Nyt sitten sisäinen realistini otti voiton siitä epäilyttävän onnellisesta Amiasta. Olen vielä onnellisempi kuin normaalisti, mutta eiköhän sekin siitä laannu viimeistään perjantaihin mennessä. Tämä ei ole mikään yllätys, ajattelin jo eilen, että viikon loppupuolella todennäköisesti kieriskelen taas angstissa. Sen mikä menee ylös, täytyy tulla myös alas ja se pätee myös minun mielialoihini.

Mitään erikoista ei ole tapahtunut, paitsi se realistini otti tilanteen hallintaan. Ei kukaan voi pitää minusta. Mitä sitten, vaikka NN saakin minut kuvittelemaan, että hän voisi pitää minusta? Ei hän kuitenkaan pidä, koska minusta ei ole mahdollista pitää. Minä en näytä hyvältä, en edes etäisesti (melkein jokaisesta voi löytää jonkun piirteen, joka miellyttäisi toisen silmää, paitsi minusta). Minä en ole persoonallinen, vaan olen jopa tavallista keskivertoihmistäkin tavallisempi. En ole suosittu. En ole hauska. En ole mukavaa seuraa, vaan pelkästään muodollinen jäykkis. Minä en oikeasti ole yhtään mitään, mikä antaisi yhdellekään maailman ihmiselle syyn pitää minusta.

Tällaista tänään. Se on kauheaa tajuta tuo aina uudestaan ja uudestaan. Aluksi on sellainen ihanan onnellinen tunne, kun tuntee olevansa tarpeeksi hyvä. Sellainen, että ei tarvitse pyrkiä johonkin tavoitteeseen x, jotta olisi edes siedettävä joidenkin mielestä, että olisi sellainen, josta joku voisi oikeasti pitää ja ajatella positiivisesti. Ja sitten tajuaa, ettei ole sitä. On vain sen kaiken toisessa päässä, niin kaukana kuin on mahdollista, eikä ole mitään merkittävää.

En tarkoita vain pitämistäpitämistä, vaan sellaista kaverillistakin pitämistä. Joskus minusta tuntuu, että Nankin on minun seurassani vain koska säälii minua ja ajattelee, että koska kukaan muu ei ole minun kaverini, hänen täytyy.

Siksi joskus tuntuu toivottomalta, kuten nyt. Ja kun tuntuu toivottomalta, tekee vain mieli itkeä ja ajatella, että jos parantaa itseään jotenkin, niin ehkä joku voisi mahdollisesti pitää minusta edes neljänneksen niin paljon kuin minä pidän hänestä. Että ehkä minun tarvitsee tehdä vain niin ja näin ja muuttaa sitä ja sitä asiaa, että olisin tarpeeksi edes jonkun mielestä.

Eilen kun minulla oli se hyvä olo, niin aioin hetken kirjoittaa niitä sanoja tähän näin siitä musikaalista. Ne kuvasivat niin hyvin sitä minun tunnettani. Perusidea niissä sanoissa oli, että ei ole mitään väliä, mitä muut minusta ajattelevat, ei ole mitään väliä, miten he minut tuomitsevat, ei ole mitään väliä, minne he minut eksyttävät, koska tämän biisin "sinä" on ainoa, jota sen laulaja tarvitsee. Niin minäkin ajattelin. Että ei ole väliä, mitä koko muu maailma minusta ajattelee, kunhan vain on edes yksi ihminen, joka ajattelee oikeastioikeasti, että minä olen tarpeeksi hyvä, että minä olen pitämisen arvoinen. *huokaus*

Vähän tutumpi olo on. Ei yhtä käsittämättömän onnellinen kuin eilen, mutta ihan okei kuitenkin. Sanoisinko, että suhteellisen siedettävä. Eilen oli sellainen, että se oli ihan oikeasti positiivinen asia, että olen olemassa, mutta nyt se on taas se normaali tasaisen siedettävä.