Tänään oli niin raskas päivä. Aluksi ruoanlaittoa aloitettaessa sain osastolla keskinkertaisen ahdistuskohtauksen. Nykäisin sitten omahoitajaani hihasta ja sanoin, että minulla on yksi asia hänelle. Sitten mentiin tyhjään huoneeseen juttelemaan vähän asiasta ja sen jälkeen palattiin tekemään ruokaa. Meni ihan hyvin, vaikka välillä ahdistikin. Sain jopa syötyä hieman.
Ja sitten tuli se rankimmista rankin - terapiahetki omahoitajani ja Janne-hoitajan kanssa. Nyt mentiin isääni. Mentiin siihen, miten olin pienenä siellä psykiatrilla juttelemassa, kun en pystynyt menemään kouluun. En vain voinut olla itkemättä. Yritin kaikkeni, mutta se sattui niin järkyttävästi, että en voinut mitään.
On helppo sanoa asiat nopeasti ja pinnallisesti, mutta kun niitä lähdetään purkamaan tällä lailla hitaasti ja tunne kerrallaan, niin se on kauhean hankalaa. Ja taas kun se terapiahetki loppui, niin huomasin vasta silloin, että olin ihan hiestä märkä ja poskiani kuumotti, vaikka muuten värisytti kylmästä. Kun kävelin pois huoneesta, tuntui aluksi melkein siltä, että jalat eivät kanna, vaikka lopulta ne sitten kuitenkin kantoivat. Huomenna olisi alustavasti tarkoitus taas käydä läpi lisää asioita. Huomenna on myös keramiikka. Ja perjantaina on retki. Ja huomenna on lääkärikin, joka kirjoittaa minulle todennäköisesti B-lausunnon sitä sairauspäivärahaa varten. Siitä ensimmäisestä lausunnosta tuli juuri tänään ilmoitus Kelalta, että se on otettu vastaan ja käsitelty ja minulle lähetettiin se päätös.
Tänään olen menossa vielä Nanin kanssa kävelylle. Kun se terapiahetki oli ohi, minusta tuntui siltä, että huvittaisi vain nähdä Nan ja kävellä vaikka hänen kanssaan vähän. Ei välttämättä edes puhua mistään kauhean vakavasta tai tärkeästä, vaan pelkästään vaikka nähdä hänet.
Olo on ollut tuskastuttava terapiahetken jälkeenkin. On itkettänyt. En kuitenkaan voi itkeä. En voinut katsoa edes surullista jaksoa McLeodin tyttäret -sarjasta kokonaan, vaan kun silmäkulmia alkoi poltella liikaa, käänsin silmiä (en päätäni) ja katsoin veljeni huoneessa hänen kirjoituspöydällään olevaa puista koristekissaa. Tuijotin sitten siihen, kunnes saatoin taas kääntää katseeni takaisin televisioon. Ja jonkin verran itkin vessassakin, koska en vain pystynyt olemaan itkemättä.
Ne hoitajat siinä terapiahetkessä kyselivät, että miten minä olen löytänyt vaikeina aikoina voimaa jatkaa, mitä minä olen tehnyt, kun olo on ollut kauhea, mistä minä olen saanut voimaa? Minä vain hoin, että en minä tiedä, en minä tiedä. Ei ole aavistustakaan. Sitten se Janne-hoitaja vielä yritti selittää kaunopuheisesti vinkkejä tälle päivälle. En tajunnut heti aluksi, mitä hän haki oikein takaa, mutta lopulta hoksasin, että se, mitä hän yritti sanoa kaunokielisesti, kääntyy kansankielelle seuraavasti: "Tämä keskustelu sattuu, useimmilla on sen jälkeen ihan paska päivä ja niin tuskainen ilta kuin voi olla. Tästä huolimatta älä tapa itseäsi tänään. Kyllä se lähtee tästä parempaan suuntaan, älä vain tapa itseäsi tänään."
Tuli sitten lähinnä mieleen, että pitäisikö minun ajatella itsemurhaa juuri tänään? Ne molemmat hoitajat sitten sanoivat, että vaikka heillä oli tunnin kestävä perhekeskustelu tulossa, niin jos jäisin odottamaan sinne ja minulla olisi vielä kauhean huono olo ja haluaisin sen jälkeen vielä jutella, niin se järjestyisi.
Lähdin kuitenkin (sen jälkeen, kun olin autossa tapellut kymmenen minuuttia käsijarrun kanssa, soittanut äidilleni, lopettanut puhelun, juossut takaisin osastolle pyytämään apua, kävellyt takaisin autolle Tsärstin-hoitajan kanssa (joka sai juuttuneen käsijarrun päästettyä pois tuosta vain) ja kiittänyt häntä) ja menin hakemaan äitini töistä. Sen jälkeen menin vielä ostamaan yhdet todella hienot korkokengät, jotka näin kaupassa viime viikolla. Upeat, korkoa on ihan liian paljon - sellaiset 8-9 senttiä. Ompahan uudet hienot kengät kesäksi, vaikka tuskin niitä missään julkisella paikalla käytänkään.
Ilmoittauduin myös varauksella Kylän miittiin Helsingissä. Haluaisin mennä, mutta äiti oli ainakin sitä mieltä, että en saisi mennä, koska "et sinä kuitenkaan jaksa". Mutta olen todennäköisesti kuitenkin menossa. Jos psyyke kestää, niin kyllä. Rahaa pitäisi olla ainakin suunnilleen tarpeeksi. Ja minä sitä paitsi olen jo odottanut, että tulisi jo joku järkevä miitti, niin pääsisin edes yhdeksi päiväksi pois täältä. Ei sillä, osastolla on kiva olla, mutta pääsisin pois kotoa. Pääsisin viettämään sellaisen erityisen päivän ja näkisin tuttuja ja tuntemattomia kyläläisiä.
Ja pitäisi edelleen hakea niihin yliopistoihin ja mennä sitten kesäkuun alussa katsastamaan ne kokeet ja koe-tilanteet. Että osaisi varautua siihen sitten tarpeeksi seuraavaa kertaa varten, kun pääsykoekirjat ovat olleet ainakin muutamina viime vuosina täsmälleen samat. Eikä siitä niiden lukemisesta ainakaan haittaa olisi, vaikka kirjat vaihtuisivatkin. Kun vain jaksaisi...
Kohta Nankin pääsee ylioppilaaksi ja minulla ei ole hänelle vieläkään lahjaa. 1.5. on sitten myös se TSH-sinfoniajuttu Tampereella. Odotan innolla, vaikka äiti onkin tulossa sinne mukaan. Ei sentään istuta vierekkäin, niin voin olla sen esityksen ajan rauhassa.
Ja kohta Nan luultavasti tulee tänne. Aina, kun me lähdemme yhdessä kävelylle, hän pyöräilee meille. Meiltä on kuulemma paremmat lenkkivalikoimat kuin heidän pihasta lähdettynä. Mutta sentään aurinko paistaa, niin on ihan kiva kävelläkin. Tai olisi kyllä muutenkin, mutta kun aurinko paistaa, niin on erityisen kiva kävellä.
Sitten pitäisi mennä kävelyn jälkeen pian nukkumaan, kun tänäänkin oli niin tuskallista herätä, että harkitsin jo puolivakavissani sitä, että soittaisin osastolle ja sanoisin, että olen kipeä, enkä siksi tule tänään lainkaan. Mutta menin sittenkin. Kovassa lähteminen kuitenkin oli ja tänään oli vasta keskiviikko. Rankkaa touhua tämä rutiinissa pysyminen.
keskiviikko, 22. huhtikuu 2009
