Tänään oli raskas päivä. Piti "piipahtaa" nopeasti Kouvolassa, joten heräsin aikaisin että ehdin junalle. Ja siitähän ei tullut sitten mitään. Ensimmäinen juna oli niin paljon myöhässä, että en myöhästynyt vain siitä alkuperäisestä jatkoyhteydestä, vaan myös sen jälkeisestä jatkoyhteydestä. Ja ilmeisesti Kouvola on suunnilleen jumalan seläntakana, joten sinne ei ollut samasta junasta menossa kukaan muu. Tiedän sen siksi, koska kun kuulutettiin, että jatkoyhteys Lahteen ei odottanutkaan vaikka sen piti, seuraava juna menee tunnin päästä, minkä jälkeen lisättiin, että Kouvolaan matkalla oleva matkustaja, tulisitko asemalla nelosvaunun kohdalle. Ilmeisesti satuin matkustamaan juuri sellaiseen aikaan, että ne pari jatkoyhteyttä missatessani olisi ollut niin iso väli, että olisin ollut perillä kolme tuntia aikataulusta jäljessä. Voi tosin olla että joku vuoro oli peruutettu, koska siitäkin näkyi paljon ilmoituksia kun istuin sen tunnin asemalla. No, tuon ensimmäisen junan ollessa pysähdyksissä asemalla, konduktööri laittoi minut allekirjoittamaan kasan tositteita, jonka jälkeen hän antoi minulle taksikortin ja sanoi, että voin mennä seuraavaan Lahteen menevään junaan ja ottaa sieltä taksin Kouvolaan.

Joten kuljin Lahdesta Kouvolaan taksilla, mikä oli jotenkin outoa. Kuuluuko taksikuskille jutella jotain. Istuin melkein koko matkan hiljaa, mikä oli ihan jees. Taksikuski kysyi välillä että onko radiokanava hyvä vai kuuntelisinko mieluummin jotain muuta, jne. Oli varmaan huonoin päivä ikinä matkustaa ylipäätään millään kulkuneuvolla, koska puolet siitä taksimatkasta kului siihen, kun lumiaura ajoi edellä ja lumi pöllysi niin, että näkyvyys oli ajoittain oikeasti ihan nolla, ei näykynyt missä tie menee, missä muut autot menevät, lumiaura pöllytti niin paljon lunta että ei siitäkään meinannut tulla mitään. Olin noin kaksi tuntia myöhässä perillä. Radiosta kuulin sen taksimatkan aikana, että VR ohjeistaa matkustajia varautumaan "10-30 minuutin myöhästymisiin".

Piti siis piipahtaa Kouvolassa, mutta siinähän meni sitten koko päivä. En tykkää syödä julkisilla paikoilla, joten kotiin päästessäni päänsärky oli jo aika kova ja yltymässä migreeniksi. Otin lääkkeen ja pienet nokoset, tarkoitus oli nokosten jälkeen jatkaa suoraan yöuniin, mutta jotenkin piristyinkin.

Kävin kotimatkalla noutamassa pakettiautomaatista sen uuden mekon jonka tilasin niitä työpaikan juhlia varten joihin en tajunnut ilmoittautua. Vieläkin tosiaan ihmettelen sitä, koska olen selaillut nyt niitä sähköposteja jälkeenpäin ja tajunnut, että meidän olisi pitänyt tehdä sitova ilmoittautuminen juhliin ennen kuin meillä oli edes tiedossa sen päivän työvuorot. Olen lykännyt sitä mekon hakemista, koska halusin tietää ennen sitä mitä teen sille. No nyt hain sen ja ajattelin, että kokeilen sitä huomenna, mutta kun kerran piristyin, niin päätin kokeilla sitä jo nyt. Olihan sekin tietysti liian pieni. Minä mittasin itseni, minkä lisäksi annoin äitini mitata itseni, minkä lisäksi vertasin sitä sivuston typerää "selän pituus" / "rinnan leveys" -mittasysteemiä samalta sivustolta ostamieni toisten vaatteiden vastaaviin mittoihin. Päädyin ottamaan sittä vielä varmuuden vuoksi yhtä kokoa isomman, koska tiesin mekon kankaan olevan sellaista joka ei jousta yhtään. Ja se oli liian pieni.

Olin jo jotenkin saanut setvittyä sen mielessäni. Terapiassa oli puhetta tästä ja terapeuttini sanoi, että koska minun tavoitteeni on olla sosiaalisesti aktiivisempi, minun tulisi nyt kysyä tästä ilmoittautumisjutusta huolimatta, että pääsisinkö minäkin siitä huolimatta vielä mukaan. Yritin selittää hänelle, että minusta tuntuu että niillä juhlilla on minulle tällä hetkellä vähemmän väliä kuin sillä että en näytä työkavereideni silmissä ihan ääliöltä. Terapeuttini sanoi vain, että minä sivuutan itseni ja omat tunteeni. Ja ehkä minä sivuutinkin, koska tänään junassa päätin jo, että ehkä minä laitan sittenkin sähköpostia ja kysyn että pääsisinko sittenkin vielä. Mutta nyt minulla ei olekaan mekkoa, joten nämä juhlasuunnitelmat taisivat olla sitten tässä.

Luulin että nyt kun olin tavallaan "tehnyt rauhan" asian kanssa jo, se ei haittaisi, mutta kun huomasin, että mekko ei menekään kiinni, niin tuli tosi kurja fiilis. Kai minä tosissaan halusin mukaan sinne juhliin. Tietystikään oma pääni ei anna tässäkään taas mitään armopaloja, vaan yritän nyt tässä keskittyä kirjoittamiseen ja olla välittämättä siitä, että aivoni tuntuvat ihan itsekseen solvaavan minua, että en ole vain idiootti, vaan läski idiootti, läski kuvottava idiootti, jonka ei pitäisi ylipäätään olla menossa mihinkään juhliin, koska ketään ei liikuta se olenko siellä vai en. En pysty kehittämään mielessäni mitään jolla voisin puolustaa itseäni.

Tyhmä pieni asiahan tämä loppujen lopuksi on, mutta ei se sellaiselta tunnu. Koko tämä juttu saa aikaan jonkinlaisen oudon reaktion, joka vyöryy päälleni kuin rekka joka ajaa ylitseni. Kai sekin on se ahdistus, joka peittää jonkun tunteen joka yrittää ilmoittaa olemassaolostaan. Pitäisi tehdä latinan käännös lopultakin loppuun. Sitä on vain vähän enää jälkellä, joten voisin lopultakin viimeistellä sen, lähettää sen ja saada homman hoidettua ennen kuin latinan uusi kirjallisuuskurssi alkaa - ja tajusin juuri nyt että en ole ilmoittautunut sillekään. No, onneksi se on ihan sähköposti-ilmoittautuminen, kun siellä on vain pari opiskelijaa ja opettaja ei ole niin tarkka siitä.

Tunnempa itseni taas vaihteeksi idiootiksi. Ja minä halusin oikeasti mennä niihin juhliin.