Tänään se sitten vihdoin ja viimein on: Minun ensimmäinen esiintymiseni. Hermostuttaa jo hieman, mutta ei ehkä niin paljon kuin olisin luullut. Vielä on ryhmäharjoitukset reilua tuntia ennen itse konsertin alkua, joten silloin on viimeinen tilaisuus saada soitto hallintaan. Mutta kuten soitonopettajani eilisen soittotunnin rohkaisupuheessaan sanoi, sitä kuuluukin jännittää, sillä jos sitä ei jännitä yhtään, niin se kertoo sen, että asiasta ei välitä lainkaan. Se ei taida kuitenkaan paljon lohduttaa siinä, kun pitää sitten oikeasti mennä sinne lavalle ja soittaa se kappale.

Eilinen päivä oli hyvin huono. En ole varma, olinko angst, mutta totaalisen sekaisin. Minulla olikin yhtäkkiä kaksi hyppytuntia kesken päivän, koska opettajat olivat kolmosten kanssa Helsingissa eduskunnassa. Se hämäsi hieman. Lisäksi taas jälleen kerran kun sitä vähiten odotin, SK:n nimi vilahti parin kakkosen keskustelussa, mikä hämmensi hieman. Ja sitten vielä enemmän hämäsi se, että kokonaiset neljä vähemmän kaveri-ihmistä puhui minulle! Sitten loppusilaus sekavaan päivään oli se, että NN ei tullut lainkaan kouluun. Hän oli muistaakseni ykkösen aikana poissa vain yhden ainoan päivän, joten en voinut aavistaakaan, että hän olisi kipeä.

No, kun tähän lisää vielä konserttihermostumisen, ei kai ole kovin ihmeellistä, että kärsin eilen epätavallisen pahasta migreenistä. Oksentaa ei onneksi tarvinnut, mutta mitään en pystynyt tekemään. Nyt pää tuntuu hieman paremmalta, mutta kaiketi parasta ottaa vielä estoannos migreenin varalta ennen konserttia.

NN oli sitten tänäänkin vielä poissa, joten tämä on nyt pisin aika, kun hän ei ole ollut koulussa. Erityisen inhottavaa siitä tekee vielä se, että nyt on viikonloppu edessä, joten en näe häntä edelleenkään kahteen päivään. Ja jotenkin ajattelin, että tuntuisi jotenkin rauhoittavammalta ennen esitystä nähdä hänet koulussa. Mutta ei sitten.

Ja mikä oli tänään vielä hämäävämpää, oli se, että Tiedät-kai-kuka puhui minulle. Hän yritti myydä minulle keksejä. Se oli jotain, mitä kaikkein vähiten osasin tältä päivältä odottaa. Minä vain istuin kaikessa rauhassa sohvalla (kolmen pojan kanssa) ennen fysiikan tuntia ja TKK tuli siihen juttelemaan vieressä istuvalleni pojalle. Hän ja muut roomanryhmäläiset (historian kurssi, jolta matkustetaan Roomaan) olivat juuri saaneet myytävät karkki- ja keksilaatikot, joten hän yritti tietysti kaupata niitä kavereilleen.

Minä katselin juuri silloin ihan eri suuntaan, mutta kuulin, miten TKK sanoi, että "no Amia ostaa sitten keksejä", minkä seurauksena katsoin häntä äimistyneenä siitä, että hän puhui minulle. Usein fysiikanryhmäläispojat käyttäytyvät kuin minua ei olisikaan, ja vaikka suurin osa yritti myydä myös keksejä, kukaan ei ollut kaupannut niitä minulle. Mutta onneksi olen matikan&fysiikan opettajan sarkastisten kysymysten pommituksessa oppinut olemaan hämääntymättä, joten sain vastattua hänelle suht järkevästi.

Eli jos uskoisin salaliittoteorioihin ja siihen, että joku TKK:n kaltainen ihminen sellaisia voisi keksiä, tällaisessa tilanteessa se olisi melkein sallittua. NN on harvinaisesti poissa kaksi päivää peräkkäin, joten en näe häntä laisinkaan. Sen sijaan yhtäkkiä poika, joka ei ole sanonut minulle (*laskee*) kolmeen vuoteen yhtään ainoaa sanaa, kysyy, haluanko ostaa häneltä keksejä! Ja tämä tapahtuu vielä juuri ennen viikonloppua, mikä tarkoittaa, että asia jää hautumaan minun ylityöllistettyyn päähäni, eikä sitä koskaan voi tietää, mitä seuraamuksia tällä hautumisella on.

Pahus, tunnen jo, miten aivoni alkavat surrata. Mutta toisaalta, sitten soittaminen voisi käydä helpommin, kun en voisi kytätä sormiani ja sitä, tekevätkö ne nyt varmasti kaiken oikein.