Nyt on aikaa miettiä ja pyöritellä taas mielessäni C:tä ja hänen äitiään. Minä tapaan ottaa kaikki tällaiset asiat kauhean raskaasti. Voin jotenkuten kestää asiat, jotka tapahtuvat minulle, mutta minusta on kauheaa, kun asioita tapahtuu minun läheisimmille ystävilleni. Kun minä ja Elm olimme vielä parhaita kavereita, hänen koiransa kuoli äkisti sydänkohtaukseen metsällä. Muistan, miten olin mökillä ja hän soitti minulle. Hän itki puhelimeen ja sanoi, että koira oli kuollut. Minäkin aloin itkeä. Minä itkin koko illan ihan lohduttomasti. Ja sitten, yhtenä päivänä kun parhaita ystäviäni olivat Merry ja Jes, Jes ilmoitti minulle, että Merryn äiti oli yhtäkkiä sokeutunut. Merry ei tullut kouluun ja sekin oli asia, jota minä itkin itsekseni.

Tiedän, että on tavallaan itsekästä itkeä jonkun ihmisen tai eläimen perään, joka on tärkeämpi jollekin toiselle, mutta minä en vain voi sille mitään. C:n äidin takia olen ollut tänne tietokonehuoneeseen lukittautuneena jo puoli tuntia pelkästään itkemisen takia. Katson uudestaan ja uudestaan Mufasan kuolemaa ja itken joka kerta kahta kauheammin.

Minun tekisi mieli väittää, että ymmärrän täysin sen, miltä C.stä mahtaa tuntua nyt, mutta se kuulostaa typerältä, sillä minun äitini ei ole kuollut äkisti. Minä en ole kokenut sitä, niin miten minä voisin muka tietää? Minun kuitenkin tarvitsee vain kuvitella se. Samaistun kaikkeen kauhean helposti. En tarkoita tuolla helposti samaistumisella sitä, että samaistuisin ihan kaikkeen, mikä liikkuu, vaan että jos on mikä tahansa surullinen tapahtuma, joka on minulle niin helposti kuviteltavissa, pystyn kuvittelemaan itseni samaan tilanteeseen.

En minä varsinaisesti kuvittele itseäni. En tiedä, millaisessa talossa C asuu, koska en ole koskaan käynyt hänen luonaan. Hänen äitinsä näin muutamaan kertaan, kun hän ja C:n isä omistavat paikkakunnan ainoan kultasepänliikkeen. Pystyin kuitenkin kuvittelemaan täydellisesti, miten minä olin C ja tulin kotiin koulusta. (C:n) isä oli minua vastassa vakavan näköisenä ja sanoi suoraan, että jotain kamalaa on tapahtunut. Äitiä ei enää ole.

Se seuraava reaktio kuvataan Leijonakuninkaassa täydellisesti. Se blink-hetki, kun asia menee aivoihin ja sitten se epätoivoinen uskottelu, että ei se voi olla totta, vaikka tietää kyllä, miten totta se on. Miten aluksi hätääntyy ja haluaa etsiä jonkun viisaamman ja vahvemman auttamaan. Ja miten sitten tajuaa, että on jo liian myöhäistä, mutta silti suusta karkaa se pieni "apua" osoitettuna ei kenellekään. Ei se "apua" ole tarkoitettu siihen, että kutsutaan joku auttamaan kuollutta, vaan haetaan apua itselle ja sille tunteelle, joka iskee.

Ja sitten iskee se tunne, että ei halua tehdä mitään. Haluaa vain olla siinä kuolleen lähettyvillä tai katsella häntä edes ja unohtaa se, että itse yhä elää. Nukahtaa syvään uneen, josta herättyään kaikki onkin taas hyvin. En tarkoita tällä vain Leijonakuningasta, vaan kaikkea kuolemista. Eikä tämä esiinny pelkästään siinä, vaan monissa muissakin elokuvissa ja vielä kirjoissakin. Että se kuolemisen tajuaminenkin on vain yksi niistä helpoimmista asioista, kun taas se palaaminen arkeen, joka ei olekaan enää arkea, on se hankalin asia.

Minä en ole ikinä menettänyt ketään läheistäni. Siksi tunnenkin oloni hyvin pieneksi ja typeräksi kirjoittaessani siitä. Rehellisesti voin sanoa, että uskon kuitenkin tietäväni sen tunteen. En minä vain uskalla ikinä kirjoittaa tai puhua siitä, koska se on niin tyhmää väittää mitään sellaista. Ihmiset suuttuisivat minulle, kun kuvittelen tietäväni jotain sellaista. He vihaisivat minua, koska ajattelisivat, että vähättelen heidän tuskaansa.

Minä tiedän, että minä en mitenkään ollut syyllinen siihen, että C:n äiti kuoli, mutta minulla on silti syyllinen olo. Muistan, miten joskus pienempänä tein kotona isänpäiväkorttia isälleni. Äitini vahti, kun yritin leikata punaisesta pahvista autonmuotoista palaa. Aloitin leikkaamisen ison kartongin keskeltä ja äitini kiirehti sanomaan, että ei noin ja että koko pahvi menee sitten pilalle, koska siitä ei voi tehdä enää muuta. Se on niitä asioita, joita minä muistan vielä näin paljon jälkeenpäinkin, koska oloni tuntui niin kauhealta. Se ei ollut minun syyni, olin vasta suunnilleen 5-vuotias ja leikkasin ensimmäisiä kertojani itse pahvia. Kukaan ei ollut neuvonut, mistä aloittaa. Eikä se väliintulokaan ollut pahantahtoista. En minä tiedä miksi, mutta se tuntui silti niin pahalta. Olin tarkoittanut pelkästään hyvää, mutta olinkin möhlännyt.

En tiedä, miksi se tuli mieleen juuri nyt, mutta se tuli. Minä olen ollut kahtena viime päivänä taas erityisen pirteällä tuulella ja tänään tunsin oloni ensimmäistä kertaa pitkään aikaan fiksuksi, kun olin matikan tukiopetuksessa oppinut enemmän kuin koko kurssin aikana yhteensä. Olin iloinen, vaikka minua huolettikin hieman se, miten pärjäisin maanantaina alkavan koeviikon kokeissa tai miksi päiväksi varaisin wanhojen harjoittelukampausajan tai millä kengillä tanssisin niissä tansseissa.

Juuri näinä päivinä minun piti olla iloinen. Samalla hetkellä, kun saatoin nauraa jollekin asialle koulun käytävällä, C saattoi juuri silloin saada tietää, että hänen äitinsä oli kuollut. Miten minä saatoin nauraa samaan aikaan kun ystäväni itki? Miten minä saatoin olla niin poikkeuksellisen iloinen, vaikka hyvän ystäväni elämä oli muuttunut totaalisesti ja hän oli todennäköisesti poissa koulusta vain kotona järjestelemässä tavaroita, itkemässä ja muistelemassa sitä, miten hän olikaan joskus kiukustunut äidilleen ja mitä epäjärkevää hän olikaan sanonut hänelle viimeisiksi sanoikseen.

Minulla on syyllinen olo siitä, että olin suht hyväntuulinen. Minulla on syyllinen olo siitä, että söin juuri silloin, kun äitini tuli mainitsemaan minulle C:n äidin kuolinilmoituksesta lehdessä. Minä söin ja naureskelin erikielisille Scareille. Niin kuin jokin kuvottava sika, joka ei tajua mistään mitään - röhkii vain tyhmänä karsinassaan ja syö lihoakseen entisestään.

Nyt tarkistin tarkan kuolinpäivämäärän. C:n äiti kuoli viikko sitten lauantaina. Minä olen elänyt kokonaisen viikon tietämättömänä. Enkö ole C:n ystävä enää edes sen vertaa, että hän tuntisi voivansa soittaa minulle, kun hänen äitinsä kuolee? Jos minun äitini olisi kuollut, minä olisin soittanut ensiksi salamana Nanille, mutta sitten heti hänen jälkeensä C:lle. Miksei hän soittanut minulle? Miksei hän ottanut yhteyttä ja kertonut? Enkö minä merkitse mitään enää hänellekään?

Minä olen taas ihan yksin. Nyt minusta vain tuntuu, että se on minulle oikein. Itken ihmiselle, jolle minun ei kuuluisi itkeä. Suren jonkun ihmisen puolesta, jolle en merkitse mitään. Syön kun toinen lukee minulle kuolinilmoitusta. Olen viikon täysin tietämätön kaverini kokemasta tragediasta. Minä vihaan sitä. Minä vihaan sitä, miten minä olen näin kauhea. Kylässäkin vain lörpöttelen asioistani päivät pitkät ja vielä muka ihmettelen, miksei kukaan vastaa. Olen aina kärttämässä juttuseuraa, joten kun sitä eniten tarvitsisin, en saa sitä. Niin kuin Thesin tapauksessa. Pidän ihmisistä niin paljon, että alan väsyttää heitä ja he alkavat toivoa, että menisin jonnekin muualle ja jättäisin heidät edes hetkeksi rauhaan kyselyiltäni ja järjettömiltä lörpöttelyiltäni.

Ja minä vihaan sitä. Vihaan sitä, mitä minä teen jatkuvasti. Että en osaa olla ihmisten kanssa ilman että he saisivat minusta tarpekseen. Minä vihaan sitä, mikä minä olen ja että olen joskus vielä muka tyytyväinenkin siihen. Miten minä voin olla näin käsittämättömän rasittava ja epäkelpo ihminen? Miksi minä olen näin huono, kun kaikki muut ovat hyviä. Näytän vielä niin kamalan rumalta itkiessäni.

Minä vihaan sinua, Amia.