Tulin juuri tapaamasta Nania. Tunnen oloni vähemmän sekavaksi. Nan on jotenkin aina niin järkevä, looginen ja - no - järjissään, että hänen tapaamisensa on yleensä aina kivaa. Jotenkin mieleeni tulee kuva sellaisesta äänigrafiikasta, tiedättehän, sellainen tällainen:
Nan on kuin se keskiviiva, tai tässä kuvassa nuo selkeämmät aaltoilevat viivat, mutta minä olen välillä mielialani suhteen kuin nuo yksittäiset pylväät. Sinänsä tämä on huono kuvaus, koska en ole lainkaan impulsiivinen sinänsä ja melkein kaikki minut tuntevat sanovat, että olen aina niin rauhallinen ja johdonmukainen. Pääni sisällä sen sijaan vaihdan suuntaa vähän väliä. Niin kuin nyt viimeisimpänä tuo ajatukseni siitä, että minun on turha haaveilla mistään mistä nyt olen haaveillut, koska mitään niistä ei tule koskaan tapahtumaan. Mielessäni jo sysäsin kaikki unelmani romukoppaan, koska kai ne ovat kuin vaatteet: jos ei ole realistista, että niitä tulisi käyttämään, niin silloin niitä ei kannata pitää vaatekaapissa. Ja Walsh, senkin minä lykkäsin romukoppaan, koska olen vain minä, miten todennäköistä olisi, että olisin joskus yhtäkkiä jotain muuta, jotain sellaista, mitä koen, että minun pitäisi olla ollakseni Walsh.
Onnistuin jotenkin selittämään Nanille kai edes jotenkin järkevästi sen perusteeni tähän tämänhetkiseen ajatusmalliini. Otin esimerkiksi sen kun hain yliopistoon opiskelemaan tätä mitä nyt opiskelen. Kävin pääsykokeessa kolme kertaa ennen kuin pääsin sisään ja monet alkoivat jo vähän pehmitellä sitä, että no missä vaiheessa aiot sitten kokeilla jotain muuta, olisiko esim. ammattikorkeassa jotain mitä haluaisin opiskella, jos en pääse yliopistoon, tai jossain toisessa yliopistossa sama ohjelma. Muistan kyllä että epäröin itsekin vähän, etenkin sillä viimeisellä kerralla, mutta minulla oli selkeänä mielessä, että minä teen tämän täsmälleen niin monta kertaa kuin on tarpeen, koska tämä on se mitä minä haluan opiskella, tässä yliopistossa. Voisin varmaan tarkistaa jotain senaikaisia kirjoituksia, koska niistä voisi tulla ihan eri kuva, mutta nyt jälkeenpäin ajattelen, että se oli sinänsä kuitenkin "helppoa" olla päättäväinen, koska tiesin, että minun on vain opittava ne asiat ja sitten pääsen sisään. Minun täytyy päästä siihen parhaimpien 6% joukkoon ja sitten pääsen sisään.
Mutta nämä nykyiset unelmani, ne tuntuvat sellaisilta, että vaikka olisin paras, niin sekään ei tässä maailmassa johda enää automaattisesti mihinkään. Nankin mainitsi musiikista sen, että hänellä on joitain muusikkituttuja, jotka ovat ihan ammattimuusikoita, mutta sitten joku hänen tuttaviensa bändi (jonka jäsenet tekevät työkseen ihan muuta ja joilla ei ole minkäänlaista musiikillista koulutusta) keikkailee Euroopassa ja tienaa ennemmän kuin ammattimuusikot. Ja minun alallani, vaikka kielitieteilijöitä on pilvin pimein, niin sitten joku "kielinainen" (Sara Forsberg) palkataan "kehittämään kieli" uuteen Star Wars -leffaan, koska hänellä on ollut hassu video YouTubessa.
Joten toisin kuin jossain pääsykokeessa, en voi ajatella, että jos yllän tietyn rajan yli, niin sitten saavutan jotain, koska maailma ei toimi niin. Moni kirjallisuusihminen onkin sanonut, että jos esimerkiksi Tolkien eläisi nyt ja yrittäisi saada Tarun Sormusten Herrasta julkaistua, niin kukaan ei julkaisisi sitä sellaisena kuin se on nyt. Se on lannistava ajatus. Sama pätee musiikissa. Freddie Mercury ei todennäköisesti ikinä olisi pystynyt nousemaan pinnalle tässä ajassa. Monet muutkin upeat muusikot olisivat luultavasti karsiutuneet pois, koska nykyisin pelkkä musiikki ei riitä, täytyy olla "pakkaus", eli suoraan sanottuna pitää näyttää hyvältä.
Tässä vaiheessa tätä ajatusketjua kun mietin sitä omalle kohdalle, minulla tulee aina mieleen se lainaus Kaunottaresta ja Hirviöstä: "But who could ever learn to love a beast?" Ja sitten tulee sammoinen olo, että no voi paska, eihän minusta ole tähän. Kun katselen kaikkia kauniita ihmisiä kaikkialla, niin tunnen oloni hyvin mitättömäksi.
Nan kuitenkin taas oli sekä jalat maassa, mutta ei liian pessimistinen, sillä hän sanoi, että hänen mielestä minun ei pidä missään nimessä jättää sitä unelmointia tai haaveilua, vaan elää tässä hetkellä ja pitää silmällä tilaisuuksia, joihin voisin tarttua. Tuo on hyvin perusohje, mutta jotenkin oli kiva kuulla se silti.
Ja tänään kun olimme kahvilassa ja vain juttelimme, niin huomasin että pikkuhiljaa jotenkin rentouduin ja tunsin oloni ihan hyväksi. En ollut niin kauhean itsetietoinen kuin yleensä olen. Yleensä yliajattelen kaiken, aivoni käyvät sellaisilla kierroksilla, että oikeasti pystyn harkitsemaan jokaisen sanan ja eleen ja ilmeen. Tänäänkin siellä kahvilassa aluksi mietin kauheasti sitä, että okei on hyvä katsoa sitä jonka kanssa keskustelee, mutta välillä on hyvä katsoa muualle, koska se on jotenkin luonnollista. No, minulla ei ole siihen normaalissa elämässä mitään automaattivaihdetta, vaan mielessäni lasken sopivia välejä kuinka usein katson jonnekin muualle. Se varmasti näyttää jotenkin jäykältä ja voin sanoa, että se tuntuu ihan älyttömän luonnottomalta.
Mutta jossain kohtaa sitten unohdin sen. Rentouduin tarpeeksi ja sitten kaikki jotenkin sujui. En edes oikein huomannut sitä kunnes Nanin puhelin soi ja hän joutui vastaamaan (koska hän on yrittäjä nykyään, niin hänen pitää vastata) ja sitten hetken siinä katselin ympärilleni. Kahvilan toisella puolella istui joku miesporukka ja kun katsoin sinne päin, yksi heistä hymyili minulle. En tiedä, voi olla että tulkitsin sen ihan väärin, mutta heti kiinnitin jotenkin huomiota itseeni ja siinä kohtaa tajusin, että en ole käyttäytynyt lainkaan niin kuin normaalisti käyttäydyn, vaan pikemminkin sillä käytökselläni on ollut kaikki ne piirteet joita olen yhdistänyt Walshiin. Minusta tuntui, että se minulle hymyillyt mies oli pitänyt minua ehkä jollain lailla viehättävänä, ja silläkin uhalla että kuulostan jotenkin omahyväiseltä, niin sillä hetkellä jotenkin ymmärsin sen. Tunnustelin itseäni ja oloani, enkä minä vihannut itseäni. Olin edelleen ihan yhtä lihava kuin vaikka eilen, mutta jotenkin silti erilainen.
Tästä tulee jotenkin mieleen se vuosi joskus ajat sitten (vuosi 2012, täsmällisemmin), kun oli se vuosi, kun olin "suosittu". Silloin treffikutsujakin jos ei nyt sadellut, niin tuli kuitenkin useita ja tutustuin nopeasti uusiin ihmisiin ja tunsin oloni rennoksi. En tiedä mitä se täsmälleen on, mutta jotenkin muut ihmiset näkivät minut ihan erilailla kuin muulloin. Vähän samanlainen olo oli silloin siellä Lontoossa kun olin siellä koulussa.
Olisi kiva jos tällainen olo olisi useamminkin. Ettei tarvitsisi vihata itseään niin paljon. No, ainakin tämä oli taas selkeä merkki siitä, että tämä olo ei liity millään lailla painooni. Ja minun ei tarvitse muuttua joksikin muuksi ollakseni Walsh, vaan se on kai jossain minussa. Ehkä. Ainakin osa niistä piirteistä.
No, huomenna on taas aamuvuoro, joten voisi kai mennä joskus pian nukkumaankin. Lopuksi voisin laittaa linkin siihen uuteen pianobiisiin mitä olen opetellut (Kaunotar ja Hirviö prologin musiikki, joka oli myös uudessa leffassa), ja linkin siksi, koska ilmeisesti tänne Vuodatukseen ei saa upotettua videoita. No, tässä se on. Ja koska videon upotus ei toimi, niin tähän loppuun tulee sitten taas Tom Hiddleston Lokina. Ja joo, katsoin Thorin uudestaan tänään.
