Todellisuutta kuin kliseisestä romaanista. Tulin juuri kotiin. Tämän ei pitänyt olla se yö, kun olen Thomasin luona yötä, mutta oli sitten kuitenkin. Olin niin väsynyt äidin kohtaamisen jäljiltä, että olin melkein koko lauantain puoliunessa. Sitten kun jatkoille lähtö lykkääntyi ja autoon mahtui vain viisi ja Thomas oli ilmoittanut, että ei jaksa lähteä mihinkään, päätin kuitenkin jäädä sitten sinne yöksi. Eikä ollut iltalääkkeitä, eikä piilarikoteloa tai mitään, niin nukuin sitten päivävaatteissani piilarit silmissä ilman lääkkeitä.

Oli ihan jees kuitenkin. Olen kai vain liian realisti kaikkien uusien kokemuksien suhteen. Päällimmäinen ajatus toisen ihmisen kanssa samassa sängyssä nukkumisesta on se, että en ymmärrä, miksi hitossa yhtään kukaan tekee niin! Se on hankalaa, koska Thomas ainakin siirtyili suunnilleen koko sängyn leveydeltä yön aikana ja sitten välillä melkein meinasin tippua. Toisaalta itsepähän halusin olla huomaavainen yövieras ja otin itselleni niin vähän peittoa kuin mahdollista ja niin vähän tilaa kuin mahdollista.

Lisäksi minulla oli välillä ihan järkyttävän kuuma, että tuntui, että tulen melkein hulluksi enkä ainakaan pysty nukkumaan. Oli se ihan kivaa siinä puoliunessa käpertyä Thomasiin kiinni tai päinvastoin, mutta siinä tuli niin hemmetin kuuma, että se vähän söi sitä positiivista kokemusta. Jossain vaiheessa muistan, että nukuttiin jopa naamat kiinni toisissaan. Ja kun yhdessä vaiheessa ajattelin, että nyt käännän selkäni Thomasille, niin saan varmaan vähän enemmän tilaa, mutta itse asiassa se meni ihan päinvastoin, kun tyyppi kaappasi minusta kiinni yritä nyt siinä nauttia läheisyydestä, kun on kiinni suunnilleen jossain tulikuumassa lämpöpatterissa.

Sentään tyyppi tosiaan käpälöi vähän. Ei sillä lailla tahmatassu-tyylillä kuin Alf, mutta kuitenkin vähän. Ja minähän käpälöin kyllä vähän takaisin, mikä oli ihan kivaa.

No mutta sitten tulee se kliseinen romaanikohta: aamulla menin kännykällä nettiin ja katsoin, että koska menee busseja, koska se Taru Sormusten Herrasta -maraton alkaa siis keskipäivällä ja halusin käydä edes kotona. No, hiippailin vessaan ja se ovi narisi ihan törkeästi ja ajattelin, että nyt Thomas taatusti heräsi, mutta ei.

Sitten minä ryömin takaisin sinne sängylle ja laitoin käteni selällään nukkuvan Thomasin rinnalle ja onnistuin sanomaan itse asiassa hemmetin pehmeällä äänellä: "Thomas... Thomas?", mihin tyyppi hieman heräsi ja ensimmäinen reaktio häneltä oli sitten tarttua siihen käteeni ja silitellä sitä. Sanoin sitten, että lähden käymään kotona, mutta että tulen kahdentoista pintaan takaisin. Tyyppi sanoi vain uneliaasti: "joo" ja näytti nukahtavan heti uudestaan. Ei siinä voinut sitten muuta tehdä kuin hymyillä ja sanoa vielä, että nuku sinä vaan. En tiedä edes kuuliko tyyppi sitä, kun ei reagoinut.

Mutta en sentään luikkinut vain ilmoittamatta mäkeen, mikä sekin kävi mielessä. Nyt sitten äkkiä vähän ruokaa ja juomaa naamaan ja blogikirjoitus ja sitten takaisin Thomasille. Ei ole aikomuksena jäädä nyt sitten yöksi, mutta edellisestä yöstä viisastuneena otan silti piilolasikotelon ja iltalääkkeet mukaan, kaiken varalta.

Ihan kiva fiilis kuitenkin. Ei mitenkään erityisen onnellinen, vaan lähinnä perus yksinäinen ja hieman sulkeutunutkin, mutta mieltä lämmitti ainakin se, kun aamulla vilkuilin aina välillä Thomasia siltä varalta että hän heräisi, kerran kun tyyppi vaihtoi vähän asentoa ja huokaisi vähän, niin silmät kiinni unissaan tyyppi vain hymyili todella tyytyväisen näköisenä, niin ehkä siitä voi ottaa itselle vähän krediittiä.

Nyt taas Thomasille katsomaan, että onko tyyppi vieläkään herännyt. Heh.