Sairaalan kesämökillä

Amia ja Alf: *istuvat rannassa pöydän ääressä tekemättä ja puhumatta mitään*
Alf: ”Sä oot kyllä tosi nätti.”

Osastolla

Amia: *yrittää nukkua käpertyneenä sohvalla*
Alf: *istuu Amian vieressä*
Muut: *lähtevät kävelylle*
Alf: ”Hah... Kävely...”
Janne-hoitaja: *pelmahtaa paikalle* ”Hei, mitäs Alf?”
Alf: *ei vastaa*
Janne: *istuu sohvalle Alfin viereen* ”Voi Amia, väsyttääkö noin kamalasti?”
Amia: ”Joo.”
Janne: ”No voi. Miten Alf, onko sulla nyt jotain hommaa vai ehtisitkö sä hetkeksi juttelemaan?”
Alf: *ei vastaa*
Janne: ”Mitä jos mentäis vaan johonkin tonne, vaikka ysihuoneeseen, kun mä ajattelin, että olis hyvä, että me juteltais muutamasta asiasta.”
Alf: ”No just nyt ei huvita!”

***

Tänään oli huono päivä. Ja eilen. Eilen sain kokea, että sekä Alf, että viime viikolla osastolle tullut Aya seurasivat molemmat minua siellä sairaalan kesämökillä. Lainkaan ei saanut olla yksin, vaan ainakin Alf ilmestyi heti perässäni kaikkialle. Ja kosketteli hiuksiani ja käsiäni ja takkiani, jne. Hänestä oli kuulemma tosi kiva, että saatiin olla vaihteeksi kaksistaan, kun hänestä se ei ole osastolla niin mahdollista. Ja sitten hän sanoi tuon nätti –kommentin ja selitti sen jälkeen, miten oli ajatellut minua viikonloppuna.

Alan kai jotenkin tottua tuohon Alfilta saamaani huomioon, kun se ei vaivaa enää niin kauheasti. Tai sitten se on pikkuihastuminen, emt. Janne ja omahoitajani ovat kuitenkin koko ajan kyselemässä, että onko se okei, että Alf seuraa minua yhä kaikkialle, vai pitäisikö heidän puuttua asiaan jotenkin. Enkä minä tiedä mitä sanoa.

Tänään sain osastolla myös migreenikohtauksen. Pääsin vaihteeksi taas siihen sänky-huoneeseen, joka on lukossa ja johon ei pääse kuin erikoistapauksissa. Sain maissi-herne-paprika –pussin otsalleni. Ja Alf vaihtoi olohuoneen sohvalta käytävän tuoliin, josta näki suoraan sen oven, jonka takana olin. Jotenkin vähän yliampuvaa. Jos minä kirjoittaisin tarinan, jossa käy näin, niin minua kritisoitaisiin siitä, että kauheita kliseitä, joita ei voi tapahtua tosielämässä.

Lähdin sitten kotiin. Nyt olen jumittanut huoneessani pimeässä monta tuntia, joista olen nukkunut suunnilleen yhden. Olo on jo parempi, vaikka kurkku onkin kipeä. Äiti oli tänään niin kipeä, että hän ei mennyt töihin lainkaan ja nähtävästi se tauti on sitten tarttunut minuun. Plääh.

En taida sittenkään mennä niihin pääsykokeisiin, joihin minun piti... En jaksa. Eikä huvita. Ja mieliala on niin maassa, että en kestä muutenkaan kohta enää mitään.

Eilen ajattelin siellä kesämökkipaikassa, että kunpa pääsisi vain kotiin, koska olo tuntui niin kurjalta. Sitten tajusin, että kotona ajattelen jatkuvasti, että pääsisipä osastolle, kun olo on niin kurja kotona. Olen missä tahansa, olo on kurja. Ja se pysyy kurjana, eikä mikään muutu. Herään melkein joka yö omaan huutooni (tänäänkin) ja kuolen unissani ja päivisin olo on niin väsynyt ja tuskainen ja surullinen ja toivoton, että minä en ihan oikeasti jaksa enää. Lääkkeitä nostetaan ja vaihdetaan ja vaikka mitä ja verikokeita ties miten monta kertaa ja verenpainetta mitataan vähän väliä. Eikä oloni muutu mitenkään. Sama vain jatkuu. Ja jatkuu. Ja jatkuu. Minä en ihan oikeasti enää jaksa, ja koska en näe itselläni olevan mitään muita vaihtoehtoja, niin...

Se turhauttaa. Kaikki turhauttaa. Ruumis ei tottele, eikä mieli tottele, eikä mikään tottele. On vain paha olo koko ajan, on ollut kauhean pitkään jo, mutta silti kaikki jankuttavat, että kyllä se siitä vielä. Ja äiti jankuttaa, että minun pitäisi tehdä sitä ja pitäisi tehdä tätä ja tuota.

Eikä Nanilla ole minulle aikaa. Eikä kenelläkään muullakaan. Paitsi Alfilla. Häntäkin kohtaan on tosin noussut negatiivisia ajatuksia. Mielessä pyörii vain erinäisiä asioita, joita olen kuullut tai huomannut osastolla. Miten Alf ennen seurasi Odéeta ja miten he juttelivat jatkuvasti kahdestaan. Sitten sen päivän jälkeen, kun oltiin oltu siellä PowerParkissa, näin Alfin näpyttelevän kännykällään viestiä. Menin olohuoneeseen, sillä en halunnut vaikuttaa utelevalta. Alf tuli pian perässäni ja hänen jälkeensä tuli kohta Odée, joka oli vihainen ja tiuskaisi Alfille: ”Olisit voinu edes sanoa sen päin naamaa.”

En tiedä, mistä oli kyse. Sen jälkeen Alf ja Odée eivät ole jutelleet. Eikä Odée sen jälkeen katsonut minua silmiin, eikä puhunutkaan minulle. Enkä minä tiedä miksi. En minä halua, että Alf olisi loukannut Odéeta. Odée on minulle arvokkaampi kuin Alf. Ja sitä paitsi jos Alf seurasi ennen Odéeta ja sitten loukkasi tätä, niin yhtä hyvinhän Alf voisi loukata minuakin, enkä minä halua sitä liioin.

Ja hän tekee jotenkin kauhean uskaliaasti noita koskemisjuttuja, eikä edes yritä naamioida niitä ”vahingoiksi”. Minä en halua päätyä mihinkään listaan. En halua olla ”helppo”. En halua, että jos Alf onkin joku itserakas tyyppi, joka vain itsetuntoa kohottaakseen kokeilee mielistellä tyttöjä ja kokeilla huvikseen, kuinka moni niistä päästää lähelleen.

Tämä on luonnollinen kuvio minun ajatusmaailmassani. Tuo jälkimmäinen siis. Näen ihmisissä vain pahan hyväksikäyttäjäpuolen, joka ei välitä minun – tai kenenkään muunkaan – tunteista. Ääh. Enkä päässyt kuvaterapiaan tänään, kun olin niin päänsärkyinen ja ne olivat laittaneet oven lukkoon, kun myöhästyin ja he luulivat, etten tule.  Sekin harmittaa.

Ja nyt juomaan teetä ja valmistautumaan henkisesti seuraavaan tuskalliseen ja surulliseen päivään, jonka tunnit tulevat olemaan sitä uuvuttavaa kestämistä, kuten kaikkien muidenkin päivien tunnit.