naulakoilla. Siellä hän oli muuttunut takaisin taas ihan tavalliseksi Lesteriksi. Hän kertoi, että testitehtäviä ei onneksi ollut. Minä kysyin häneltä, miten haastattelu meni, mihin hän huokaisi ja sanoi, että on vaikea sanoa yhtään mitään. Nyökkäsin ja laitoin takkini ja kaulahuivini naulakkoon. Lester puolestaan laittaa takkia päälleen ja laittaa kuulokkeet korville. "Moikka!" minä huikkaan hänelle ennen kuin lähden kävelemään sen haastattelijan luo. Lester ei vastaa mitään.

Kyse ei ole jostain, josta voisin harjoittelemalla päästä eroon. Kun tulen uudenlaiseen tilanteeseen, jossa on uusia ihmisiä, tuntuu kuin aika hidastuisi. Aivoni tuntuvat silloin käyvän ylikierroksilla ja mieleni analysoi automaattisesti jokaisen pienenkin ilmeen, eleen, sekä katseen suunnan, keston ja tyypin. Näen sen, miten he ensimmäistä kertaa näkevät minut ja katsovat minua, ja samalla aivoni analysoivat sitä täydellä teholla. Yleensä aivoni päätyvät melko nopeasti päätelmään, että ne uudet ihmiset eivät pidä minusta. Eivät kuitenkaan aina. Birminghamissa siltä ei tuntunut melkein koskaan. Suomessa kuitenkin jatkuvasti. Ehkä ajattelen, että se on se Suomalainen tapa osoittaa kohteliaisuutta: ihmiset pitävät etäisyytensä (sekä fyysisen että henkisen) ja siihen yhdistyy sitä puhtainta suomalaista toisen kunnioittamista, eli sitä, että käyttäydytään osittain niin kuin toinen ei olisikaan siinä. Sellaista pientä välinpitämättömyyttä, ettei toinen joutuisi ainakaan kokemaan olevansa liian huomion tai kiinnostuksen kohde.

Silloin minusta tuntuu siltä kuin muuttuisin taas siksi näkymättömäksi ja äänettömäksi olennoksi, jollainen olin aikaisemmin. Voin yrittää kyllä imitoida sitä, miten normaalit ihmiset käyttäytyvät, olen opetellut sitä vuosikausia, mutta se ei ole tarpeeksi. CV:ni on todella hyvä, olen oikeasti sitä mieltä, että se on todella vahva CV ja siitä tuntuvat viestivän myös ne välittömät yhteydenotot juuri minulle, kun meidän opettaja on lähettänyt niitä meidän ryhmän CV-kokoelmia yrityksille, jotka ovat niitä pyytäneet. Osaan myös kirjoittaa hyvän "motivaatiokirjeen", vai mikä se onkaan suomeksi. Joten olen saanut ihan hyvin haastatteluja. Eikä se, mitä CV:ssäni on tai mitä olen kirjeeseen kirjoittanut ole fuskausta, se on ihan totta ja oikeasti ajattelen, että olen hyvä työntekijä. Mutta vaikka se kaikki on edelleen totta, mikään työskentelyyni vaikuttava asia ei ole muuttunut, he eivät halua palkata minua, koska he eivät pidä minusta ihmisenä. Toisaalta se tuntuu epäreilulta, vihaan työpaikkailmoituksia, joissa julistetaan, miten etsitään "hyvää tyyppiä", mutta toisaalta ymmärrän heitä. En silti voi sivuuttaa sitä äärettömän tyhjää oloa, kun tunnen selkeästi, että en vain kuulu joukkoon, että olen taas paikassa, johon en vain sovi. Silloin voin tuntea, miten alan pikku hiljaa kadota.

***

"There was no further turn for the better.
At last they stopped trying to teach Ninny to play. She didn't like funny stories either. She never laughed at the right places. She never laughed at all, in fact. This had a depressing effect on the person who told the story. And she was left alone to herself."