Minä sitten toimin niin ennalta-arvattavasti, että voin itsekin tietyn mielialan aikana ajatella, että niin ja niin monen päivän päästä olen taas sillä ja sillä tuulella. Nyt sitten olen angst. Äärimmäisen angst, joka näyttäisi purkautuvan raivonpurkauksina. Minä en kovin usein raivoa julkisesti, mutta nyt soittotunnilla mieleni teki vain sanoa, että en minä halua soittaa sitä biisiä, koska se on niin typerä, enkä minä ikinä opi sitä vaikka miten harjoittelisin. Ja sitten soittotunnin jälkeen me menimme äidin kanssa harjoittelemaan parkkiruutuun parkkeeraamista. Minulla on ollut kortti yli kaksi viikkoa, mutta tänään parkkeerasin ensimmäistä kertaa ruutuun.

Autolla ajaminen oli yhtä tuskaa ja yhä vain lisääntyy se tunne, että minä vihaan autoja, enkä halua enää ikinä ajaa autolla. Äitini istui koko ajan vieressäni ja neuvoi minua koko ajan. "Nyt voit vaihtaa vaihdetta isommalle/pienemmälle." "Nyt voit laittaa vilkun päälle." "Nyt liikennevalo on punainen, joten sinun täytyy pysähtyä ja vaihtaa ykköselle." "Tuohon väliin olisi ehtinyt! Mikset painanut tarpeeksi kaasua?!" "Nyt edessä on traktori, nosta ensin jalka kaasulta ja paina jarrua vasta sitten kun se on tarpeellista." "Et taaskaan osunut ruutuun! Varo muita autoilijoita! Älä sammuta sitä autoa koko ajan!" 

Tuollaista se sitten oli ja minä menetin hermoni. En ole huippuautoilija, mutta en minä sillä opi, että joku hokee koko ajan vieressä, mitä pitäisi tehdä. Pääsinhän minä inssistäkin läpi ihan niillä taidoilla, mitä minulla itselläni oli! Sitten kotimatka menee siinä, kun minä kiljun äidilleni, että hän olisi hiljaa ja hän kiljuu minulle sitä, miten kuuluu ajaa. Sitten päästään vihdoin ja viimein takaisin kotipihaan, mutta kun minun pitäisi ajaa autokatokseen, isäni ilmestyy siihen. Ja auto sammuu käsiini. Sitten äitini avaa oveni ja sanoo, että rengas vinkuu, ja että minun pitäisi yrittää pitää auto käynnissä. Siinä vaiheessa pimahdin ja huusin, että äitini voisi ajaa ihan itse, koska sitä se oli muutenkin ollut koko matkan.

Ja minä kuolin Kylän pelissä. No, minä voitin, mutta en kuitenkaan ole enää mukana. Hmph. Eikä se pelaaminenkaan tunnu enää samalta kuin ennen. Se vain saa minut myös kiukustumaan ja puhisemaan itsekseni, että minä vihaan niitä ihmisiä. Tuntuu, että peleissäkin on ihan eri tunnelma kuin ennen.

Enkä minä haluakaan enää Kylän miittiin. Päätin sen juuri eilen. Kyse ei ole pohjimmiltaan siitä, että en en itse haluaisi tulla sinne, vaan siitä, että en halua tulla sinne, koska kukaan ei halua, että tulen sinne. En tällä tarkoita, että jonkun mielestä en saisi tulla, vaan että he eivät vain halua että tulen. Vähän niin kuin olisi lintulauta, jolla vierailisi näkymätön ja äänetön lintu: tuskin kukaan ajattelisi, että se lintu ei saa syödä lintulaudalta (eli siitä linnusta ei ole haittaa), mutta he eivät silti varsinaisesti halua sitä sinne (eihän sitä edes huomaisi, ei siitä olisi edes mitään iloa).

Tällä hetkellä pitkästä aikaa tuntuu siltä, että minun paikkani on koulu. Ei netti enää. Ei Vuotis, eikä Kylä. Minusta tuntuu jotenkin yhtäkkiä, että kaikki luokkalaiseni ovat kuitenkin jollain tapaa läheisempiä kuin kukaan netistä. Tänäänkin minulta kysyttiin, mitä meillä oli seuraavaksi ja missä luokassa meillä oli ruotsia. Netissä jotkut nettitutut voisivat kysyäkin jotain vastaavaa, mutta IRL kukaan heistä ei sanoisi minulle mitään.

Kukaan minua ei IRL tavanneista netti-ihmisistä ei voi käsittää täysin, mitä se oikeasti tarkoittaa, kun sanon, että NN on niitä harvoja ihmisiä, jolle minun on ollut alusta asti helppo puhua. Eivätkä he välttämättä tajua, että kun sanon, että en puhu mitään, niin minä en puhu mitään. Kukaan ei usko sitä, kukaan ei ymmärrä sitä. Ja sitten jos menisin miittiin, kukaan ei luultavasti edes uskoisi, että juuri minä olen Amiale. Jos joskus eksyn kuitenkin miittiin, ja joku tätä blogia lukeneista sattuu eksymään sinne myös, niin silloin voi ehkä hieman käsittää, miten erikoinen NN on. Kun puhuin hänelle ensimmäistä kertaa, katsoin häntä silmiin (ainakin siihen, mitä niistä näkyi hiusten alta) ja hymyilin, koska minusta vain tuntui hyvältä tehdä niin. Ja minä nauroin ja puhuin hänelle, koska minusta tuntui, että minua huvitti tehdä niin.

Olen ajatellut, että minun kanssa ystävystyminen on vähän kuin villieläimen totuttaminen ihmisiin. Aluksi pidän ympäristöäni silmällä ja säpsähdän, jos joku liikahtaa äkkinäisesti. Varon katsomasta ihmisiä silmiin ja pidän heihin fyysisen turvavälin. Sitten jos joku viitsii olla minulle ystävällinen, ja huomioida minut, ja puhua minulle aina aika ajoin, ja odottaa, että saan takellettua siihen vastauksen, voin alkaa ystävystyä tämän ihmisen kanssa. Se ei ole mitään, että yhden keskustelun aikana, vaan se vie kauan. Se vie yleensä ainakin monta kuukautta säännöllistä IRL-kontaktia, joskus siihen menee monta vuotta. Tänään minä huomasin ensimmäistä kertaa, että ajattelin minua, neiti R:ää ja neiti M:ää jotenkin melkein kavereina. He ovat puhuneet minulle ykkösen alusta asti ja nyt kakkosluokka on lopuillaan. Kului puolitoista vuotta, ennen kuin pystyin ajattelemaan rehellisesti, että he ovat melkein niin kuin kavereitani.

Se on törkeän lannistavaa. Olen viimeisen vuoden ajan tutustunut moniin ihmisiin netissä ja keskustellut heidän kanssaan, mutta totuus on, että IRL he olisivat minulle sama asia kuin joku täysin vieras ihminen. Ja kun minä tajuan sen, ja ajattelen, että minulla ei ole koulussakaan oikeastaan ketään Nanin lisäksi, niin tajuan, että minä olen yksin. Se ei ole itsesääliä, eikä angstia, vaan se on tosiasia, että koska ihmisten kanssa ystävyminen vie aikansa, minä en nykyajan kiireisessä maailmassa pysty siihen. Se, että pitäisi lörpötellä jonkun kanssa, jonka on tavannut ensimmäistä kertaa vaikka vasta viikko sitten: se olisi mahdotonta. Ja jos se on mahdotonta, niin mitä sitten kun menen yliopistoon? Minulla ei ole yhtään ketään juttukaveria, jos ei joku vanha luokkalaiseni satu samaan paikkaan.

"But after three weeks of a starving belly and thirst, that pistol starts to look real friendly."

Tuo pätee minuunkin. Kun joudun yliopistoon, jossa minulla ei ole ketään oikeaa ystävää, niin sitten kun olen ensin riutunut puolikuoliaaksi yksinäisyydestä, niille vanhoille koulukavereille puhuminen ei tunnukaan enää niin kauhistuttavalta. Ainakin luulisin. Se auttoi minua sopeutumaan nykyiseenkin luokkaani. No, en ole vieläkään sopeutunut täysin, mutta edes hieman. Nan oli silloin vielä yläasteella, kun minä aloitin lukion ja näin häntä harvoin. Sitten ne luokkalaiseni alkoivatkin näyttää sellaisilta, joille tekisi ehkä mieli sanoakin joskus jotain.

Minulla taitaa olla kuumetta. Olo tuntuu ainakin siltä. Se on jotain, joka saa IRL ihmiset ajattelemaan, että en pysty huolehtimaan itsestäni. Kun järkytyn jostain edes hieman ja olen hieman oudommassa ympäristössä, minä tulen fyysisesti sairaaksi. Minua voi alkaa pyörryttää, tai sitten minulle nousee kuume, joka saa oloni tokkuraiseksi.

Tuntuu yksinäiseltä kirjoittaa tähän. Mutta jos ei tuntuisi, en luultavasti pystyisi siihen. Jos tietäisin, että kukaan IRL ihminen lukisi tätä, en pystyisi kirjoittamaan. Netissä kukaan ei kuitenkaan ole IRL, joten keskustelu minun kanssani ei vaadi monen kuukauden sinnikästä yrittämistä ja hidasta etenemistä yhdestä sanasta ensin kahteen sanaan ja niin edelleen.

Ärsyttää.