Kirjoitan taas. Tuntuu, että koko edellisen kirjoituksen olisi voinut jättää vain julkaisematta. Tai ehkä tämänkin voisi. Minun tarvitsee vain jotenkin järjestellä ajatuksiani, kun olen taas miettinyt asioita ja olen sen takia poissa tolaltani ja kirjoittaminen rauhoittaa minua niin että en hyppää vain ikkunasta.

Tiedostan nyt, että edellisen kirjoitukseni lopussa tein sen, mitä yleensäkin teen: minulle tuli tunne, jonka sysäsin syrjään. Ja nyt se on sitten kalvanut minua siitä asti, kunnes nyt minun täytyy käsitellä se jotenkin, jotta en antaisi sen pilata kaikkea.

Se oli se kiintymyssuhdeteoria. En maininnut sitä siinä (varmaan, koska siitä tuli se tunne ja halusin vain unohtaa koko jutun), mutta tässä Wikipedia-artikkelissa kun oli tosiaan se erillinen osio sille, miten erilaiset kiintymyssuhteet vaikuttavat aikuisilla. Päädyin lukemaan sitten myös sitä turvallisen kiintymyssuhteen osiota ja sieltä hyppäsi silmille pitkien ylistyspiirteiden jälkeen tämä pätkä:

"In summation, they are great partners who treat their spouses very well"

Kiva tietää, että minä en kuulu tuohon määritelmään. Kun siihen vielä sitten yhdistää sen loppukaneetin siitä todennäköisesti minuun parhaiten sopivan tyypin määritelmästä:

"They often seek a dismissive-avoidant partner."

Eli nyt tuntuu siltä, että paitsi että en tule olemaan hyvä kumppani, taustani takia tunnen vetoa juuri vääränlaisiin imiehiin. Joten mietin, että parempi olisi paitsi minulle itselleni, niin myös muille, että en olisi lainkaan olemassa. Tai että jos olenkin olemassa, niin parempi vain luopua kokonaan ajatuksesta, että tulisin enää ikinä olemaan yhtään minkäänlaisessa romanttisessa suhteessa. Koska en halua hukata aikaa johonkin turhaan suhteeseen ja tulla vain satutetuksi - mikä ilmeisesti on lähes välttämätöntä, koska tuon teorian mukaan jotenkin intuitiivisesti etsin miestä, joka arvostaa itsenäisyyttä ja jota minun tarvitsevuuteni ahdistaisi ja ärsyttäisi, ja joka ei ylipäätään pitäisi minua missään arvossa.

Tuon lisäksi tulee sitten vielä se, että vaikka löytäisinkin jonkun, josta pitäisin ja joka olisi minulle siitä huolimatta hyvä, niin sellaisen ihmisen täytyisi olla todella erityinen. Ja kun mietin sitä, miten olen ihastunut ihmisiin, niin silloin haluan heille vain kaikkein parasta. Ja tiedostan kyllä että omalla taustallani minä en välttämättä ole se. Joten jos he voisivat saada jonkun, jolle on rakentunut turvallinen kiintymyssuhde lapsena, niin mikä oikeus minulla on ryöstää heiltä mahdollisuus siihen? Mahdollisuus siihen upeaan kumppaniin, joka osaa suhtautua asioihin juuri oikein ja on kuin unelma, juuri niin kuin se Wikipedia-artikkeli sanoo.

Jotenkin olo on vähän parempi nyt. Sain kai itkettyä taas tarpeeksi. Ei se ollut tämä kirjoittaminen, joka auttoi, vaan se, kun mietin mielessäni, että selittäisin tämän koko jutun jollekin, joillekin tutuille, tai potentiaalisille kumppaneille. Enkä vain tätä, vaan koko jutun: sen, miten vanhempani kohtelivat minua ja sen, miten minä yritin omalla tavallani selvitä siitä kaikesta, ja miten yritän olla paras mahdollinen versio itsestäni, mutta miten se trauma vaikuttaa toimintaani ja ajatuksiini edelleen kaikesta yrityksestä huolimatta. Ja kun kuvittelin, miten he kuuntelisivat sitä, jotenkin en voinut kuvitella, että he olisivat ajatelleet, että olisin sen takia jotenkin pilalla ihmisenä.

Ja kun mietin tarkemmin noita teorioita, niin en minä ihan suoraan sovi mihinkään yhteen tiettyyn, vaan minulla on piirteitä, jotka sopiviat moniin eri määritelmiin. Ja itse asiassa nyt kun katsoin noita läpi, niin ehkä sittenkin "fearful-avoidant" sopisi minuun parhaiten.

"[they] tend to agree with the following statements: 'I am somewhat uncomfortable getting close to others. I want emotionally close relationships, but I find it difficult to completely trust others, or to depend on them. I sometimes worry that I will be hurt if I allow myself to become too close to other people.'"

Toisaalta tuo pätee varmaan kaikkiin, mutta tuota ennen oli maininta siitä, että sitä esiintyy usein niillä, jotka ovat kokeneet jonkun trauman lapsuudessa.

Mutta en tiedä. Sinänsä kai turhaa pyöritellä näitä, kun kerran omaan lapsuuteensa ei pysty näin jälkikäteen enää vaikuttamaan. Mutta yritän jotenkin kasata taas itseni, vaikka tuntuu, että en ole viime aikoina oikein muuta tehnytkään kuin vain kasannut itseäni. Toisaalta parempi kasata itsensä kuin jättää itsensä palasiksi? Tietysti vielä parempi olisi vain olla menemättä palasiksi jokaisesta pienestä jutusta.

Mutta sain tehtyä illan aikana kaksi koodaustehtävääkin. Eli nyt on tämän viikon tehtävistä tehty 2/7, mikä on kai ihan okei. Huomiselle olen suunnitellut ihan oman menon, menen keskustaan katsomaan yhtä näyttelyä. Yksinäni, mikä toisaalta harmittaa, kun tuntuu, että kaikilla muilla on se heidän oma hieno upea elämänsä, joka viikko varmaan bileitä ja meininkejä, vähintäänkin pe-la-su, ehkä muinakin päivinä. Jotenkin noloa myöntää, mutta viime aikoina olen tehnyt sitä, että olen WhatsAppin kautta seurannut niitä muiden ihmisten aikaleimoja, että koska he ovat viimeksi olleet paikalla. Mitä useammin he ovat ja mitä myöhempään he ovat, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että heillä on varmasti paljon merkityksellisiä ihmissuhteita. Tai toisaalta, kun esimerkiksi Arrow ei ole ollut nyt iltaseitsemän jälkeen WhatsAppissa, niin ajattelen, että hän on jossain menossa niiden elämänsä tärkeiden ihmisten kanssa ja hänellä on niin hauskaa, että hän ei edes tajua vilkaista kännykkäänsä. Ja tämän lisäksi olen tehnyt myös sitä, että vaikka en stalkkaisikaan muiden aikaleimoja, niin klikkaan WhatsAppin auki ihan vain, jotta he eivät näkisi minun kohdallani aikaleimaa "viimeksi paikalla eilen klo 09:37" tai jotain ja tietäisi, että Amialla ei ole elämää, eikä ketään joka olisi kiinnostunut hänen asioistaan. Vaikka toisaalta - heidänhän pitäisi erikseen klikata se meidän yhteinen viestikeskustelu auki, jotta he näkisivät jotain tällaista ja heillä kun on kaikilla se hieno ja sosiaalisesti aktiivinen elämä, niin miksi heitä kiinnostaisi?

Pitäisi lopettaa tuollainen ajattelu, mutta nolottaa se, että olen niin yksinäinen. Että nekin ihmiset, joita elämässäni on (Nan ja Natalia nyt pääasiassa) ovat sellaisia, joiden kanssa harvoin oikeasti hengaan. Pelottaa, että ihmiset saisivat tietää.

Mutta huomenna jatkan sitten koodausharjoitusten tekemistä ja menen sinne näyttelyyn ja jos on aikaa, niin ehkä katson niitä gradujuttuja vähän lisää. Tänään tein jo alustavan hahmotelman kevään kursseista ja jotenkin ahdoin sen lukujärjestykseni taas täyteen niin että minulla olisi 16 tuntia yliopistolla viikossa. Ja sen lisäksi sitten kaikki kotitehtävät, koodausharjoitukset, esseet, käännökset ja tietysti gradu. Ihme edes, että sain tuon tungettua tuohon malliin, mutta kaikki kurssit, jotka kiinnostavat minua ovat eri aikaan, joten mietin, että kai tuollainen satsi kuitenkin jotenkin menisi. Vaikka toisaalta nyt oli vain kuukausi tätä ja tuo jatkuisi melkein koko kevään, niin... varmaan sekoaisin entistä pahemmin, kun nytkin tuntuu, että olen ollut ihan loppu. Toisaalta, voisin sitten hyvällä syyllä sanoa töissä, että en tee keväällä gradun lisäksi töitä ennen kuin yliopisto on taas ohi. Ja laskin noita pisteitä tänään, niin latinan aineopinnoista puuttuu nyt tämän syksyn jälkeen vielä 25 pistettä, niin pitäisi ottaa ainakin yksi kurssi keväällä. Ja koodaus jatkuu, ja kai niitä oman alan opintojakin pitäisi tehdä. Jos saan tehtyä nyt vielä kirjatentin joskus tässä "lomalla", niin sitten minulta puuttuisi niitä vielä näköjään myös se 25 pistettä. Tuosta on siis tosin miinustettu jo gradu + seminaari, kun ne ovat työn alla jo. Eli sitten suunnittelemani kevään jälkeen minulta puuttuisi maisterintutkinnosta vielä... 5 + 20 + 15 = 40 opintopistettä. Jos en nyt unohda jotain. Paitsi että tuolloin koko tutkintoni laajuus olisi sen 120 opintopisteen sijaan 183 pistettä.

Kello on taas vaikka mitä, joten ehkä yritän nyt nukkua vähän. Olispa kaakaota, jotenkin sellainen kaakaofiilis nyt. Ehkä ostan sitä huomenna. Huh huh.